Valokuva: Elias Krohn

1.

Tämä tapahtui 40­luvun puolivälissä. Minä olin neljäntoista. Isäni oli Turun lääninvankilassa, minä lähetin hänelle runovalikoiman lahjaksi. Sillä oli nimikin, se oli kansissa, sen nimi oli Valetut varret. Noissa runoyritelmissä metsä oli minun tyyssijani, olin lukenut Kiveä, mutta siellä oli myös riimitettyjä, hyvin kapinallisia runoja. Esimerkiksi tällaisia:

-Muista, nyrkki uhkaa
vain katoavaista, tuhkaa.

Isäni vastasi minulle, että olisi parempi pysyä proosassa. Hän itse pysyikin. Hän kirjoitti vankilassa romaanin jonka julkaisi salanimellä (Arvi Kyrö: Kahden vaiheilla, Tammi 1951).

Isäni oli Aamulehden toimitussihteerin virasta siirtynyt pienen äärioikeistolaisen Rintamamieslehden päätoimittajaksi. Lehti oli lakkautettu 1944. Se ei ollut ainoa syy, miksi hän joutui tuomituksi silloisessa Suomessa. Hänen vankila­aikansa kesti yhteensä noin kolme vuotta. Minä olin kolmentoista kun se alkoi. Ja minä olin terällä. Me elimme Tampereella, joka vielä silloin oli jyrkkien kontrastien kaupunki. Olin tuntenut sen jo lapsena: me jossakin siinä välissä, ja oliko tuota välikohtaa edes olemassa. Nyt maailma jakautui edessäni todella kahtia. Kuului uhkauksia. Pelkäsimme karkotusta Siperiaan, harkitsimme pakomatkaa Ruotsin kautta Amerikkaan. Vene oli jo kuulemma Turun rannassa odottamassa.

Minulla oli erityinen luottamus isääni. En koskaan nähnytkään häntä tyystin tuon jakautuneen maailman ihmisenä. Mutta silti. En voinut asettua puolelle, en toiselle. Se oli outo kohta, tuo asettumaton. Mutta olin juuri alkanut lukea filosofiaa. Siinä missä annettiin vastauksia, minä tein kysymyksiä.

Nyt minun oli äkisti joissakin tilanteissa otettava aikuisen vastuu. Jouduttuaan virattomaksi isä oli perustanut kotiimme taidemyynnin, hän oli ottanut myytäväksi taiteilijatuttaviensa hyviä maalauksia, muistan ne taulut: Pusa, Nelimarkka, Eskola, Viirilä, Eho, Löytänä, Asunta... Kun äiti oli opettajantyössä, minun tehtäväni oli esitellä maalauksia, oli tiedettävä, että joku saattoi tulla kotiimme vakoillakseen, en käsittänyt, mitä vakoiltavaa meillä oli. Oli kotitarkastuksia, puhelinta kuunneltiin. Oli osattava vaieta. Kenelle olisin puhunut. Kuka olisi realisoinut tätä, ihmiset elivät elämäänsä, tällaiset tapaukset olivat yksittäisiä.

Minussa oli mykistyvää tarkkuutta. Niin todella, että silloin tajusin että kielikin muodostui vastakohtapareista. Se oli musta­valkea, hyvä­paha, sairas­terve kieli, kolmeksi vuodeksi se teki minut miltei mykäksi, puhuin vain välttämättömän. Mutta kirjoitin kyllä. Kun kokemukseni ei mennyt tuohon kieleen, pitkä matkani noiden dualiteettien parissa saattoi ehkä alkaa silloin.

Muutenkin. Mihin minä oikein kuuluin tuossa kahtiajakautuneessa maailmassa. Ei edes synnynnäinen sairauteni, joka vei pitkiä jaksoja elämassäni, ollut vielä lääketieteen nimeämä. Sain epäonnistuneen ihmisen osan vaikeitten allergioitten vuoksi. Ja sekin sitten vielä, että varhaisvuosistani asti olin halunnut olla poika, enkä ollut. Mihin kategoriaan minä oikeastaan kuuluin?

