Kiima tarkoittaa, että vuoden ja luonnon kierrossa nisäkkäät kullekin lajille tyypillisiin aikoihin ja aikavälein parittelevat. 
Pikkunisäkkäillä - hiirillä, myyrillä jne. - kiimakierto eli jälkeläisten tuotantorytmi on tiheä. Jäniksillä on kaksi tai kolme kiimaa, hirvillä yksi. Kaloilla tämän asian nimi on kutu. Sekin liittyy vuodenaikaan: hauki, särki, ahven ja lahna kutevat keväällä, lohikalat syksyllä. Ainoastaan ihmisellä ei ole mitään erityistä kiima-aikaa: kaikkien muiden nisäkkäitten sekä kalojen kannalta katsoen ihminen on kiimassa aina. 
Mitä siis on Nato-kiima? Kun ihminen tai muu eläin on kiimassa, sitä ei pidättele mikään. Siltä ikään kuin kytkeytyy pois kaikki tietoisuus ja harkinta. Kiimassa oleva ei ympäröivästä maailmasta ja todellisuudesta tiedä eikä välitä: se on kuin soipa metso. 
Vähän samanlaista tapahtuu ihmisten yhteiskunnallisessa ja ideologisessa olemisessa. Vuonna 1918 Suomen valkoiset tulivat hillittömän tappamisen kiimaan: ne tappoivat 30 000 suomalaista punaista ihmistä. Samantyyppisiä asioita tunnemme monista muista yhteiskunnista: Natsi-Saksasta, Neuvostoliitosta, Kiinasta jne. Myös kaikki uskonnolliset herätys- ja hurmosliikkeet kuuluvat tähän kiimaluokkaan. 
Jokainen kiima kestää vain aikansa. Sitten kiima asettuu ja kutka lauhtuu, niin kuin vanha kansa sanoo. Tässä katsannossa kiima on samanlainen kuin raju ryyppääminen, jonka jälkeen tulee krapula ja arki. 
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa Suomessa oli kaksi kiima-aikaa. Ensimmäinen oli "pääomamarkkinoiden liberalisointi"- ja valtionyhtiöitten yksityistämiskiima. Toinen oli eurooppaanmenemiskiima. Ne olivat sakean ideologisia ja hurmoksellisia kiimoja. Nyt ne ovat ohi. "Euroopassa" ollaan, ja yhä useammista se alkaa tuntua yhä vähemmän kaksiselta. Nyt maksetaan niiden kiimojen ruokkoja, ja kauan maksetaankin. 
Muutamia vuosia sitten alkoi Nato-kiima. Johtajauroksia olivat Martti Ahtisaari, Paavo Lipponen, Max Jakobson. Niiden ympärillä pyöri valtaisa lauma nuorempia uroksia, jotka nekin tahtoivat päästä astumaan: kaikkinaisia ulko- ja turvallisuuspolitiikan ns. tutkijoita ja ns. asiantuntijoita, toimittajia ja muuta sekundaa. Porukkaan liittyivät myös kumpujen öiden urokset, sekä vanhat veteraanit että uudet natonörtit, nämä Suomen kumpujen amerikkalaiseen yöhön siitetyt. 
Helsingin Sanomat, tärkeältä osalta myös Yleisradio, ennen muuta sen TV 1, ovat olleet tässä kiimassa mukana, sen suurena ja mahtavana rykimäpaikkana. Kaiken aikaa ovat johtajaurokset vaatineet "keskustelua", mutta eivät ole siihen kelpuuttaneet ketään sellaista, joka on eri mieltä heidän kanssaan. Tunnussanana on ollut "turvallisuuspolitiikka". Se - samoin kuin "keskustelu" Suomen Nato-jäsenyydestä - ei mitään muuta tarkoita, kuin että Venäjä ikuisesti uhkaa Suomea, vaikka sitä ei ääneen kehdata tai uskalleta lausua. Tämän ovat Jukka Tarkka ja Max Jakobson lopulta avoimesti sanoneetkin. Nato-kiima perustuu siis Venäjän saatanantamiseen. Se voidaan tehdä esimerkiksi puhumalla Euroopan ja Yhdysvaltain "yhteisistä arvoista", niin kuin SDP:n puheenjohtaja 25.2.2004. 
Mutta näkyy se tämäkin kiima pikku hiljaa asettuvan. Paavo Lipponen, samalla kun hän puhuu Euroopan ja Yhdysvaltain "yhteisistä arvoista", sanoo nyt, että ei ole Suomen vielä kiire hakea Naton jäseneksi. Kaikkein kiivaimman rykimäajan päättymiseen viittaa myös se, että Lipponen turvaa jo Urho Kekkoseen, jonka hän ottaa aseekseen niitä vastaan, jotka - niin kuin Lipponen sanoo - "ovat sitä mieltä, että USA on imperialistinen valtio, jonka kanssa Suomen ei pitäisi olla ainakaan missään yhteisessä järjestössä". 
Kaksi on Suomessa porukkaa, jotka eivät ole Nato-kiimassa. Ensinnäkin Suomen kansan enemmistö, tuo rahvas, joka ei ymmärrä asiain oikeata laitaa vaan "elää kylmän sodan aikaa" (natokiimaisethan ne siinä ajassa vegetoivat). Toinen porukka näkyy olevan tuo Tarja Halonen, Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja, jotka selvästikin ovat yhtä tyhmää kuin rahvas. Siinä meillä kaksi tohelostoa. Isänmaalle onneksi. 
Ennen kuin tämän lehden seuraava numero ilmestyy, kannattaa lukea tämä kirja: 
Suomi ja Nato. Eurooppalaisia näkökulmia sotilasliitosta. Toimittaneet Markku Kangaspuro ja Teemu Matinpuro. Suomen Rauhanpuolustajat & Like 2003.