Kansalliset maataloustuet uusjaossa

Vastakkain ovat Suomen etelä ja pohjoinen

Suomen viljelijät saavat maataloustukea noin 1 800 miljoonaa euroa vuodessa. Unionin rahoista saatava tuki on ensisijaista. Sitä täydentää kansallinen tuki, joka maksetaan Suomen veronmaksajien varoista (ja jonka osuus tuesta on kolmannes).

EU-tuet

EU:n maataloustuen muotoja on kolme: 1) suorat CAP-tuet (jotka halutaan erottaa tuotannosta), 2) luonnonhaittakorvaus (LFA) ja 3) ympäristötuki.

Ne ovat osa sitä maatalouspolitiikkaa, joka on samaa kaikille.

Siltä pohjalta EU:n byrokraatit haluavat lopettaa kansalliset tuet, mutta Suomen osalta se ei onnistu; onhan niistä sovittu Suomen EY-liittymisneuvotteluissa. Silloin sovitut siirtymäkauden tuet on ajettu alas jo vuoteen 1999 mennessä.

EU vihaa tuotantoon sidottuja kansallisia tukia. Se näkisi ne mieluiten eräänlaisena sosiaalipolitiikkana.

Artikla 142

(pohjoinen tuki)

Kansallisen tuen perusartikla on liittymissopimuksen artikla 142:

1. Komissio antaa Norjalle, Ruotsille ja Suomelle luvan myöntää pitkäaikaisia kansallisia tukia sen varmistamiseksi, että maataloutta pidetään yllä erityisillä alueilla. Kyseiset alueet käsittävät 62. leveyspiirin pohjoispuolella sijaitsevat maatalousalueet ja eräät kyseisen lähialueet, joilla vallitsevat vastaavanlaiset maatalouden harjoittamisen erityisen vaikeaksi tekevät ilmasto-olosuhteet.

Saman artiklan 142.3 mukaan on tärkeää, että tuet eivät saa:

- olla yhteydessä tulevaan tuotantoon;

- tai johtaa tuotannon kasvuun tai liittymistä edeltävänä vertailuaikana, jonka komissio vahvistaa, todetun kokonaistuen määrän kasvuun.

Kansallinen tuki ei siis saa johtaa tuotannon ja tuen määrän kasvuun. Siitä syystä uudet peltoraiviot kilpailevat samasta hehtaarituesta vanhojen peltojen kanssa.

Artiklan 142 mukainen tuki on oikeudelliselta luonteeltaan pysyvää tukea - toisin kuin komission tulkinnan mukaan Etelä-Suomen viljelijöiden 141-tuki.

Artikla 141

(Etelä-Suomen kansallinen tuki)

Maa jakautuu maatalouden kansallisen tuen osalta etelään ja pohjoiseen. Edellä esitelty 142-tuki turvaa pohjoisen viljelijöiden talouden.

Kun Etelä-Suomikaan ei tule maataloudessa toimeen pelkillä EU-tuilla, sitä varten liittymissopimukseen muotoiltiin ylimääräinen 141-artikla:

Jos liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia, jotka ovat yhä olemassa sen jälkeen kun 138, 139, 140 ja 142 artiklan määräyksiä on sovellettu täysimittaisesti ja yhteisössä voimassa oleviin sääntöihin perustuvia muita toimenpiteitä, komissio voi antaa Norjalle ja Suomelle luvan myöntää tuottajille kansallisia tukia, joiden tarkoituksena on helpottaa näiden täysimääräistä yhdentymistä yhteiseen maatalouspolitiikkaan.

Tärkeä on sanamuoto "vakavia vaikeuksia".

Suomen maanviljelijöille kerrottiin jäsenyysneuvotteluissa sovitun, että myös tämä tuki on pysyvää. Niin olikin sovittu, mutta komissio lähti tulkitsemaan sopimusta niin, ettei voi olla pysyviä vakavia vaikeuksia, ja siksi tämän tuen on oltava tilapäistä ja sillä pitää olla laskeva suunta.

Mielenkiintoinen on sanamuoto, jonka mukaan artiklan 142 määräyksiä pitää soveltaa täysimittaisesti ennen kuin tukea voidaan tämän artiklan mukaan maksaa etelän viljelijöille. MTK ei halua nostattaa keskusteluun kysymystä siitä, voiko 141-tukia maksaa vasta kun 142-tuet on maksettu täysimittaisesti.

Suomessa on nyt totuuden hetki kymmenen EU-jäsenyysvuoden jälkeen.

Kun hallitus alentaa tuotantoon sidottua mutta EU:n tilapäiseksi määräämää 141-tukea, se leikkaa myös 142-tukea perusteenaan viljelijöiden välinen pakkosolidaarisuus.

MTK ei tiedä miten päin olla.