Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio tapauksessa K & T v

PESUE

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio tapauksessa K & T v. Finland (lyhenne s. 32-40)

Huostaanotto

Valittajat

136. Valittajat esittävät, että kyseessä olevat menetelmät eivät olleet välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa. He esittävät, että huostaanotto oli alun alkuaan ylimitoitettu menettely, kun J. otettiin huostaan suoraan synnytyssalista ja päätös perustui ainoastaan spekulointiin lapseen kohdistuvasta mahdollisesta vaarasta. Jos sairaalan henkilökunta olisi havainnut mitään lapsen vaarantamista osoittavia merkkejä, sosiaalijohtaja olisi voinut tehdä kiireellisen pakkohuostaanoton välittömästi minä hetkenä tahansa. Tässä tapauksessa päätös oli tehty jo etukäteen, joten sitä ei voitu perustella K:n käyttäytymisellä. Kiireelliselle huostaanotolle ei ollut mitään perusteita, koska K. ja vauva olivat kontrolloiduissa olosuhteissa sairaalassa ja M. oli lastenkodissa.

137. Valittajien mukaan kuva, jonka sosiaalityöntekijät raporteissaan loivat asiakkaastaan on äärimmäisen negatiivinen ja vaikutti lastenkodin henkilökuntaan. Sosiaalityöntekijät väittivät mm. että äiti oli alkoholisti, isä rauhaton moottoripyörän trimmaaja ja isoisän väitettiin olevan emotionaalisesti kylmän. Huostaanotot motivoitiin K:n sairaudella ja K:n ja T:n välisillä ristiriidoilla. Kuitenkin sosiaaliviranomaiset olivat vain kahdesti nähneet pariskunnan riitelevän. Huostaanotto oli selvästi ylireagointia valittajien perhetilanteeseen nähden. Valittajat eivät kiistä, että heillä olisi ollut riitoja, kuten useimmilla pariskunnilla. He toteavat, että raskaana olevat naiset saattavat olla jonkun verran tasapainottomia. T. oli kuitenkin ymmärtänyt K:n psyykkisen stressin ja oli halukas jatkamaan suhdettaan ja perhe-elämäänsä K:n ja heidän lastensa kanssa.

138. Lisäksi valittajat huomauttavat, että kolmas syy huostaanotolle oli perheen taloudelliset vaikeudet. Valittajat myöntävät, että monet heidän ongelmistaan johtuivat heikosta taloudellisesta tilanteesta, mutta he painottavat, että tämä ei koskaan voi olla laillinen peruste huostaanotolle. Valittajat painottavat, että lastensuojelulain 13 pykälä säätää, että jos taloudelliset vaikeudet aiheuttavat huostaanoton tarpeen, perhettä tulee tukea taloudellisesti.

139. Valittajat painottavat myös, että J:n kiireellistä pakkohuostaanottoa perusteltiin hänen terveytensä vaarantumisella, jos äiti olisi saanut tietää huostaanoton valmistelusta. Kiireellisyyden perustelu ei ole rationaalinen. Lain mukaan ainoa oikeutus kiireelliselle pakkohuostaanotolle on akuutti, välitön vaara. Päätöstä ei voida perustella spekuloinnilla mahdollisesta vaarasta, joka johtuu sosiaaliviranomaisen toiminnasta ja itse päätöksen seuraamuksista. Tässä tapauksessa sosiaalijohtaja olisi voinut tehdä kiireellisen pakkohuostaanoton myöhemmin minä hetkenä tahansa, jos sairaalan henkilökunta olisi havainnut mitään merkkejä sellaisesta K:n käyttäytymisestä, joka vaarantaa lapsen.

140. Lisäksi ei ollut mitään syytä ottaa lapsia huostaan, koska T. oli täysin kykenevä huolehtimaan J:stä ja M. oli jo sijoitettu vapaaehtoisesti turvalliseen ympäristöön lastenkotiin. Sosiaaliviranomaisten merkinnät eivät millään tavoin tukeneet sitä heidän vaatimustaan, että T:n tuli katkaista suhteensa K:hon, ja että tätä voitaisiin pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa J:n hyvinvoinnin suojelemiseksi. Päin vastoin jos lapsen huostaanottoa pidetään oikeutettuna tällaisissa olosuhteissa, se merkitsisi, että mielenterveyden ongelmista kärsivät ihmiset menettäisivät läheistensä tuen.

