Konventin politbyroo julkistaa perustuslain artiklaluonnoksia pienissä erissä. Huhtikuun alussa saatettiin julki artiklat EU:sta eroamisesta. Selvyyttä ei sen sijaan saatu - eikä saada - siitä, mitä tapahtuu maalle, jossa uutta perustuslakia ei hyväksytä.

Uudet artiklat avaavat mahdollisuuden valistuneeseen spekulaatioon kansakuntien kohtalonkysymyksillä. 
Perustuslain I osan artiklassa 46 sallitaan vapaaehtoinen eroaminen unionista: "Jäsenvaltio voi päättää erota Euroopan unionista valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti." Siitä tulee antaa eroamisilmoitus. 
Osapuolet velvoitetaan ensin neuvottelemaan eroamisesta keskenään. Jos siitä syntyy sopimus, se on hyväksyttävä neuvostossa määräenemmistöllä. 
Jos sopimusta eroamisesta ei synny, se toteutuu kahden vuoden kuluttua jäsenmaan tekemästä eroamisilmoituksesta. Pykälistä ei kuitenkaan selviä, millä ehdoilla se silloin tapahtuu. 
Jäsenyydestä erottaminen ei näyttäisi olevan mahdollinen. Jäsenmaata voidaan kyllä artiklan 45 mukaan sanktioida, jos se loukkaa vakavasti perustuslain artiklassa 2 ilmaistuja EU:n arvoja. Siltä voidaan pidättää oikeuksia sälyttäen sille kuitenkin jäsenen velvollisuudet (mm. jäsenmaksu) EU:ta kohtaan, mutta erottamisesta ei pykälissä ole mainintaa.

Vanhan unionin lakkauttaminen

Erityisongelman muodostaa siirtymävaihe pyrittäessä lakkauttamaan nykyiset EY:n ja EU:n perussopimukset (kuitenkin säilyttäen ydinvoimalle erityisen myönteinen Euratom-sopimus) ja siirryttäessä uuteen perustuslakiin. 
Siitä julkistettiin perustuslain III osaan kuuluvat artiklaluonnokset yleisiksi määräyksiksi sekä loppumääräyksiksi. 
Tavoite on III osan A-artiklan mukaan se, että kumotaan aikaisemmat perussopimukset (paitsi Euroatom-sopimus). B-artiklan mukaan synnytetään oikeudellinen jatkuvuus EY:hyn ja EU:hun nähden. 
Tavoite siis on, että kaikki jäsenmaat suostuvat lakkauttamaan EY:n ja EU:n. 
Sellainen tavoite on pakko olla. sillä valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen 54 artiklan mukaan valtiosopimus voidaan kumota vain kaikkien sopimusosapuolten yksimielisellä sopimuksella. 
Asian monimutkaisesta poliittisesta ja juridisesta luonteesta johtuen artikloista ei selviä, mitä tapahtuu, jos joku jäsenmaa ei hyväksy perustuslakia eikä suostu eroamaan EY:stä ja EU:sta vapaaehtoisesti. 
Aikaisempien perussopimusten kumoamiselle tarvitaan A-artiklan mukaan yksimielisyys eli jokaisen jäsenvaltion hyväksyntä. Asiaa ei sanota artiklaluonnoksissa, mutta EY:n ja EU:n perustamissopimusten kumoaminen tapahtunee vain hallitusten päätöksellä eikä sitä tarvinne ratifioida jäsenmaiden parlamenteissa. Hallituksia on helpompi taivutella kuin kansoja.

Uuden unionin perustaminen

Uusi perustuslaki sen sijaan pitää ratifioida jokaisessa maassa erikseen. 
Jos joku jäsenmaa ei hyväksy perustuslakia, se jää uuden unionin ulkopuolelle. G (3)-artiklan mukaan "jos kahden vuoden kuluessa perustuslaista tehdyn sopimuksen allekirjoittamisesta neljä viidesosaa jäsenvaltioista on ratifioinut perustuslaista tehdyn sopimuksen ja yhdellä tai useammalla jäsenvaltiolla on ollut vaikeuksia ratifioinnissa, Eurooppa-neuvosto ottaa asian käsiteltäväkseen". Asialle etsitään poliittinen ratkaisu. 
Jää avoimeksi se, mitä tapahtuu siinä tilanteessa uudelle unionille: voiko se aloittaa toimintansa, vaikka uutta perustuslakia (= uutta perussopimusta) ei olisi hyväksytty yksimielisesti niin että EY ja EU olisi sopimuksineen heitetty historian roskakoriin. 
Jos joku maa ei eroa vapaaehtoisesti vanhasta unionista eikä halua uuteen, jää epäselväksi, voivatko olla samaan aikaan voimassa vanhat perussopimukset ja uusi perustuslaki uudelle unionille. 
Syntyy juridinen sotku. 
On määrätietoisia poliittisia voimia, jotka toimivat siihen suuntaan, ettei yksi - tai muutama - maa voi estää suurta enemmistöä perustamasta uutta unionia, joka perustuslakinsa mukaan käyttää sille annettuja toimivaltuuksia "liittovaltion tavoin".

