Runoja I

Runoja II

Runoja III

Vedessä palaa

Lävitse

Kun niin vihaan

Minä tulin

Kuva silmissä

Maailmassa kasvaa toiveita

Minulla on iltoja, öitä

Niinhän moni sanoo

Niin kauan kuin tämä jätemylly

Kivet alkavat

Perhosen siivillä

Aina katsoin

Järvellä

Keinuu järvi

Miekalla

Huoneessa missä on

Näkyi valkoinen kivi

Minä kuljin askelia

Niin kuin tunsin sinut

Mikä vaeltaa

Kun on aivan lopussa

Minä nojaan


Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea

Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.


Vedessä palaa, 1954
LÄVITSE


Näin ei kukaan kelpaa matkalleen.
Ei ajaessa
hevosen silmiä käy katsominen.
On pakoa pelko että hajoaa
jokainen hetki pelkoon.
Ellen karauta
lävitse jylhän sateen
ellen höllin suitsin
pysy satulassa
tulen huomispäivään liian myöhään.
Ylitse rytöpuiden, konkeloiden,
tai tietä pitkin
hylkäämässä tietä
on ajettava
aukko sateen aitaan
ja piirryttävä
tuulen vastukseen.

On aina häipyminen edessäni.
Saan ääriviivat
koska tilaa teen.


Tunnit, 1957
Kun niin vihaan
etteivät silmäni enää sulkeudu
kun niin rakastan
että ne auki
lähellä liikun kaukana vaivattomasti
maan nimeä tuulen pahaa luettelematta.

Syksy muuttaa linnut, 1961
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan.
Ja minä kysyin mikä sen
minussa tunsi. Se oli ai-
na toinen, aina toinen.
           Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin
kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja
etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista,
ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut
kutsuu toinen. Takaisin, takaisin.
          Oi iltojen keveys kun en taukoa. Oi sydänki-
pinä, kun he vaihtuvat toisistaan ja iskevät vas-
takkain. Se on savunhiljaisuus ympärilläni. Se
tunkeutuu nyt silmiin, se tuntuu kielellä. Sillä on
ruusunmaku. Ei kukaan voi syyttää poissaoloaan.
Ja sinä näet miten kaikki varisee ympärille.

Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 1972
Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä
kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku
valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman
sitä.

Tuulen viime vuosi, 1974
Maailmassa kasvaa toiveita
täyttävä puu,
            onhan se totta,
mutta omaa toivettaan
            se ei voi toteuttaa,
ei kävellä pois
niiden luota jotka kiertävät sitä.
Vain kasvaa, kasvaa.

Tuulen viime vuosi, 1974
Minulla on iltoja, öitä
                  vanhasta muistista vielä
katselen veistosta, vuosisataista,
silmänpiirtoa myöten hymyä
                 ehkä ainoata.
Tulee mereltä, on ilmanhenki.
Minä tunnen sinut,
                  kun kuljet tuolla,
pään liikkeestä leuan
                  tuulenasennosta,
minä näen sinut oikealla silmällä
diadeemi otsalla.
                 Mihin minä panen tämän korun.
Sinulla on kultainen silaus,
minun päiväni ovat luetut, sinä loistat.
Sano kuka toinen sinut näin voi nähdä,
minun silmäni on kaukana unesta.

Kohtaamispaikka vuosi, 1977

Niinhän moni sanoo:
jos minun on synnyttävä, sallittakoon
                      samaan aikaan hänet,
siihen maahan, samaan kaupunkiin,
sen kadun varrelle,
                      se nyt on jo liikaa,
                      on se minusta,
kun he koko ajan ovat täällä
täyttyviä toiveita unohtamassa.

Kohtaamispaikka vuosi, 1977

Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii
minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,
jotta vesi on vettä, viiniä viini.
Kun kerran olet kuut ja auringot,
anna niiden peilit, uskalla,
mitään ei ole ellet tahdo,
ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.
Siinä olet, kaltaisesi,
tuskaa et väistä, et etsi omaasi,
en minä lohduta sinua sillä.
Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;
ei ole samantekevää missä näet minut.
Älä sano hyvästi,
kuka on noussut meistä, kuolleista,
aamusta asti minä olen puhunut sinulle
ja mitä minä kirjoitan,
maailmanlopun jälkeistä runoutta,
se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.

Kuutamourakka, 1981
Kivet alkavat nukkua yksinäistä unta,
                                 yksinäiset kivet,
silmät jotka itkivät ihmisen,
pois itkevät silmät, kun ei vesi,
ei vesi itke, ei nouse niiden pielukselle.


Puun syleilemällä, 1983
Aina katsoin samaa kiveä
kun kuljin siitä, miksi en osannut
sanoa sitä, miksi olin niin mykkä.

Kuka lukee kanssasi, 1990


Perhosen siivillä sellainen ilme
että luulet sen katsovan sinua,
kun se katsoo toisaalle, elämä.

Kuka lukee kanssasi, 1990

Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas.

Kuka lukee kanssasi, 1990


Keinuu järvi, keinuu metsä,
horsmankukat, sinipunervat
keinuvat pään päällä,
tyynnyttelevät päivät.
Huojuvalla savulla,
heinänkorkuisella käsialalla
niin kuin lapsi
kirjoittaa tämä maa minulle.

Taivas päivystää, 1996

Miekalla sinä olet,
miekalla
on sinun muistisi puu,
maailmalta vartioitu.

Taivas päivystää, 1996
Huoneessa missä on sinun hengityksesi
veistos,
siellä on sinun hengityksesi lakattua
mustaa puuta,
mustaa puuta on siinä huoneessa
sinun hengityksesi veistos,
katso kun se hymyilee, se on kaunis.

 Taivas päivystää, 1996


Näkyi valkoinen kivi, minä sanoin joutsen,
ja heti joutsen ui siinä,
minä sanoin lennä, ja se ojensi kaulan
ja levitti siipensä, siipien pesä,
maailma on teonsana,
lentää, valkoinen, vetten yllä

Taivas päivystää, 1996

Minä kuljin askelia joutuisammin
hiekka juoksi

Taivas päivystää, 1996

Niin kuin tunsin sinut
puunrungon toisella puolella
tunsin enkä nähnyt,
ja vielä lähempänä,
kun se kasvoi
toistemme hengittämä puu,
puun henkäys
ja minä sinun ja sinä minun.

Taivas päivystää, 1996


Mikä vaeltaa, kun et sinä enkä minä.
Mikä vaeltaa.
Runo joka inkarnoituu
elämästä elämään,
meidän poissaolomme kullanmusta.
Juoksee vesi vastaan, kevään virta,
ja sinä juokset kengät kädessä.

Taivas päivystää, 1996

Kun on aivan lopussa ei tiedä
minne on tullut
katsoo sinne mistä tuli,
ja miekan välähdys,
se on taas siinä edessä.
Sinä se olit joka kysyit:
"Etkö voi nähdä miekalta puuta?"
Minä en voinut.
Minä nojasin selkääni siihen,
enkä minä tiennyt
että nojasin elämäni puuhun.

Taivas päivystää, 1996

Minä nojaan selkääni, sinä omaasi,
käy ympäri maailmanpiiri


Taivas päivystää, 1996