141. Valittajat huomauttavat lisäksi, että perhekeskus oli lausunnossaan 29.10.1993 todennut, että T. oli pitänyt hyvää huolta J:stä ja ymmärsi hänen tarpeitaan. Seurattuaan T:n ja J:n välisen suhteen kehittymistä henkilökunta oli sitä mieltä, että J. oli luonut tunnesuhteen isäänsä ja hänen voitiin ennakoida kehittyvän terveeksi ja tasapainoiseksi lapseksi. Tätä lausuntoa ei kuitenkaan koskaan toimitettu valittajille tai heidän asiamiehelleen, vaikka jälkimmäinen oli huhtikuussa 1994 pyytänyt kopiot kaikista tapaukseen liittyvistä asiakirjoista. Sitä ei ollut myöskään liitetty mihinkään kansallisten tuomioistuinten asiakirjoihin, kun oli kyse J:n huostaanotosta ja sen lopettamisesta. Valittajat esittävät, että heillä olisi saattanut olla tehokkaammat puolustautumisen mahdollisuudet, jos heillä olisi ollut tieto tästä asiakirjasta.

142.

143.Hallitus

144.

145. Hallitus on eri mieltä. Se esittää, että molempien lasten huostaanotto, jotka päätökset Lääninoikeus vahvisti 9.9. ja 11.11.1993 näitä kahta lasta M:ää ja J:tä koskien, perustui siihen, että heidän huolenpidossaan oli puutteita ja kodin olosuhteet uhkasivat vakavasti vaarantaa heidän kehityksensä. Lääninoikeus päätti samoilla perusteilla, ottaen huomioon mielisairaan äidin terveydentilan ja perheen tilanteen, ja kun avohuollon tukitoimet eivät riittäneet turvaamaan lasten kasvua, että huostaanotto ja sijaishuolto olivat näin ollen lapsen edun mukaisia. Päätöksessään 23.9.1994 Korkein hallinto-oikeus pysytti M:ää koskevan päätöksen. 21.8.1995 sama oikeus pysytti J:tä koskevan päätöksen.

146. Artikla 8:n edellyttämiksi, riittäviksi perusteiksi, hallitus vetoaa niihin lukuisiin sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden muistiinpanoihin ja lausuntoihin, jotka olivat sosiaalilautakunnan ja sen jälkeen Lääninoikeuden ja Korkeimman hallinto-oikeuden käytössä, kun ne harkitsivat huostaanotto-asiaa. Menettelyä tuki yksityiskohtainen informaatio, jota olivat keränneet psykiatrit ja sosiaaliviranomaiset vuodesta 1989, joten heillä oli perusteelliset tiedot K:n perhetilanteesta.

147. Hallitus painottaa, että J:n suhteen sairaalan potilaskertomuksesta ilmenee, että sairaalan henkilökunta, ottaen huomioon huostaanottopäätöksen syyn, päätti sijoittaa lapsen sairaalan lastenosastolle. Kuten päätöksen perusteluista näkyy, huostaanoton tarkoitus oli lapsen suojeleminen, koska äiti oli vakavasti mielisairas. Jos äiti ja lapsi olisivat olleet samassa huoneessa, mikä on normaali käytäntö suomalaisissa synnytyssairaaloissa, ei suojelua olisi voitu taata. On selvää, että edes sairaalaoloissa henkilökunta ei voi valvoa potilaita kaiken aikaa. Lisäksi sairaalan asiakirjoissa ei ole merkintää, joka osoittaisi, että K. olisi vieraillut tai yrittänyt vierailla lastenosastolla, tai että häntä olisi estetty tekemästä niin.

148.

149.Tuomioistuin:

150.

151. Tuomioistuin toteaa, että vanhempi lapsista otettiin huostaan tilanteessa, jossa hänet oli vapaaehtoisesti sijoitettu lastenkotiin, jotta hakijat voivat keskittyä uuden lapsen syntymään, ja että J. otettiin huostaan suoraan synnytyssalista siten, ettei hänellä ollut mahdollisuutta saada edes äitinsä maitoa. Huostaanotot perustuivat mm. äidin mielenterveyden ja häiriintyneen käyttäytymisen aiheuttamaan riskiin. Kuitenkin M. oli turvallisessa paikassa lastenkodissa, jossa häntä voitiin suojella ja J. sairaalassa, hänkin turvassa. Lisäksi sairaalan kirjausten mukaan äiti käyttäytyi rauhallisesti synnytyksen aikana, joten hänen käyttäytymistään ei voida pitää huostaanottojen syynä. Lisäksi hän ei ollut koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti tai uhannut käyttäytyä väkivaltaisesti lapsiaan kohtaan. Tuomioistuin toteaa, että hallituksen puolelta on esitetty, että jos lapsi olisi ollut samassa huoneessa äitinsä kanssa, mikä on normaali käytäntö suomalaisissa synnytyssairaaloissa, ei turvallisuutta olisi voitu taata. Tuomioistuin kuitenkin katsoo, että huostaanotto ei ollut ainoa keino lapsen turvaamiseksi. Muita keinoja olisi pitänyt aikakin kokeilla ensin.