Ei ollut ihme, että nyt musiikki ja kirjat alkoivat merkitä entistä enemmän. Musiikki ei ainakaan tuntenut rajoja, olin alkanut opiskella viulun soittoa jo aiemmin, en perheen ajamana, halusin oppia sitä, keräsin rahaa auttaakseni tuon soittimen hankkimisessa. Silloin 13­vuotiaana uskaltauduin ensi kerran käymään konsertissa. Sitten istuinkin monta vuotta perjantaisin sinfoniakonsertissa Tampereen vanhan raatihuoneen parvella. Sinne pääsi parilla markalla. Kuulin klassista musiikkia moneen kertaan, viulukonsertot eri solistien tulkitsemana. Pidin musiikkipäiväkirjaa. Luin Rollandin Jean­Christophen, siinä sentään puhuttiin musiikista, ja sitä riitti kymmenen osaa. Minäkin halusin kirjoittaa niin kuin kuulin. Mahdotonta. Yritin säveltää. Joskus myöhemminkin on muistiinpanoissani nuottimerkintä. Siihen aikaan kuuntelin radion keskiaalloilta konsertteja, tunsin matkustavani. Levysoitinta ei ollut, ja minun musiikkimuistini oli ehkä parempi kuin nykyään.

Ei lukemisenikaan tuona aikana tuntenut rajoja. Ja luin varmaan tietokirjallisuutta yhtä paljon kuin kaunokirjallisuutta. Muistan miten kahdesta romaanista tajusin jotakin viihteen ja taideteoksen erosta. Toinen vieroitti minua todellisuudestani, toinen ei. Silloin sen keksin: todellisuus vetää puoleensa todellisuuttta, oli se miten erilaista tahansa. Se oli hyvä havainto. Filosofiaakin luin, kaikkea mahdollista. Sen panin merkille, että itäiset aspektit, ja läntisessäkin filosofiassa niitä oli, tuntuivat aina tutummilta. Runouden lukemisen saatoin alkaa kotini kirjahyllystä, niin tulin lukeneeksi aika kronologisessa järjestyksessä. Jatkoin lainaamalla kirjastosta.

Mutta kirjan halusi usein itselleen. Antikvariaattia ei Tampereella tuolloin ollut, myöhemmin tuli yksi, ja sen kyllä kolusinkin. Kirjakaupasta saattoi sentään silloin löytää vanhempiakin kirjoja. Ja sitten Puutarhakadun osto­ ja myyntiliikkeitten joukossa oli yksi, jossa kävin usein. Kauppias lainasi minulle kirjoja, kutsui minut takahuoneeseen juttelemaan niistä ja vakuutti lukevansa ne itse vasta kun oli kuullut mielipiteeni.

Sairastelin niin että suoritin koululuokan yksityisesti kesällä, sitten lukionkin kaksi viimeistä luokkaa yhdessä syksyssä, mutta perin myöhästyneenä. Minulla oli aikaa lukea. Opin pitämään runokokoelmaa lähelläni kauan. Niin moni runoilija innosti minua että vertailunhaluni koki kyllä silloin lopullisen inflaation, onnekseni. 40­luvun lopulla aloin lainata ruotsalaista ja saksalaista Iyriikkaa. Aloitin Södergranista ja Nietzschen Zarathustrasta. Sitten tuli aika, jolloin aloin vähillä rahoillani hankkia vastailmestyneitä runokokoelmia. Ja seurasin kirjallisia aikakauslehtiä, Ajan Kirjaa ja Näköalaa.

Tämä varhaisnuoruus oli siis sodanjälkeistä pulavuosien aikaa. Jokin historiantaju täytyi ihmisessä olla, se pani silloin kiihkeästi tarkistamaan edellisen sukupolven arvoja ja ihanteita. Mitä jäi jäljelle? Arvottomuusko? Ei, ei sitäkään. Siitähän olisi tullut uusi arvo. Siinä oltiin puilla paljailla. Ainakin minä olin. Ei jäänyt individualismin kulttia, ei kollektivismin, ei taiteilijakulttia, ei kerrassaan mitään, millä oli niin kauan ratsastettu. Oli tehtävä tarkkoja eroja, löydettävä uusi lähtökohta. Nytkin sanon julmasti, että ne jotka niin rakastavat traagisia taiteilijakohtaloita ovat samoja, jotka niitä aiheuttavat. Eikä niistä tule olemaan puutetta, kohtaloista eikä niiden tekijöistä.

Tuon sodanjälkeisen ajan tarkistuksissa on jokin ahdas portti, ja minulle se oli kaitakin tie, siitä ei mene ellei ole pakko. Ei, vaikka se sitten merkitsisi todella avaraa tilaa. Tässä maassa puhutaan narsismista. Ja minun mielestäni on palattu takaisin individualismin kulttiin asti. Kyllä van Goghin leikattu korva aina yhden hänen maalauksensa voittaa.

