Johtopäätös Suomen valtion haastamisesta Luxemburgin tuomioistuimeen oli tyly:

"Yksittäisillä maatalouden harjoittajilla ei ole tehokkaita oikeuskeinoja komissiolle tehtävän Suomen tukiesityksen, kuten ei myöskään komission tukipäätöksen, riitauttamiseksi. Siten asiaan liittyvä oikeudellinen argumentaatio ja vaikuttaminen on kohdistettava ensi sijassa kansallisen tukiesityksen valmisteluun sekä (tarvittaessa) komission päätösharkintaan."

Suomen maanviljelijät saavat tukiaisia noin 1 800 miljoonaa euroa vuodessa.

Yllättävää on, että suurin osa (1 000 miljoonaa euroa) maksetaan valtion kassasta Suomen veronmaksajien varoista ja että vain pienempi osuus (800 miljoonaa euroa) tulee EU:n jäsenmaksuvaroista ns. yhteisötukina.

Yhteisötukia ovat suora CAP-tuki (josta viimeisimmässä maatalousuudistuksessa tehdään tuotannosta riippumaton tilatuki), luonnonhaittakorvaus (eli LFA-tuki) ja ympäristötuki.

Luonnonhaittakorvausta ja ympäristötukea on viime vuosina täydennetty kansallisilla lisäosilla, joiden maksuun EU ei osallistu.

EU:n eurokraattien tavoite on kaiken maatalouspolitiikan yhteisöllistäminen eli yhdenmukaistaminen. Halutaan irrottaa tukiaiset tuotannosta eräänlaiseksi maaseudun asuttuna pitämisen sosiaalipolitiikaksi. Taustalla ovat maailman kauppajärjestön WTO:n maatalousneuvottelut, joissa ollaan päätymässä siihen, että sallittuja ovat vain tuotannon määrästä riippumattomat tuet.

Kun jäsenyysneuvotteluissa pohjoinen sai kansallisin varoin kustannettavan 142-tukensa, Etelä-Suomi oli jäämässä huonompaan asemaan. Niissä merkeissä etelälle räätälöitiin oma kansallinen tuki liittymissopimuksen artiklalla 141.

Kansallista 141-tukea voidaan maksaa, jos Suomelle eteläosille aiheutuu yhteisestä maatalouspolitiikasta "vakavia vaikeuksia". Se ei ole pysyvä niin kuin 142-tuki. Komission mukaan se on tilapäinen ja sen pitää olla ajan kanssa aina aleneva.

EY-jäsenyysneuvottelujen yhteydessä annettiin muuta ymmärtää. Sanottiin, että oli neuvoteltu pysyvä tuki myös etelään. Se käänsi monen viljelijän pään jäsenyyden puolelle.

Suomen EY-jäsenyys oli näistä viljelijöistä kiinni. Sosialidemokraatit tiesivät sen. Siksi he sitoutuivat paljon suurempiin kansallisiin tukiin Suomen valtion kassasta eli veronmaksajien kukkarosta kuin oli ollut puolueen perinteinen maatalousvastainen linja. Demarit halusivat Suomesta EU:n jäsenen ja olivat valmiita maksamaan siitä kalliin hinnan maatalouden kansallisina tukina.

Kun monissa muissa maita maataloutta ylläpidetään EU:n varoin, Suomen tukiaisista suurimman osan maksavat suomalaiset itse.

Etelän 141-tukia, jotka ovat olleet tuotantoon sidottuja, on ruvettu komission vaatimuksesta leikkaamaan. Leikkaukset ovat kohdistuneet erityisesti kotieläintiloihin.

Tuotantoon sidotut tukien leikkaukset on korvattu viljelijöille uudella LFA-tuen lisäosalla, joka maksetaan Suomen varoista (samoin kuin 141-tuki).

Hallituksen mukaan komissio ei ole suostunut siihen, että luonnonhaittakorvausta eli LFA-tukea voitaisiin korottaa enemmän Etelä-Suomessa, jossa 141-tukea leikataan. Kun LFA-tuen kansallinen lisäosa pitää ulottaa koko maahan, hallitus esittää leikattavaksi pohjoisen 142-tukea, jotta tukien kokonaismäärä ei nouse.

Vanhasen hallitus perustelee pohjoisen tuen leikkauksia viljelijöiden keskinäisellä pakkosolidaarisuudella: jos etelän viljelijöiden tuki alenee, alennettakoon myös pohjoista tukea.

Maailmankaupassa paineet EU:n maataloustukiaisten kaikkinaiseen alentamiseen ovat suuret.

Kun EU:n maatalouspolitiikka on poukkoilevaa, eri alueiden ja tuotantosuuntien väliset tukisuhteet muuttuvat ja luovat epävarmuutta.

Suomen hallitus ei ole taistellut tehokkaasti 141- ja 142-tukien leikkauksia vastaan, vaan on niellyt niiden leikkaukset yhteisöllisen LFA-tuen kansallisen lisäosan lisäämisen varjolla. On pantu tukiaiset uusjakoon viljelijöiden kesken.