152. Vaikka on totta, että äidillä, K:lla on pitkä mielisairaushistoria ja että hän on ollut sairaalahoidossa ja myös psykiatrisessa pakkohoidossa, tuomioistuin kuitenkin toteaa, että äiti oli päässyt sairaalasta kuukautta aikaisemmin, eikä hän ollut mielisairaalahoidossa synnyttäessään. Itse asiassa hän näyttää olleen sillä hetkellä suhteellisen hyvässä kunnossa. Lisäksi äidin psykoottista käyttäytymistä vain muutamia tunteja sen jälkeen, kun hän sai tietää menettäneensä vastasyntyneensä, ei voida pitää perusteena jo tehdylle päätökselle. Tuomioistuin pitää todennäköisenä, että kuka äiti tahansa - olipa hänellä tai ei mielisairautta - olisi ollut vaarassa käyttäytyä häiriintyneesti.

153. Tuomioistuin katsoo, että sekä perusteet että menettelytavat olivat näissä olosuhteissa ylimitoitettuja, eivätkä oikeutettuja. Tuomioistuin toteaa, että hakijoille ei annettu mitään mahdollisuutta edes aloittaa perhe-elämää vastasyntyneen J:n kanssa ja että M:n huostaanotto ei ollut järkevästi perusteltavissa tilanteessa, jossa hän jo oli turvallisessa ympäristössä ilman mitään niistä riskeistä, joita laki edellyttää huostaanotolta.

154. On lopuksi otettava huomioon että hakijoille ei kerrottu etukäteen päätöksestä, vaikka viranomaiset olivat valmistelleet päätöksen hyvissä ajoissa etukäteen. Viranomaiset olivat vahvistaneet päätöksensä ottaa lapset huostaan viimeistään 11. kesäkuuta, koska sairaaloita oli informoitu tästä aikeesta jo tuona päivänä. Tuomioistuin katsoo, että hakijoita olisi tullut tuolloin informoida. Viranomaiset sen sijaan jatkoivat valmistelua ilman, että hakijoilla oli tässä vaiheessa osallistumisen mahdollisuutta.

155. Vaikka kansallisilla viranomaisilla on harkintavaltaa sen suhteen, onko huostaanotto tarpeen, tuomioistuin katsoo tarkasteltuaan tapausta kokonaisuutena, että perusteet, joihin on vedottu ja menetelmät, joita on käytetty olivat ylimitoitettuja. Tämän perusteella tuomioistuin katsoo että tällaisiin toimiin ryhtymällä kansalliset viranomaiset ylittivät harkintavaltansa, ja että tällaisia menetelmiä ei voi pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa. Tämän vuoksi huostaanotto on loukannut Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklaa.

156.

157.Päätös olla purkamatta huostaanottoa

158.

159.Valittajat

160.

161. Valittajat huomauttavat, että huostaanoton kesto oli arvioitu pitkäaikaiseksi ja hallitus on useita kertoja toistanut, että perheen fyysinen jälleenyhdistäminen ei ilmeisesti tule lainkaan tapahtumaan. Valittajien mielestä huostaanoton tulisi olla väliaikainen toimenpide joka tulisi lopettaa niin pian kuin olosuhteet sen sallivat. Valittajien vanhemmuuden ja tapaamisoikeuksien riistäminen oli luonteeltaan pysyvää, ja olisi ollut välttämätöntä 8. artiklan 2 §:n mukaan vain erityisen vahvoilla perusteilla. Sellaisia perusteita ei kuitenkaan ollut.