Mutta minä jatkan vielä vähän tätä biografiaani. Mitä biografia muuta on kuin että kasvaa lapsuutensa ainoaksi kumppaniksi nuoruutensa, ainoaksi keskiikänsä kumppaniksi, vanhuutensa. Ja miksi jää. Ainoaksi kumppaniksi.

50­luvun alkupuolella tein niin nopean ja halvan bussimatkan Eurooppaan että nähtävyydet vain vilahtivat ohi. Alpeilla bussi kuitenkin meni rikki, ja sain viettää yöni alppimajan seinään nojaten, näin vuorten tähdet ja alppitalojen valot, kuulin vuoripurojen kohinan. Sieltä ovat peräisin esikoiskokoelman Vedessä palaa (1954) vuorirunot, niin yleislyyrisiä kuin ovatkin. (Vuorivedestä painovirhe tosin teki vuoroveden, ja joku arvostelija kirjoitti: »nuori runoilija-kunhan ei olisi ollut runoilijatar-ei tiedä mikä on vuorovesi.») Takanani oli monia kirjoittamisvaiheita, myös uudenlaista, modernia runoa. Mutta siitä puuttui jotakin, minun puristukseni ehkä. Kun kirjoitin:

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.
Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.

-- tiesin että halusin kirjoittaa sellaista runoa, mutta en koskaan voisi ohjelmallisesti.

Jotakin olin noina edeltävinä aikoina opettanut itselleni. Ehkä liiankin jyrkästi. Jos sanalliseen ilmaisuun tulvii attribuutteja, on vaihdettava kynä siveltimeen. Tai jos sanat alkavat liikaa soida, on soitettava. Viulunsoitosta aloin tajuta, että tekniikka on voitettava kahdesti, ensin omakseen ja sitten unohdettava. Niin pitkälle en soittamisessa päässyt. Kirjoittajanakin olen yhä sillä matkalla. Kun olen jonkinverran toiminut toisten lukijana, olen muistanut, miten oli tärkeätä että tajusin itsekritiikin. Sillä ei ollut mitään tekemistä mielialan, ei depressiivisen, ei maanisen eikä hybrisen kanssa. Puhuin siihen aikaan paljon näkemisestä. Tarkoitin jotain aivan erityistä hievahtamatonta silmää. Sen kanssa jouduinkin elämään. Kun minulla ymmärrettävistä syistä saattoi olla tiheitä päänsisäisiä paranoidisiakin kuvioita, enkä voinut kiistää selvänäköisyyttäni, tajusin ettei tuo silmä, joka näki, ikinä voinut olla niiden kuvioiden sisällä, se ei ikinä olisi nähnyt niitä kokonaisuuksia, jos se olisi ollut niiden vanki. Se ei ollut vanki.

Mutta silmitön täytyy luottamuksen olla, kun uskoo, että se sisäinen lukija joka kirjoittajalla on itsessään, on jo tae siitä että sellainen lukija on muuallakin olemassa ellei nyt, niin joskus.

Minun tavaton ilmaisemisen tarpeeni ei koskaan ole ollut helpointa laatua. Siinä on aina ollut vastus. Varhain jo kummastelin sitä, miksi minulla ei ole liukasta sileää lankaa. Miksi minun aina on kirjoitettava siitä kohdasta, missä on solmu. Sanottavani oli aina siellä. Ja se tuntui olevan suorastaan sama kuin fyysinen solmuni. Elämästä tuli harjoitus, siinä sen mieli. »Ruumis on heikko, mutta et tarvitse vahvempaa sauvaa», kirjoitan aforismini. Nykyään huomaan usein sanovani, että nyt tämä sauva päättyy. Ja sitten vastaan: Niin kuin se ei aina olisi päättynyt. Jos se kerran on sauva.

Vahinko etten pystynyt yhtään iloitsemaan kun kaksi kustantajaa toivoi esikoiskokoelmaani. Minä näin taas kahtiajakautuneen maailman edessäni. Vanha ja uusi runo kiivaassa kamppailussa. Kävi niin kuin otaksuinkin, perinteisen runon lukijoille olin aivan vieras, yltiömodernisteille en kyllin moderni.

