EU:n budjetin teoria ja käytäntö -
Suomi nettomaksajana
EU:n budjettipolitiikassa on käynnissä iso rahan
uusjako. Hallitukset valmistelevat komission esityksen
pohjalta sopimusta uusiksi rahoitusnäkymiksi vuosiksi
2007-2013.
Sen perusteella laaditaan kullekin vuodelle oma
budjettinsa.
Budjettiprosessi
Euroopan
unionissa budjettivallan käyttäjiä on kaksi: toinen
on valtiovarainministereiden muodostama
ministerineuvosto ja toinen on europarlamentti.
Kolmas unionin toimielimistä eli komissio tekee aina
alustavan budjettiesityksen. Komissiollahan on
monopolioikeus myös kaikkiin lakialoitteisiin.
Komissio julkistaa alustavan esityksen seuraavan
vuoden budjetiksi aina huhtikuussa. Neuvoston 1.
käsittely on heinäkuussa, ja parlamentti äänestää
oman 1. käsittelynsä lokakuussa.
Erilaisten sovittelukokousten jälkeen budjetista
päätetään lopullisesti parlamentin 2. käsittelyssä
joulukuussa.
Artikla 272
Jos sopua ei synny ministerineuvoston ja parlamentin
kesken, EU jatkaa toimintaansa vanhan budjetin pohjalta.
Perussopimuksen artiklan 272 mukaan kaikkia edellisen
vuoden määrärahoja korotetaan silloin tietyn
enimmäismäärän mukaan, mutta rahan uusia
käyttökohteita rahalle ei hyväksytä.
Maksu- ja maksusitoumusmäärärahat
Budjetin tulot kerätään jäsenmailta
jäsenmaksuina, joita kutsutaan EU:n omiksi varoiksi. EU
ei voi ottaa lainaa budjettinsa rahoitukseen.
Rahoitusta koskevia päätöksiä pitää tehdä
pitemmälläkin aikavälillä kuin vain
kalenterivuosiksi eteenpäin. Siksi budjetissa on
kahdenlaisia määrärahoja: maksumäärärahoja ja
maksusitoumusmäärärahoja.
Maksumäärärahojen muodossa budjetin
toimeenpanovaltaa käyttävä komissio saa valtuudet
maksaa laskuja.
Maksusitoumusmäärärahojen muodossa komissio voi
tehdä sitoumuksia myös budjettivuoden jälkeisten
vuosien menoista.
Budjettirajoitukset
Kumpikaan budjettivallan käyttäjistä,
ministerineuvosto tai europarlamentti, ei voi
päättää vapaasti menoista.
EU:ssa on päätetty, että budjetin
maksumäärärahojen loppusumma voi olla enintään 1,24
% jäsenmaiden yhteenlasketusta bruttokansantulosta
(BKTL). Vanhan laskutavan se on sama asia kuin 1,27 %
bruttokansantuotteesta (BKT). Tätä rajaa voidaan
muuttaa vain yksimielisellä päätöksellä - eikä se
siis muutu.
Kyseinen 1,24 % on maksumäärärahojen katto.
Maksusitoumusmäärärahoin mitattuna budjettien
loppusumma on yleensä suurempi.
Vuosibudjettien kasvun rajat määritellään pitkän
aikavälin rahoitusnäkymissä, joista päätettiin
edellisen kerran vuosiksi 2000-2006 (ns. Agenda 2000).
Niissä on määritelty kullekin seitsemälle vuodelle
budjetin pääluokkien enimmäismäärät, ja budjettien
loppusumma on joka vuosi jäänyt selvästi alle 1,24
prosentin rajan.
Ministerineuvosto ja europarlamentti ovat lisäksi
sopineet vapaaehtoisista enimmäiskorotuksista eri
pääluokkiin. Käytännössä kaikkein suurin rajoitus
budjetin koon kasvattamiselle on se, mitä on
kirjoitettu toimielinten väliseen sopimukseen
(englanninkieliseltä lyhenteeltään IIA). Sellainen
tehtiin edellisen kerran toukokuussa 1999 juuri ennen
sen vuoden eurovaalia, ja siitä syystä ei
vaalikaudeksi 1999-2004 valittu europarlamentti voinut
koko kautenaan vaikuttaa vuosibudjettien pääluokkien
enimmäismääriin. Se on voimassa edelleen.