162. Valittajat huomauttavat, että sosiaalityöntekijät kertoivat T:lle jo hyvin varhaisessa vaiheessa J:n syntymän jälkeen vuonna 1993, ettei hän voinut odottaa voivansa elää J:n kanssa jos hän jatkoi suhdettaan K:hon. Kuitenkin K. ja T. muuttivat yhteen paljon myöhemmin, vasta vuoden 1994 alussa. Silloin he molemmat tiesivät, että J. ja M. sijoitettaisiin sijaisperheeseen, eikä heitä palautettaisi vanhemmille. Kun T. sai tietää, ettei hän voinut jatkaa perhe-elämää J:n kanssa, hänellä ei ollut mitään syytä olla muuttamatta yhteen K:n kanssa. Valittajien mukaan päätös olla palauttamatta J:tä isälleen oli tehty ennen kuin T. oli päättänyt elää J:n äidin kanssa - ei päin vastoin. Sosiaaliviranomaiset vaativat T:tä lopettamaan suhteensa lapsensa äitiin ehtona sille, että hän voi elää lapsensa kanssa. Heidän mielestään tällainen vaatimus oli selkeästi lainvastainen ja perusteeton.

163. Vaikka oletettaisiinkin, että valittajien tilanne olisi huostaanottopäätöksen aikaan ollut jossain määrin epävakaa - mitä se ei valittajien mukaan ollut - sosiaaliviranomaisten olisi tullut jälleenyhdistää perhe niin pian kuin mahdollista, koska huostaanottomenettely on aina tarkoitettu vain väliaikaiseksi toimeksi. Tästä huolimatta valittajille kerrottiin alusta lähtien, että perhesijoitus olisi pysyvä ja kestäisi lasten aikuisuuteen saakka. Hallitus on lukuisia kertoja toistanut tämän aikomuksen Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimelle. Viranomaiset ovat siten selkeästi toimineet mielivaltaisesti ilman minkäänlaista aikomustakaan lopettaa huostassapitoa riippumatta siitä, millainen valittajien tilanne on. Tästä syystä he ovat joutuneet tilanteeseen, jossa heidän mitkään menettelynsä tai kotimaisille tuomioistuimille asiansa tueksi esittämänsä todisteet, olisivat hyödyttömiä.

164.

165.Hallitus

166.

167. Hallitus toteaa, että demokraattisessa yhteiskunnassa oli välttämätöntä puuttua hakijoiden oikeuteen perhe-elämän kunnioitukseen. Huostaanotto merkitsee usein pitkäaikaista menettelyä - koska kyseessä on lapsen lapsuus - ja näin ollen menettelyä voidaan pitää täysin normaalina. Hallitus asettaa kyseenalaiseksi sen, voiko lapsen ja vanhempien jälleenyhdistäminen todella olla Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan perimmäinen tavoite. Huomiota tulisi enemmänkin kiinnittää jokaisen tapauksen erityisiin olosuhteisiin ja erityisesti syihin, joiden vuoksi huostaanotto tehdään ja sitä pidetään yllä. Tässä mielessä tulee muistaa, että lapsuus on lyhyt, mutta hyvin tärkeä vaihe yksilön elämässä hänen tulevan kehityksensä kannalta. Vanhempien lapsiinsa kohdistamat laiminlyönnit ovat siten vakavia, eikä niitä voida aina korjata. Tässä mielessä tulee muistaa, että lapsella on Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan oikeus perhe-elämänsä kunnioittamiseen sijaisperheessä ja kotona (alkuperäisessä tekstissä ‘lastenkodissa’).

168. Hallitus ei nähnyt lasten ja vanhempien fyysistä yhteensaattamista mahdolliseksi ja sen vuoksi mitään toimia jälleenyhdistämiseksi ei tehty. Lapsi usein kiintyy vahvasti sijaisvanhempiinsa ja siksi lapselle on vahingollista erottaa hänet sijaisperheestä ja perheen sisällä syntyneistä suhteista. Mitä nuorempi lapsi on, sitä nopeammin psykologiset suhteet lapsen ja sijaisvanhempien välillä kehittyvät. Lapsen olosuhteiden vakiinnuttamiseksi voi olla välttämätöntä, ettei tilannetta muuteta uudelleen. Sekä huostaanotto että sen lopettaminen tulee arvioida lapsen edun kannalta.

169. Hallitus myös huomauttaa, että K. on sairastanut skitsofreniaa siitä lähtien kun M. oli alle vuoden ikäinen. M:n ensimmäisen viiden elinvuoden aikana hänen äitinsä oli ollut psykiatrisessa sairaalahoidossa eri pituisia aikoja yhteensä 13 kuukautta. M:n biologinen isä, joka ei ole valittajana tässä asiassa ei ole koskaan osallistunut M:n hoitoon. J. taas ei ole koskaan asunut biologisten vanhem piensa kanssa.