50­luvun murros ei minulle ollut yllättävä, olin sentään seurannut suomenruotsalaista runoutta. Kirjatkin etsivät lukijaansa. Yllätyksekseni olin löytänyt Gunnar Björlingin kokoelman Ett blyertsstreck isäni kaapista, hänen oli täytynyt tuoda se toimituksesta kirjana jota kukaan ei käsitellyt. Paavo Haavikon ja Tuomas Anhavan kokoelmat merkitsivät minulle sitä maailmaa josta sotaa edeltäneet arvot olivat poissa. Muissa yhteyksissä olen jo kertonut miten merkittäväksi Helvi Juvosen tuotanto Pohjajäätä­kokoelman kautta minulle oli tullut. Koin itseni hyvin erilaiseksi, mutta vaikutuksensa sillä oli minun nuoruudessani ilmaisukurini kannalta.

Nuoremmille jotka eivät tuota kirjallisuuden todellista murroskautta ole kokeneet, olen joskus verrannut sitä uuden aallon filmiin. Siinä kamera löysi silmänsä. Niin löysi runouskin itsensä. Mutta kaikki modernin runon lipunkantajat eivät minua kyllä vakuuttaneet. Vakavan murroskauden haitta on aina että se joillekin on pelkkä trendi. Ellei niin olisi silloinkin ollut, meillä saattaisi olla enemmän todellisia kirjallisuusihmisiä tämän markkinamelun aikana.

Muuan ilmiö sodanjälkeiselle ajalle oli ominainen. Kun takana oli mitä oli, tarpeeksi ankeata, kärsimyksen ja ahdistuksen tunnoille saatettiin viiletä. Ne jäivät sairaalan seinien sisäpuolelle. Ilmiö oli tuttu muuallakin, Olof Lagercrantz kirjoitti siitä Ruotsissa pitkän lehtiartikkelin 60­luvun alkupuolella. Kun tuska ja ahdistus oli aina liitetty, ja suorastaan palvovasti, taiteilijakulttiin, ei ollut ihme, jos modernismi jossain määrin niitä väisti. Tämä on minun henkilökohtainen tuntuni tuosta ajasta. Minun nuoruuteni Helsinki oli potilaita, sairaaloita. Minun näkemykseni että kärsimys on hyväksyttävä - monesti kovan kapinan kautta - hyväksyttävä tekemättä siitä arvoa, koeteltiin uudestaan ja uudestaan. Jos kärsimisestä tehdään arvo, se vain sitoo ihmisen itseensä. Tällainen oli minun tarkistusteni hidas matka tuona aikana kun ensimmäiset kokoelmani ilmestyivät.

Yritinkö minä vielä noina vuosina löytää jotain synteesiä? Rakensin kuin taloa, ja kun se alkoi olla valmis, jätin itseni ulkopuolelle. Kun tuli vuosi 1958, konkurssini oli selvä, pitkä filosofinen matka päättyi. Tiesin etten saanut kokemustani enää uutena mihinkään rakennelmaani. En enää välittänyt rakentaa, kaikki saisi rakentua itsestään, elämästäni. Käsitys voimasta muuttui, voima »pehmeni». Jokin murtui. Oliko minulla mitään suojattavaa enää? Runon substanssi muuttui: junanikkunasta näkemäni lintuparvi lennossa ei ollut yhtään häivähtävämpi kuin kallio sen alla. Ei minunkaan tehtäväni ollut kerätä tosiasioita. Oliko samantekevää, että runo saattoi pysäyttää maailman hetkeksi. Ja onko se samantekevää nytkään, kun maailmaa viedään käsistämme. Olin keskellä tuota muutosprosessia, kun Juvonen syksyllä 1959 lyhyen aikaa sairastettuaan kuoli. Se jätti minut kysymykseen, jota en voinut vastata pois.

Kun Syksy mauttaa linnut ilmestyi (1961) olin kolmissakymmenissä; kirja on hiljaisesti radikaali käännekohta tuotannossani, pidän sitä sellaisena yhä. Olen iloinen että ruotsiksi ilmestyneen runojeni valikoiman Glädje och asymmetri (1990) kääntäjä Martti Soutkari on osannut aloittaa juuri tuosta kokoelmasta. Sillä ilmestyessään kirja tuli tyrmätyksi, minun kannaltani kohtalokkaastikin, se tyrmäys vaikutti pitkälle tuleviin vuosiin. Ellen yksinäni olisi osannut kysyä, miksi vastus niin vahvasti kohdistui minuun - kukaan muu sitä kysymystä tuskin teki - tieni olisi noussut pystyyn.

Oli spektaakkelien aika ja osallistumisen alku. Alkoi kuulua tyrmistyttäviä haasteita: »Kirjailijan tehtävä on tiedostaa ja tiedottaa.» Siihen koukkuun tiedostava ihminen saattoi kyllä jo silloin arvata liittyvän monia muita haasteita. Niin kuin sitten tulikin, pitkä politisoitumisen aika.