Euroopan unionia liittovaltioidaan. Ennen sen luultiin tapahtuvan ns. yhteisömetodilla. Se tapahtuukin hallitusten välisellä metodilla. Konventin politbyroo julkisti 24.4. ehdotuksen uuden unionin uusiksi toimielimiksi.

Komissio

Ehdotuksen mukaan tulevaisuudessa (vuonna 2009) toimitaan seuraavalla tavalla komission jäsenten valinnassa. 
Ensin valtionpäämiesten Eurooppa-neuvosto tekee määräenemmistöllä ehdotuksen komission puheenjohtajaksi. Ehdotus pitää hyväksyttää europarlamentissa. 
Sen jälkeen jäsenvaltiot saavat esittää komission puheenjohtajalle kolme ehdokasta (joista vähintään yhden tulee olla nainen mutta joista vähintään yhden ei tarvitse olla mies). Heistä pääkomissaari valitsee oman vapaan harkintansa mukaan 13 komission jäsentä komissioon ja organisoi työt. 
Komissioon kuuluu näiden 14 henkilön lisäksi vielä EU:n ulkoasiain-ministeri, ja koko kollegion tulee saada hyväksyntä Euroopan parlamentilta (jolla on oikeus tarvittaessa erottaa komissio epäluottamuslauseäänestyksessä). Ulkoministerin nimittävät valtionpäämiehet määräenemmistöllä. 
Näin ollen pienet jäsenmaat menettävät sekä varman komissaarin paikan että mahdollisuuden päättää mahdollisen oman komissaarinsa henkilöstä. Tällä tavalla valitulla komissiolla on monopolioikeus kaikkiin EU:n lakialoitteisiin.

Neuvostojen valta

Lakeja säätäneiden neuvostojen lukumäärää vähennetään. 
Tulee vain yksi lakia säätävä ministerineuvosto, joka toimii avoimin ovin. Systeemi alkaa muistuttaa kaksikamarista lainsäädäntöjärjestelmää: on ylähuone eli hallitusten lakikamari ja alahuone eli parlamentti. 
Päätöksenteon yleissäännöksi tulee määräenemmistö, jonka taakse tarvitaan jäsenvaltioiden enemmistö ja 3/5 unionin väestöstä. Se antaa kolmelle suurimmalle jäsenmaalle veto-oikeuden - joka otetaan pois kaikilta muilta. 
Valtionpäämiesten Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi valitaan kahden ja puolen vuoden toimikaudeksi puheenjohtaja, jota eräissä kieliversioissa (muun muassa ranskaksi) kutsutaan presidentiksi. Hän koordinoi neljännesvuosittain kokoontuvan Eurooppa-neuvoston toimintaa ja johtaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hän saa poliittiseksi avukseen hallintokunnan eli byroon, johon tulee puheenjohtajan lisäksi kolme istuvaa valtionpäämiestä.

Ulkoasiat ja puolustus

Perustuslakiluonnoksen mukaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ei anneta komission toimivaltaan, vaan se säilytetään neuvoston käsissä. Neuvostossa siitä päätetään konsensuksella. Konventin virallisissa asiapapereissa tämä sana on käännetty suomen kielellä yksimielisyydeksi, mutta siitä ei Giscardin paperissa ole kysymys. Konsensus on tarkoituksellisesti epämääräisempi ja hämärämpi käsite. EU:ssa demokratia on hämärä käsite ja sitä ajetaan sumealla logiikalla, johon kuuluu pienten maiden sortaminen.