170. Hallitus alleviivaa, että lapset asuvat sijaisperheessä. He ovat olleet siellä vuoden 1994 alusta ja kiintyneet sinne ja tuntevat olevansa kotonaan sijaisperheessä.

171. Lopuksi hallitus huomauttaa, että nykyisessä tilanteessa oikeus perhe-elämän kunnioittamiseen lasten kannalta katsottuna merkitsee ennen kaikkea oikeutta asua sijaisperheessä, joka on nyt heidän de facto perheensä, sekä asua yhdessä. Tällaisessa tapauksessa huostaanotetun lapsen ja biologisten vanhempien väliset suhteet tulee niin pitkälle kuin mahdollista, taata jollain muulla tavoin kuin perheen fyysisellä jälleenyhdistämisellä, esimerkiksi vierailuilla ja kirjeillä sen mukaan, mitä lapsen etu edellyttää.

172. Hallitus muistuttaa, että sen jälkeen kun T. tuli siihen johtopäätökseen, ettei halunnut asua erillään K:sta, tuli selväksi, että hän ei olisi kyennyt pitämään huolta lapsesta, kun hänen samaan aikaan olisi tullut huolehtia K:sta, joka kärsi akuutista mielisairaudesta, johon liittyi aggressiivista käyttäytymistä. K. ei aloittanut terapiaa ennen kuin vuosi J:n 1993 syntymän jälkeen. Terapian ansiosta, jossa hän on käynyt siitä lähtien, K:n mielenterveys on parantunut siinä määrin, että vanhemmat voivat nyt huolehtia nuorimmaisestaan R:stä avohuollon tukitoimin tuettuina.

173. Sijaisperhe on hallituksen mielestä ensimmäinen ja ainoa perhe, johon lapsilla oli pysyvät ja turvalliset suhteet. Vaikka oletettaisiin, että hallinnollisten tuomioistuinten ratkaisu jatkaa lasten huostassapitoa, olisi perusteiltaan virheellinen, mitä ne eivät ole, lapsia ei voida irrottaa sijaisperheestä aiheuttamatta heidän kehitykselleen korjaamatonta vahinkoa.

174. Hallitus huomauttaa, että kun lapset otettiin huostaan K:n kyky toimia vanhempana oli siinä määrin puutteellinen, että huostaanotto oli perusteltua ja lasten edun mukaista. Sen vuoksi oli ilmeistä, että J:n edun mukaista ei ollut sijoittaminen biologisten vanhempien kotiin. Myöhemmin on osoittautunut, että pitkäaikainen psykoterapia oli välttämätöntä K:n kuntoutumisessa.

175.

176.Tuomioistuin

177.

178. Tuomioistuin palauttaa mieliin ylempänä todetun 8. artiklan loukkauksen (katso § 146). Tästä toteamuksesta huolimatta Tuomioistuin katsoo, että kieltäytyminen huostaanoton lopettamisesta ja perheen jälleenyhdistämisestä on tässä tapauksessa tutkittava erillisenä asiana.

179. Tuomioistuin muistuttaa, että syntyneen case law’n mukaan lapsen huostaanotto tulee normaalisti nähdä väliaikaisena toimena ja se on lopetettava heti kun olosuhteet sallivat ja kaikkien menettelyjen tulee perimmältään tähdätä siihen, että lapsi ja vanhempi saatetaan yhteen (katso erityisesti ylempänä mainittu Olssonin tapaus [no 1] § 81). Tässä merkityksessä on löydettävä oikea tasapaino niiden etujen välille, jotka huostaanoton jatkaminen tarjoaa lapselle verrattuna siihen mitä perheen jälleenyhdistäminen merkitsee vanhemmille ( katso esimerkiksi ylempänä mainittu Olssonin päätös [no 2] § 90). Tässä tasapainottamisessa Tuomioistuin kiinnittää erityistä huomiota lapsen etuun, joka voi mennä vanhempien edun edelle. Erityisesti on niin, että Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan vanhemmalla ei ole oikeutta toimia siten, että hän vahingoittavat lapsen terveyttä ja kehitystä.