Olin mennyt kammiooni ja sulkenut oveni. Elämäni oli aina ollut osallistumista, sitä se oli vielä kammiossakin. Mutta kyllä sen ovea jyskytettiin, massiivisen kärsimyksen nimissä, enkö ollenkaan välittänyt siitä? Mutta nyt en aio jatkaa tästä. Riittää kun tiedätte, että suuri osa tuotannostani 1960­ ja 1970­luvuilla on kirjoitettu noiden haasteiden aikana. Sanon vain, että jos ette tuota tuotantoa tunne, se ei ole minun syyni.

3.

Olin alkanut käyttää vastakohdista, syy­ ja seuraussuhteesta, muistakin lainalaisuuksista, kristinuskon nimitystä vanha liitto. Mutta uusi? Mikä se oli? Sitä en voinutkaan panna vastakohdaksi. Se ei ollut mikään vastakohtien vastakohta. Minun skitsofreeninen jakamiseni loppui tuossa paikassa. Rasittava välienselvittely maailman kanssa, jonka suhteen aina olin kokenut ulkopuolisuutta.

Kysymykseni ennen lloa ja epäsymmetriaa (1965) oli tämä: mikä se on joka on vastakohdissa mutta ei ole niistä? Olin missä olin, tein mitä tein, kysyin aina sitä. Kysymyksiini ei useinkaan tule vastausta. Ei ainakaan millään odotetulla tavalla. Tähän vastasi visio, ilmestys, jota en koskaan kuvannut. Kirjoitin sen:

Nyt sanon: se on tämä tähti minulle ja elämäni tyhjä hauta, pääsiainen.
Kaikki nämä kuvia kaikki tapahtumat eikä voi tietää miten ne pantiin alulle:
Siinä on Neitsyt Maria kuvien kuva. Ja vielä kahden maailmassa.

lloon ja epäsymmetriaan voi liittää Muistikirjan lauseen »Maailman kuvaluonne, opittu temppeleissä. Ihminen kulkenut, sisään ja ulos.» Sisä­ ja ulkomaailma menevät tuossa kokoelmassa yhteen.

Hänellä on ikoni seinässä
kun hän kulkee sisään ja ulos
sitä ei juuri huomaa
silmät vain siirtyvät kuvasta kuvaan.

Mitään kontaktia ortodoksiseen uskontoon minulla ei ollut, mutta aloin noihin aikoihin käydä pääsiäisjumalanpalveluksissa. Ne vastasivat iloani.

Olin vaihtanut kustantajaa. Ilon ja epäsymmetrian ja kokoelman Anna päivän olla kaikki (1968) vein Weilin+Göösille. Tuomas Anhavan merkitys näiden runojen löytäjänä oli ratkaiseva. Kovin suurta luottamusta Weilin+Göösillä ei minuun kuitenkaan ollut. Muistikirjaa se ei enää julkaissut, se tuli WSOY:ltä syksyllä 1969. Niin erilaisia kuin nämä kolme kirjaa ovatkin, ne liittyvät kiinteästi toisiinsa. Vuodenajat ovat toisissaan, »kuuset tulevat talvesta vastaan». Minulla on se näkemys, että neljä ikäkautta, vuodenajat, ovat yhtä aikaa ihmisessä. Anna päivän olla kaikki­kokoelmassa päivä ja yö ovat rinnakkaiset. Ja kokoelman lopussa:

Syreeni on ruskea nyt. Se suuri valkea.
Kesän keskikohta.
Meren punainen kuu, on ollut päivässä kauan.

Kuut ja auringot, niin keskuslyyrisiä kuin ovatkin, merkitsevät tuotannossani aina prosessia, ne saattavat yhdistyä. Muistikirjassa sanon:

Minulle alkavat valjeta harmaat päivat. Ei aurinkoa, ei kuuta, ei horisonttia.
Ja me yhdessä yötä päivää.

Olen harmaan eri sävyissä. Eräs Legerin suuri työ, jossa muistaakseni on 99 eri harmaata, on jäänyt mieleeni tuon kokemisen vuoksi.

Tarkka lukija voi havaita että puhun muistikirjasta jo Anna päivän olla kaikki kokoelmassa. Tuolla kokoelmalla on oma pituutensa: »olin nähnyt leimahduksen ennen mäntyä, ja vuosisadat kuluivat kun katselin sen paloa.»

