Helsingin Sanomat oli haastatellut puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikköä Pauli Järvenpäätä.

Hän on siviili, mutta ministeriössä hän on kenraaleiden esimies.

Järvenpää kuuluu Suomen natottajiin niin kuin niin monet entiset ja nykyiset puolustusministerit.

Siviileillä tuntuu olevan suurempi hinku sotaan kuin kenraaleilla.

Haastattelun perusteella lehti tiesi kirjoittaa, että "Suomen poliittinen ja taloudellinen tilanne, lainsäädäntö, puolustuspolitiikka, asiakirja- ja henkilöturvallisuus sekä sotilaallinen yhteistoimintakyky täyttävät jo selkeästi Naton asettamat ehdot. Niiden puolesta Suomi kelpaisi Naton jäseneksi vaikka heti."

Mutta yhtä ehtoa ei Suomi vielä täytä. Mikä se on?

Se on Suomen kansan tuki. Suomen kansa ei halua sitoa maatamme Nato-jäsenyyteen ja sitä kautta sotiin ja konflikteihin vierailla mailla. Gallupin mukaan vain 11 % haluaa.

Jotta kansa saataisiin muuttamaan mielipiteensä, on poliitikkojen tehtävä pehmittää kansa Naton puolelle.

Siihen tarkoitukseen käytetään puolueuskollisuutta; sitä, että ihmiset eivät ajattele itse vaan että antavat ammattipoliitikkojen ja karrieristien ajatella puolestaan.

Puolueuskollisuuteen vedoten poliitikot yrittävät seuraavien vaalien jälkeen saattaa loppuun käynnissä olevan prosessin: Suomen viemisen sotaliiton jäseneksi.

Helsingin Sanomissa haastateltu Järvenpää kertoo, että Euroopan liittoutumattomille maille on ehdoteltu myös Naton liitännäisjäsenyyttä.

On vaikea kuvitella, mitä se pitäisi sisällään enemmän siitä, missä me jo olemme. Me olemme jo Naton sotilaallinen liitännäisjäsen!

Varsinaiselle Nato-jäsenyydelle ei Järvenpää keksi "äkkipäätään yhtään haittaa".

Se, että jäsenyys tulisi Suomelle kalliiksi ja pitäisi rahoittaa sosiaaliturvan ja koulutuksen leikkauksin, ei ole näille herroille haitta.

Poliittisella eliitillämme on Nato-optio: Suomi on liittoutumaton - vain - "vallitsevissa oloissa".

Vähätellään Naton merkitystä. Puolustusministeri Jan-Erik Enestam sanoo, että "Nato on vain yksi kansainvälinen järjestö muiden joukossa" ja että "Nato-ratkaisu ei ole tarpeeksi suuri kansanäänestykseen."

Suomea vie Natoon EU-jäsenyyden logiikka, ja kaikki asianosaiset tietävät, miten Suomi liitetään Naton jäseneksi.

Se tapahtuu niin, että vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen hallitukseen pääsevät vain ne puolueet, jotka kannattavat Suomen liittymistä Natoon. Erotetaan jyvät akanoista, paitsi että akanoita ei jää siinä erottelussa jäljelle. Kaikki puolueet haluavat hallitukseen, vaikka se veisi meidät Natoon. Kansalta ei asiaa kysytä kansanäänestyksessä.

Hallituspuolueet, joiden pitää hyväksyä ennalta Nato-jäsenyys, valmistelevat hallitusohjelman. Siinä päätetään tehdä selvitys Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Tiedetään sen selvityksen lopputulos: Natoon, ja töpseli seinään heti!

Pitäisi olla rehellisempiä. Eduskuntavaalien vuonna 2003 pitäisi olla Nato-vaalit. Puolueet eivät sitä kuitenkaan halua. Puoluepamput haluavat valtaan, eikä valtaan pääse, jos ei ole Naton puolella.

Jos pidämme Suomen itsenäisenä ja liittoutumattomana, saamme itse päättää sodasta ja rauhasta. Nato-jäsenyys toisi meille muiden sotiin osallistumisen pakon ja automatiikan. Turvallisinta olisi kantaa vastaa vain omista tekemisistä.