Kansalliset maataloustuet uusjaossa
Vastakkain
ovat Suomen etelä ja pohjoinen
Suomen viljelijät saavat
maataloustukea noin 1 800 miljoonaa euroa vuodessa.
Unionin rahoista saatava tuki on
ensisijaista. Sitä täydentää kansallinen tuki, joka
maksetaan Suomen veronmaksajien varoista (ja jonka osuus
tuesta on kolmannes).
EU-tuet
EU:n maataloustuen muotoja on kolme:
1) suorat CAP-tuet (jotka halutaan erottaa tuotannosta),
2) luonnonhaittakorvaus (LFA) ja 3) ympäristötuki.
Ne
ovat osa sitä maatalouspolitiikkaa, joka on samaa
kaikille.
Siltä pohjalta EU:n byrokraatit
haluavat lopettaa kansalliset tuet, mutta Suomen osalta
se ei onnistu; onhan niistä sovittu Suomen
EY-liittymisneuvotteluissa. Silloin sovitut siirtymäkauden
tuet on ajettu alas jo vuoteen 1999 mennessä.
EU vihaa tuotantoon sidottuja
kansallisia tukia. Se näkisi ne mieluiten
eräänlaisena sosiaalipolitiikkana.
Artikla 142
(pohjoinen tuki)
Kansallisen tuen perusartikla on
liittymissopimuksen artikla 142:
1. Komissio antaa Norjalle,
Ruotsille ja Suomelle luvan myöntää pitkäaikaisia
kansallisia tukia sen varmistamiseksi, että maataloutta
pidetään yllä erityisillä alueilla. Kyseiset alueet
käsittävät 62. leveyspiirin pohjoispuolella
sijaitsevat maatalousalueet ja eräät kyseisen
lähialueet, joilla vallitsevat vastaavanlaiset
maatalouden harjoittamisen erityisen vaikeaksi tekevät
ilmasto-olosuhteet.
Saman artiklan 142.3 mukaan on
tärkeää, että tuet eivät saa:
- olla yhteydessä tulevaan
tuotantoon;
- tai johtaa tuotannon kasvuun tai
liittymistä edeltävänä vertailuaikana, jonka
komissio vahvistaa, todetun kokonaistuen määrän
kasvuun.
Kansallinen tuki ei siis saa johtaa
tuotannon ja tuen määrän kasvuun. Siitä syystä
uudet peltoraiviot kilpailevat samasta hehtaarituesta
vanhojen peltojen kanssa.
Artiklan 142 mukainen tuki on
oikeudelliselta luonteeltaan pysyvää tukea -
toisin kuin komission tulkinnan mukaan Etelä-Suomen
viljelijöiden 141-tuki.
Artikla 141
(Etelä-Suomen kansallinen tuki)
Maa jakautuu maatalouden kansallisen
tuen osalta etelään ja pohjoiseen. Edellä esitelty
142-tuki turvaa pohjoisen viljelijöiden talouden.
Kun Etelä-Suomikaan ei tule
maataloudessa toimeen pelkillä EU-tuilla, sitä varten
liittymissopimukseen muotoiltiin ylimääräinen
141-artikla:
Jos liittymisestä aiheutuu vakavia
vaikeuksia, jotka ovat yhä olemassa sen jälkeen kun
138, 139, 140 ja 142 artiklan määräyksiä on
sovellettu täysimittaisesti ja yhteisössä voimassa
oleviin sääntöihin perustuvia muita toimenpiteitä,
komissio voi antaa Norjalle ja Suomelle luvan myöntää
tuottajille kansallisia tukia, joiden tarkoituksena on
helpottaa näiden täysimääräistä yhdentymistä
yhteiseen maatalouspolitiikkaan.
Tärkeä on sanamuoto "vakavia
vaikeuksia".
Suomen maanviljelijöille kerrottiin
jäsenyysneuvotteluissa sovitun, että myös tämä tuki
on pysyvää. Niin olikin sovittu, mutta komissio lähti
tulkitsemaan sopimusta niin, ettei voi olla pysyviä
vakavia vaikeuksia, ja siksi tämän tuen on oltava tilapäistä
ja sillä pitää olla laskeva suunta.
Mielenkiintoinen on sanamuoto, jonka
mukaan artiklan 142 määräyksiä pitää soveltaa täysimittaisesti
ennen kuin tukea voidaan tämän artiklan mukaan maksaa
etelän viljelijöille. MTK ei halua nostattaa
keskusteluun kysymystä siitä, voiko 141-tukia maksaa
vasta kun 142-tuet on maksettu täysimittaisesti.
Suomessa on nyt totuuden hetki
kymmenen EU-jäsenyysvuoden jälkeen.
Kun hallitus alentaa tuotantoon
sidottua mutta EU:n tilapäiseksi määräämää
141-tukea, se leikkaa myös 142-tukea perusteenaan
viljelijöiden välinen pakkosolidaarisuus.
MTK ei tiedä miten päin olla.
|