Kun kirjoitin:

Se on täällä
kuin solmu valkeassa liinassa
        talvi,
ja kukkii minun kesässäni,
tuomi, pihlaja.

tarkoitanko minä sitä solmua, joka on kietaistu liinaan, jotta se muistuttaisi?

Heratä muistin eloon uudestaan ja uudestaan unohtaa että se oli.

Aforismeja olin kyllä kirjoittanut jo kauan, jo ennen esikoiskokoelmaani. Niin tiiviille ilmaisulle kuin minun ne kai ovat väistämättömiä. En ollut ajatellut julkaista niitä. Muistikirjan(1969) julkaisin siksi, että se on kokonaisuus. Niin tarkka olen etten panisi kirjan nimeksi kirja, ellei sillä olisi merkityksensä. Olemassaololla muistina on funktio tuotannossani. En tiedä, onko tuota kirjaa sellaisena kokonaisuutena luettu. Väinö Kirstinä totesi sen ilmestyttyä, että jotakin uutta oli tullut kirjallisuuteemme. Silti se näytti aina unohtuvan kun aforismista oli puhe. Kunnes muutama vuosi sitten Markku Envall väitöskirjassaan totesi sen aforismin uudistajaksi.

»Niin toisissaan kuin erillään, ne antavat peilin ja parit» -- Maailmat lumen vesistöissä (1978)on minulle musiikillinen kokonaisuus, mutta en tiedä, onko se sitä kenellekään muulle. Silmänkantama (1984)asettuu Puun syleilemällä (1983)kokoelman pariksi. Siinä missä ovat peilit, on nyt vesi. Olen tuntenut aina jotain yhteyttä Tarkovskin filmeihin. Tämänkin kirjan jälkeen näkemäni Nostalgia muistutti siitä. Kaikkein kiinteimmin Muistikirjaan yhdistyy Tuoreessa muistissa kevät (1987.Siinä tulee tahdon aspekti takaisin tuotantooni, hyvin erilaisena kyllä kuin mitä se oli nuoruudessani: »Minä olen muistin palveluksessa ja tahdon. Toinen provosoi toisen».

4.

En muista kuka sosiologi jonkun keskustelun yhteydessä väitti että meidän pitäisi päästä irti ikäkausijaottelustamme. Muistan vain, miten hänen väitteensä ohitettiin. Tuo väite saattaa vastata käsitystäni että ikäkaudet ovat yhtä aikaa läsnä ihmisessä. Olen muutenkin sitä mieltä että vanhan ajattelun metodit eivät enää ole niiden ongelmien, joissa elämme. Mutta jos menetämme vuodenajat ympäriltämme niin kuin viime vuodet panevat pelkäämään, muutos on kyllä melkoinen, se on menetys. Vuonna 1972 ilmestynyt Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille oli minulle tuollainen muutos, vuodenajat menivät ohitseni, olin niiden ulkopuolella. Siinä sen sain, minähän olin aina pyrkinyt pois kehältä. Katsokaa kukkaa, sen terälehtiä, silla tavalla kehä murtui minulta. Kun se sitten kutsui takaisin pöytäänsä, olinkin viides. Rakkausrunot kuuluvat keskeisesti tähän. Jokin värähdystaajuus on niissä minulle yhä tuttu. -- Tyypillistä minulle, en ollenkaan ajatellut että tuo nimi myisi. Kirjaa edelsi isäni kuolema 1970 ja uuden sukupolven syntymä 1971.

Lehmuksenkukan tuoksu
etsinyt sinua
       kadonnut
sisään sieraimista.

Puhun yhdeksän portin puistosta, jonne on haudattu koko kaupunki. Pysäytin vartijan ja kysyin kuinka monta porttia on Hietaniemen hautausmaalla. Muistin että buddhistit nimittävät ihmistä yhdeksän portin kaupungiksi.

Mihin sitten tulen myöhemmin, sen näen jo tässä proosarunossa:

Minä jätän tämän kuoleman nyt ja siirryn, oi tuhansia vuosia, niin kuin vetäytyisin niskahiuksieni taakse, hymyä myöten.
Tämä on vähän kaukainen päivä kenenkään tulla tai mennä. Kaikki vieraat ovat myöhässä, ovat aina olleet. Minä odotin. Niin kuin olisin kantanut ruumiini ulkopuolella. Se on vuosi. Se oli vuosia, joita kukin viettää omana aikanaan. Eikä edes kolmea kesäistä kuuta jää tähän vaan minä leikin nurmella lapsen kanssa.