Yhden prosentin klubi
Nyt käydään neuvotteluja rahoitusnäkymistä
vuosiksi 2007-2013.
Kuusi nettomaksajamaata (Saksa, Ranska, Englanti,
Hollanti, Ruotsi ja Itävalta) haluaa ajaa budjetin
loppusumman mahdollisimman alas ja enimmillään -
maksumäärärahoina - 1 prosenttiin
bruttokansantulosta. Maksusitoumusmäärärahoiksi
hyväksytään suurempia summia.
Nettosaajamaat omasta puolestaan haluavat turvata
etunsa ja haluavat rahoitusnäkymiin niin korkeat
loppusummat kuin mahdollista. Nettosaajamaita ovat
varsinkin Espanja, Kreikka ja Portugali sekä uudet
jäsenmaat.
Tilannetta mutkistaa maatalous, joka on suurin
menoerä ja jonka rahoituksen päälinjat on jo sovittu
vuoteen 2010 saakka. Nettomaksajamaa Ranska on
maatalousbudjetin suurin hyötyjä.
Yksimielisyysvaatimus
EU:n rahoitusraamit hyväksytään yksimielisesti.
Vaaditaan jokaisen jäsenmaan hyväksyntä.
Syksyllä 2005 rahoitussopu vuosiksi 2007-2013
näyttää saavuttamattomalta. Yksi sovun esteistä on
jäsenmaksun erityisalennusta nauttiva Englanti, joka
sattuu olemaan puheenjohtajamaa. Sen ei ole helppoa
löytää ratkaisua, joka turvaisi sen saavutetut edut
mutta samalla huonontaisi muiden saavutettuja etuja.
Seuraava puheenjohtajamaa on Itävalta, jonka
puheenjohtajakaudella keväällä 2006 (ennen
maaliskuuta) on löydyttävä sopu. Muuten EU ajautuu
vuoden 2007 budjetin laadinnassa todella suuriin
vaikeuksiin.
Sopua ei kuitenkaan ole näkyvissä.
Suomi EU:n nettomaksajana
Kun Suomi liittyi EY:hyn, suomalaisille
lupailtiin, että Suomi olisi sen budjetista nettosaaja;
että meille tulisi jakoon ilmaista rahaa.
Toisin on käynyt. Suomi on ollut nettomaksaja.
Kirjassa ”Suomi 10 vuotta Euroopan unionissa” on
tutkija Teuvo Junkan artikkeli Suomen ja EU:n
välisestä rahaliikenteestä. Sen mukaan ovat Suomen
nettomaksut kehittyneet jäsenyyden aikana seuraavalla
tavalla (miljoonaa euroa):
1995 - 256
1996 - 89
1997 - 69
1998 - 252
1999 - 361
2000 +130
2001 - 271
2002 - 36
2003 - 73
2004 - 242
Vuoden 2000 nettosaamiset selittyvät vuoden 1999
tulojen lykkääntymisellä, ja vuoden 2004 arvio
perustuu Suomen valtion budjettiin.
Valtiovarainministeriön (VM) "viralliset"
johtopäätökset poikkeavat tästä laskelmasta. Ne
ovat alakanttiin. Esimerkiksi vuoden 2004
nettomaksuosuudeksemme se saa vain 104 miljoonaa.
Eroavuus edellä olevaan taulukkoon selittyy sillä,
että VM laskee Suomen saamiin tuloihin ne maksut, joita
on saatu EU:n interventiovarastoihin ostetuista
maataloustuotteista, vaikka sitä rahaa vastaan (114
miljoonaa euroa) Suomi on luovuttanut elintarvikkeita.
Kyseessä on kaupankäynti eikä jäsenmaksun palautus.
VM myös jättää nettoaseman arvioinnista pois Suomen
perimistä mutta tulliliitto EU:lle tilittämät - ja
siten menettämät - tullitulot (95 miljoonaa euroa).
Suomen vuotuiset maksut EU:lle eli Brysseliin
lähetetyt jäsenmaksut ovat nousseet noin miljardista
eurosta puoleentoista miljardiin.
Tulevina vuosina niistä rahoista yhä pienempi osuus
palautuu Suomeen.