Suomella on Euroopan unionissa erilainen linja kuin pohjoismaisilla naapureillamme Ruotsilla ja Tanskalla. Suomi on liittovaltiolinjalla.

Kuudentoista maan asiakirja

Konventtiin osallistuvien kuudentoista pienen ja keskisuuren jäsen- ja hakijamaan hallitusten edustajat toimittivat huhtikuun alussa yhteisen asiakirjan konventin muille jäsenille. 
Siihen oli koottu näiden maiden yhteisiä näkemyksiä perustuslakiluonnokseen. 
Oli päästy yllättävän laajapohjaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että perustuslakia pitää valmistella ns. yhteisömetodin pohjalta. Halutaan, että komissiolla on vahva asema. Se merkitsee entistä vahvempaa keskusvaltaa ja vallankäytön keskitettyä mallia. 
Ei ollut ihme, että Lipposen edustaja Teija Tiilikainen oli allekirjoittanut kyseisen paperin. Hän on ollut konventissa avoimesti liittovaltion kannalla. 
Toisin kuin Tiilikainen ovat eduskunnan edustajat Kimmo Kiljunen ja Matti Vanhanen tehneet konventille muutosesityksen "liittovaltio"-sanan poistamiseksi perustuslakiluonnoksen ensimmäisestä artiklasta, Tiilikainen puolestaan halusi säilyttää perustuslaissa sanamuodon, jonka mukaan uusi unioni käyttää toimivaltuuksiaan liittovaltion tavoin.

Seitsemän maan asiakirja

Suomi on etsinyt yhteistyökumppaneita liittovaltiolinjalleen myös pienemmästä porukasta. 
Aprillipäivänä pidettiin Luxemburgissa EU:n "seitsemän pienen kääpiön huippukokous". 
Mukana olivat Benelux-maiden, Portugalin, Itävallan ja Irlannin oikeistohallitusten pääministerit ja Suomen Lipponen. 
Tärkein yhteinen vaatimus oli, että EU:lle ei saa valita presidenttiä, koska se heikentää komission asemaa. Komission taas pitää olla vahva, jotta liittovaltiossa olisi vahva keskusvalta. Lisäksi vaadittiin määräenemmistöpäätösten lisäämistä EU:n päätöksenteossa, mikä heikentää jäsenmaiden valtaa viemällä niiltä veto-oikeuden. 
Kannattaa muistaa, että EU:lle ei olla vakavissaan ehdotettu sellaista presidentin virkaa, jollaiseksi se Suomessa koetaan. 
On sen sijaan ehdotettu pysyvää presidenttiä, joka johtaisi puhetta valtionpäämiesten Eurooppa-neuvostossa ja johtaisi yhteistä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Neuvoston puheenjohtajaa vain nimitettäisiin "presidentiksi", eikä häntä valittaisi millään kansanvaalilla. 
Esityksen logiikka on se, että yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka säilytetään jäsenmaiden toimivallassa eikä sitä anneta komission ylikansalliseen toimivaltaan. Silloin sitä ei voi johtaa komission puheenjohtaja, jonka toimivaltaan liittovaltiohenkinen Suomi on valmis antamaan oman ulkopolitiikkamme. Jos on yhteinen politiikka, jonkun pitää sitä johtaa. Saksan, Ranskan, Ison-Britannian ja Espanjan mielestä se voisi olla "presidentiksi" kutsuttava neuvoston puheenjohtaja, eikä Italiallakaan ole mitään sitä vastaan. Italialle kelpaa kaikki, kunhan uuden EU:n uudesta perustuslaista päätetään joulukuussa Roomassa niin että sitä aletaan kutsua Rooman sopimukseksi. 
Naapurimme Ruotsi ja Tanska ymmärtävät idean toisin kuin Suomi, eivätkä ne osallistuneet Luxemburgin aprillipäivän kokoukseen.

Puolustuspalaveri

Belgia kutsui maat, jotka haluavat EU:lle yhteisen puolustuksen ja siihen liittyvän kollektiivisen puolustuksen klausuulin kirjattavaksi EU:n perustuslakiin. Kokous kutsuttiin koolle 29.4.2003. 
Siihen kokoukseen ei Suomi sentään osallistunut. 
Suomi ei ole enää liittoutumaton, jos me hyväksymme EU:n perustuslain liitteisiin liitettävän keskinäisen puolustuksen velvoitteen. Se tekee EU:sta sotaliiton.