Kokoelmassa Tuulen viime vuosi (1974):

Kiviltäkin jo pyydän
anteeksi että viivyttelen
tässä vaikeassa paikassa.

Niin viivyttelinkin. Olin alkanut kohdata menneisyyksiäni. Niitä tuli ja meni.

Kiirastuli: vaieta helvetistä.
Toinen on äänessä,
       toinen on tässä,
ja minä kuuntelen tarkkaan tätä äänta.
Armottomat korvat,
joille tarvittiin anteeksiantamuksen elämä.

Tuulen viime vuodessa on enemmän takautumaa kuin missään muussa kirjassani. Ja jos aikaisemmille runoilleni joskus on ominaista nopea ja tiheä liike, tässä on vaa'an heilahdus. Näin, miten se asettui tasapainoon.

Kun nousin Uspenskin mäkeä
paivä laski,
toisella puolella kuu, nouseva
samalla korkeudella
temppeli siinä välissä,
kupolin yllä sinessä sateenkaari.
Menin auringonpuoleisesta ovesta
sisälle pieniin liekkeihin,
joiden laulu kohosi ihmisten huulilta:
yksi, yhteinen, hengittävä.
Ja sateenkaaressa kaikki.

Tuohon kirjaan liittyy eräänlainen mandala­kuvio. Sellaiseksi muuttui kaupunki minulle. Ja kun yritin karata siitä, joku nosti rannassa eteeni pyöreän mattonsa, se oli täynnä ympyroitä. Ja nelikulmainen liina jota hän taitteli, sekin oli tuota kuviota. Vaikuttaa siltä, ettei minulla ole paljonkaan hyötyä fantasiastani, todellisuus on vähintään yhtä mielikuvituksellinen. Se tarvitsee vain keksiä. Mutta siihen ei sitten tarvitse keksiä mitään.

Tuulen viime vuoden myötä kronologinen vuosi oli poissa. Ei ollut sattuma, että seuraava kokoelma on nimeltään Kohtaamispaikka vuosi (1977). Sanon siinä: »vuosi ei seuraa vuotta, tyhjä pöytä on tilattu».

Vuosi muuttuu paikaksi, aika tilaksi. Se ei ehkä ole niin uutta runoissani. Mutta tähän liittyy enemmän. Alan nyt puhua kahdestatoista portista. Tämä uusi vuosi ei tule entisestä. »Uudessa vuodessa päivän ikäisinä», sanon aforismissani. Olenko minä tosissani. Kyllä olen. Tarkoitan näillä porteilla uuden liiton vuotta. Ja kun sitten löydän Johanneksen ilmestyskirjasta kolme porttia pohjoiseen kolme etelään kolme itään kolme länteen, kaksitoista, vuosi paikkana merkitsee minulle Uutta Jerusalemia. Mutta minä en ole William Blaken aikalainen, minä en käytä tätä nimitystä. Siihen mikä on uusi vuosi liittyvät myös kaikki ilmestyskirjan sanat »Katso uudeksi minä teen kaikki, kaikki entinen on mennyt. »

Ei hän tarkoita lasia, hän sanoo että se on
ikaän kuin kaltaista
        joka päästää lävitseen tämän
ihmisten läikkeen
        niille jotka elävät
minä näen kevään pälvissä, kasvoissa
miten sammumaton se on.
Kuka ei maista kuolemaa. Kenet maanvalo ruokkii.

Kun yhdeksän porttia sulkeutuvat, se on poistumisen kohta. Miten nuo kolme porttia aukenevat? Kaksitoista. Ei enempää siitä. Olen kirjoittanut tästä jo niin paljon kokoelmissani. Sanon vain, ettei tämä ole ajatusrakennelma. Kun joskus myöhemmin näin Helsingissä japanilaisen Ma­taiteen näyttelyn, siinä oli aika tilana. Sielläkin oli temppelin kuva, yritin tietysti laskea, oliko siinäkin kaksitoista porttia, en ole varma.

Enkä tiedä sitäkään, onko Uutta Jerusalemia muualla tällaiseksi ei­kronologiseksi vuodeksi tulkittu. Vaikka se ei olekaan ajatusrakennelma, sitä tietysti voi lähestyä ajatuksella. Uusihan ei siinä ole vanhan vastakohta. Mutta siinä juuri ajatus kilpistyy. Ja vuosi aukenee toisaalta.

Aivan samaa kokemista on tämäkin runo:

Kun heräsin aikaisin,
       ei jalkeilla ketään,
linnut, lintujen parvet iloisia siitä.