Suomen nettomaksu moninkertaistuu
EU:n valtionpäämiesten huippukokous kesäkuussa
Brysselissä päättyi kahteen epäonnistumiseen.
Ei tullut perustuslakia, mutta se siitä.
Ei tullut myöskään päätöstä unionin
rahoitusnäkymistä vuosiksi 2007-2013.
Siinä, että ei tullut, ovat todellisen kriisin
ainekset.
Talouden suuntaviivat
EU:n rahoitusnäkymät määrittävät sekä tulot
että menot.
Tulojen osalta oli huippukokouksessa monilla mailla
halu päättää siitä, että lopetetaan Englannin - ja
eräiden muiden nettomaksumaiden - jäsenmaksun
erityisalennus. Vauraan Englannin tarvitsee maksaa vain
1/3 nettomaksustaan, ja se on väärin. Sillä tavalla
se saa noin 5 000 miljoonan euron vuosittaisen
alennuksen maksuunsa ja sen jäsenmaksusta siis 2/3
tulee maksuun muille. Pienen Suomen osuus siitä on yli
100 miljoonaa euroa vuodessa.
Menojen osalta oli tarkoitus päättää niistä
enimmäismääristä, joilla budjetin eri pääluokkia
voidaan kasvattaa tulevina vuosina. Siltä osin kysymys
on suunnitelmataloudesta. Menopuolella suurimmat
ongelmat koskevat maatalousbudjettia: viljelijöiden
tukiaiset maksetaan EU:n rahoista (muille enemmän kuin
suomalaisille), ja niitä ollaan ajamassa alas.
Kun puhutaan maatalouden yhteisrahoituksesta, sillä
tarkoitetaan sitä, että jäsenmaa osallistuisi -
osittain, esimerkiksi 10 prosentilla - omilla
verovaroillaan EU:n määrittämien tukiaisten maksuun.
Se tekisi mahdolliseksi alentaa budjetin loppusumma 1
prosenttiin BKTL:stä. Kun tietyt maat joutuisivat
maksamaan maatalousmenojaan myös omasta pussista, ne
saattaisivat kiinnostua valvomaan paremmin rahojen
käyttöä.
Suomen nettomaksu kasvuun
Pääministeri Matti Vanhanen oli valmistautunut
rahoitusneuvotteluihin kehnosti. Vanhasella ei ollut
tarkkoja laskelmia puheenjohtajamaa Luxemburgin
ehdotuksen vaikutuksesta Suomen vuosittaiseen
nettojäsenmaksuun.
Siitä kai johtui, että Vanhanen oli ollut valmis
hyväksymään nettojäsenmaksuksemme 450 miljoonaa
euroa vuodessa. Se merkitsisi nykyisen 100-200 miljoonan
euron nettojäsenmaksun moninkertaistumista.
Sen sijasta, että lopetettaisiin Englannin
jäsenmaksualennus, Vanhanen oli ollut valmis
hyväksymään ehdotuksen, että samantapainen ale olisi
muokattu myös Saksalle, Ranskalle, Hollannille ja
Ruotsille.
Sen ohella, että Brysseliin olisi pitänyt
lähettää lisää rahaa meitä rikkaampien maiden
jäsenmaksun maksuun, Vanhanen oli ollut valmis
leikkaamaan EU:n rahalähetyksiä Suomeen maaseudun
kehittämiseksi ja alueiden tukemiseksi.
Huonot neuvotteluasemat
Kun puheenjohtajamaa Luxemburg sitten ehdotti
taakkamme lisäämistä 500-600 miljoonaan euroon,
Suomikin oli kypsä hylkäämään paketin.
Siinä vaiheessa oli nähtävissä, että
huippukokous oli ajautunut umpiperään, eikä Suomen
myöhäisherännäisyyttä pantu erityisemmin merkille.
Suomi jatkaa neuvotteluja uudesta lähtöasetelmasta:
miinus 450 miljoonaa euroa.
Sopu näistä asioista ei kuitenkaan syntyne
lähiaikoina. On luultavaa, että Ranskan presidentti
Jacques Chirac ei suostu leikkaamaan
maanviljelijöidensä EU:lta saamia maataloustukia.
Rahoitussopu Englannin puheenjohtajakaudella nostaisi
hänen arkkivihollisensa Tony Blairin unionin henkiseksi
johtajaksi.
|