On jo toistakymmentä vuotta siitä, kun tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho allekirjoittivat Suomen anomuksen päästä Euroopan yhteisöjen eli EU:n jäseneksi. Sittemmin kävi ilmi, että pääministeri Aho ei tätä anomuskirjettä allekirjoittaessaan edes ollut lukenut Maastrichtin sopimusta, jota pilkulleen ja kontalleen noudattamaan Suomi näin hinkui ja hingutettiin. Esko Aho ansaitsee kunnioituksemme sen johdosta, että hän on tämän sittemmin kertonut.

EU:hun liittymisen eli ”Eurooppaan menemisen” myötä oli Suomen talouselämä nouseva uuteen mutta ikuiseen kukoistukseen.

Tehtiin ja syntyikin valtaisa hurmosliike. Sen virallinen nimi ja tarkoitus oli taloudellinen ja talouspoliittinen. Vain ”taloudesta” puhuttiin. Kaikki kuitenkin tiesivät sekä EU-kiimaiset että tämän kiiman toppuuttelijat että ei kysymys mistään ”taloudesta” ollut: kysymys oli ideologiasta.

Mutta ei suinkaan mistään talous- eli kapitalismi-ideologiasta, vaan ihan muusta. Tätä muuta, siis asiansa ja oppinsa ydintä,  eivät sen ajajat kuitenkaan kehdanneet  ääneen  lausua; heillä ei ollut rääpyä, ei argumentteja sellaisia, että olisivat pystyneet tai uskaltaneet julkisuuteen tulla. Tämän iloaan ja intoaan vain suurella vaivalla pidätelleen kiimaideologian mukaanhan Suomi oli viimeinkin ylenevä ja korottuva vapaiden ja itsenäisten kansakuntien joukkoon: lopultakin oli Suomi oleva ”vapaa”, lopultakin oli Suomi oleva ”itsenäinen”. Oli sitten olevinaan muka suurikin yllätys, kun Mauno Koivisto muistelmakirjoitti, että eihän siinä tietenkään mistään taloudesta kysymys ollut, vaan turvallisuudesta, turvallisuuspolitiikasta, “siis turvallisuuspolitiikasta”. (Kannattaa ymmärtää, mitä tarkoittavat ja mitä niin monisanaisesti ovat uskaltamatta ääneen lausua ne, jotka kaiken aikaa hospotipomiloivat ”turvallisuuspolitiikasta”; tuota ryssän uhkaa ne totta kai tarkoittavat, muuta uhkaahan niillä ei ole, ei niiden aivoon mahdu, se on niiden ainoa aarre.)

Nyt oli siis Suomi vapaa. Mutta vapaa mihin?

Vapaa perustuslaillisesti asetettuun ja säädettyyn kapitalismiin? (Maastrichtin sopimushan on abstraktin ja fundamentalistisen kapitalismin toimeenpanoasiakirja.)

Ei tietenkään, sillä ns. pääomamarkkinoitten liberalisoinnin nimissä oli kaikkein barbaarisin kapitalismi Suomessa jo määrätty valtionuskonnoksi. Tätä kapitalismin fundamentalistista uskonoppia ja oikeata uskoa saarnataan, hoetaan ja toimeenpannaan nyt koko maassa ja yhteiskunnassa: yliopistoissa ja muissakin syrjäkunnissa tulosvastuullistetaan, kilpailutetaan, ulkoistetaan, yhtiöitetään, yksityistetään. Jälki on hirvittävä, ja koko ajan hirvittävyntyy, niin kuin uskonoppien tulokset aina.

Vapaa itse päättämään omista asioistaan?

Ei tietenkään. Onnensa ja orgasminsa nämä EU-kiimaiset saivat nimenomaan  sen kautta, että ei enää tarvitse ajatella itse, ei päättää itse, ei toimia itse. EU määräsi Suomelle viljojen kylvöajatkin, ja olivatkin ideologiaonnessaan jopa ns. vapaat talonpojat ja muutkin kytösavujen miehet. Kun Paavo Lipponen Suomen pääministerinä oli Washingtonissa, hän autuaana, ylpeänä ja posket punaisina kuin esikoispojan saaneena julisti, että Suomella ei ole enää omaa Venäjän-politiikkaa: Suomella on ainoastaan EU:n Venäjän-politiikka.

Näin oli Suomi (siis niitten Suomi) tullut vapaaksi: ei enää mitään omaa. Taivaallisen täyttymyksensä tämä uskonoppi sai, kun USA:n komissaarina ja käskynhaltijana Jugoslavian hävittämisen jälkeisissä toimi suomalainen Martti Ahtisaari.  USA:n tiedotusvälineissä riemuittiin: hän (Martti Ahtisaari) on meidän miehemme! Ei ole vailla mielenkiintoa se, että samainen Martti Ahtisaari samaan aikaan toimi Suomen tasavallan presidenttinä.

Aikansahan kiima aina kestää, mutta lauhtuu kutka sitten: päättyy se kutu väliin särjelläkin. Alkavat härkä- ja arkiviikot.

Onkin EU nyt jo muuttunut 1) arkiseksi. Se on enää vain tavallinen maanpäällinen realiteetti. Se on erinäisissä asioissa saanut ja saa hyvää aikaan. Mutta myös on EU muuttunut 2) vaivalloiseksi, rasittavaksi. Vaatii yhä suurempia ponnistuksia tajuta ja kestää sen ihmeellinen ”bysanttilainen” idiotiabyrokratia, joka on tiheämpi ja sakeampi kuin minkään Neuvostoliiton. Ja samaan aikaan kun EU laajenee, se myös 3) voi yhä vähemmän olla mikään  mahti maailmassa, edes Euroopassa. Läntisen Euroopan kaksi mahtimaata Saksa ja Ranska ajavat omaa politiikkaansa EU:sta riippumatta, ja Venäjä on omillaan. Tätähän se Paavo Lipponen äskettäin valitti: että kun Ranskalla ja Saksalla on oma Venäjän-politiikka ohi minkään EU:n. Toisin sanoen: näin mitätön ja vähävoimainen on itse EU, joka yhä enemmän ei ole mitään muuta kuin Aasian mantereen läntisessä niemenkärjessä toimiva kapitalismin kannatusyhdistys.

Suomelle on koko tässä hommassa käynyt vähän kuin Nummisuutareitten Eskolle. Häähuuma on mennyt, kotiin on pikku hiljaa pakko takaisin tulla:  pakko tulla takaisin järkiinsä, pakko ruveta itsenäiseksi. Riemuisaahan kyllä aina on se meneminen ollut (niin kuin 1941), mutta takaisin tuleminen (1944) ei niinkään. Mutta järkevää on Suomen tulla järkiinsä.

Routa se porsaan kotiin ajaa.