Ja tervehditty olkoon se lukija, joka ei lue tätä lyhyttä runoa ohi.

5.

Olen seurannut tätä matkaa lähinnä vuodenaikojen kautta. Muukin lähtökohta, toiset poolit, toiset parit tai elementit tai kaltaisuus olisivat voineet yhtä hyvin viedä tänne. Myös se miten koen maailman muistina. Ja miksi ei vaikenemisenkin matka, se kuuluu olennaisesti tähän. Mutta miten olisin puhunut siitä. Runot, joita voi nimittää rakkausrunoiksi, kuuluvat näihin kokoelmiin eikä koko matkaa olisi ilman niitä. Minä mukailen tähän Hafizin säkeen: Minua vetää puoleensa se, jonka sydän hehkuu sädehtivänä, vaikka todistettiin, että tämä maa ei ole mitään.

Tämä matka on merkinnyt runoa silloin kun se on voinut konkretisoitua. Jotakin on täytynyt tapahtua, todella, minä en enää ole muistanut maailman kuvaluonnetta, en sitä millä luonnehdin lloa ja epäsymmetriaa. Olen kysynyt itseltäni, miksi en heittäydy tyystin visioitteni varaan, konkreettisiahan nekin ovat.-- Ilmeisesti haluan pysytellä maan pinnalla niin kauan kuin mahdollista. Ja kun en yleensä halua käyttää suuria sanoja, mikä minä olen väheksymään sitä että runo tulee monesti luokse köyhännäköisenä.

Kieleni monimerkityksisyyteen on kiinnitetty huomiota. Sitä on, toisissa kokoelmissa enemmän, toisissa vähemmän, itsetarkoitus se ei koskaan ole. Se liittyy ilmaisuuni niin kuin aforismikin, enemmän itsestään kuin tieten tahtoen, kieli aukenee kokemisen eri tasoja. Voisin tässäkin käyttää ilmaisua tasojen risteys. Merkitykset ovat yhtä aikaa läsnä. Jos ne vetävät vain päinvastaisiin suuntiin, silloin jokin merkitys on jäänyt lukijalle aukeamatta.

Kuutamourakassa (1981) monimerkityksisyyttä on ehkä enemmän kuin missään muusssa kokoelmassa. Mutta myös näin yksinkertaisesti:

Sinä olet minun kadottamani,
ja minä olen sinun, minä tunnen tämän
hiekankin sinun jalkapohjiesi alla.

Tuossa kokoelmassa on joitakin runoja, jotka taas selvästi jatkavat vuosipaikka­kokemusta. Olin tehnyt Kreikan­matkan ja asunut Kronos­nimisessä hotellissa. Nimi merkitsee vuotta. Se palautti mieleeni kultaajan Kronoksen tarinan, hänen kaksitoista lastaan, joista yksi oli Zeus. Tarkoituksellisesti sitten samalla aukeamalla on runo Agios Nikolaoksen kaupungista, jossa olin. Kaupungin keskellä on järvi, lähellä merta, sieltä lähtivät kalastajat niille vesille, joilta Johannes näki kaupunkinsa kaksitoista kuuta. Tosin hän ei nähnyt niitä Kreetalta vaan Patmokselta. Mutta Agios Nikolaoksesta tuli jonkinlainen pieni mandala kaupungista joka on vuosi.

Sekä aika että paikka transkendoituvat eräässä runossa. Kynänikin olisi pitänyt pudota:

He ovat tässa, nuo lapset,
eläkeläiset, keski­ikäinen pari,
kaveri tyttönsä kanssa, väsyksissä
         nukkuvat kaikki tässä unessa,
kun heräävat,
alkavat kysellä mikä aika nyt on
ja paikka enkä minä voi sanoa,
         sinä jo sanoit,
ei ole paikkaa, mihin mennä,
heidän huolensa, ne täyttivät päiväni, yöni,
enkä minä voi sanoa, pudotin ne pois.

Tässä yhteydessä en voi enempää tehdä selkoa siitä miten koen runojeni liittyvän toisiinsa niin kuin aforismienkin. Ne ovat matkalla, maamerkkejä niissä on, mutta maasto voi silti olla outo. Kirja kirjalta olen ollut uuden vaiheen edessä tietämättä saanko sille ilmaisua. Kokoelmassani Kuka lukee kanssani (1990) kivi löytää minut yhtälailla kuin minä sen, subjekti ja objekti ovat yhtä:

Aina katsoin samaa kiveä
kun kuljin siitä, miksi en osannut
sanoa sitä, miksi olin niin mykkä.