180. Sitä oliko huostaanoton jatkaminen perusteltua tulee arvioida kesäkuussa 1993 vallinneiden olosuhteiden ja sen jälkeisen kehityksen valossa. Tässä merkityksessä on otettava huomioon, että hakijat edelleen asuvat yhdessä naimattomina ja huolehtivat nuorimmasta lapsestaan R:sta, jota ei ole otettu huostaan. K:ta on hoidettu hänen mielisairautensa vuoksi, hän on ollut sairaalahoidossa ja myös pakkohoidossa. Kuitenkin Tuomioistuimelle toimitetun todistuksen mukaan hänen mielenterveytensä on ollut tasapainossa vuodesta 1996.

181. Tuomioistuin toteaa, että huostaanottopäätösten valmistelun aikaan sosiaalilautakunta konsultoi kahta lääketieteen asiantuntijaa, joilla oli henkilökohtaista tietoa K:sta, tohtoreita M.L. ja K.R.. Vaikka he katsoivat, että K. oli sillä hetkellä kykenemätön huolehtimaan M:stä, he katsoivat, ettei hänen mielenterveyttään voitu pitää pysyvänä esteenä. Tämä osoittaa, ettei mahdottomuus perheen jälleenyhdistämiseen ei ollut alkuaan selvää.

182. Tästä huolimatta asiasta päättävät toimivaltaiset viranomaiset näyttävät lähteneen siitä olettamasta, että kyseessä oli näiden kahden lapsen pitkäaikainen huostassapito. Erityisesti se menettelytapa joka kohdistettiin J:hin, eli vastasyntyneen ottaminen huostaan suoraan synnytyssalista 18.6.1993 oli mielivaltainen, eikä edesauttanut luomaan normaaleja siteitä äidin ja lapsen välille. Sen lisäksi vanhemmilla ei ollut lainkaan oikeutta tavata J:tä hänen ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Viranomaisten myöhempi asenne vahvistaa sitä näkemystä, että oli otettu vahva kanta perheen jälleenyhdistämistä vastaan.

183. Lisäksi sosiaalilautakunnan muistiinpanot 25.10.1993 osoittavat, että T:lle oli jälleen kerrottu, että J. ei voinut asua hänen kanssaan mikäli hakijat jatkavat suhdettaan. 29.10. kirjatut tiedot positiivisista kokemuksista siitä, miten T. oli huolehtinut lapsesta, on käytetty - ei yritykseen jälleenyhdistää perhettä - vaan tukemaan sitä johtopäätöstä, että edellytykset perhesijoitukselle, tarkoittaen sijoittamista sijaisperheeseen, olivat hyvät. Vahvasta ennakkokäsityksestä perheen jälleenyhdistämistä vastaan todistaa viranomaisten lasten sijoituksen yhteydessä 1994 esittämä käsitys, että sijoitus tulee kestämään vuosia.

184. Tällainen viranomaisen määrätietoisuus on jossain määrin silmiinpistävää sen valossa, mitä psykiatrian erikoislääkäri, tohtori K.P:n samana vuonna antamassa, sosiaalilautakunnan pyytämässä lausunnossa todetaan. Se liittyi hakijoiden 26.5.1994 esittämään vaatimukseen huostassapidon lopettamisesta. Lausunnossaan 22.9.1994 tri P., joka oli tavannut K:n viisi kertaa 16.6., 20.9.1994 välisenä aikana, tuli siihen tulokseen, että K:n mielenterveys, joskaan se ei vielä ollut täysin ongelmaton, ei estänyt häntä toimimasta lastensa huoltajana. Vaikka tri K.P. ei erityisesti suositellut huostaanoton lopettamista, hän totesi mm., että K:n aloittama taistelu huostaanoton purkamiseksi ja tapaamisrajoitusten lieventämiseksi oli osoitus hänen psyykkisistä voimavaroistaan. Tri K.Po, psykologi, jonka lausunto oli liitetty tri K.P:n lausuntoon totesi tutkittuaan K:n, ettei hänen mielenterveytensä ollut suoranaisena esteenä lastensa huoltajana toimimiselle. Tri K.P. todisti myös 28.9.1994 Lääninoikeudessa pidetyssä suullisessa käsittelyssä koskien 17.4.1994 määrättyjä tapaamisrajoituksia. Hän totesi, että hänen näkemyksensä mukaan K:n terveydellinen tila oli kohentunut, eikä ollut lasten hoitamisen este. Tri K.P. kuitenkin lisäsi, ettei hän aikuispsykiatrina voinut ottaa kantaa kysymykseen lapsen edusta.

185. Lautakunta hylkäsi 14.3.1995 tekemällään päätöksellä vaatimuksen huostaanoton purusta ja painotti sitä osaa tri K.P:n lausunnossa, jossa todetaan K:n emotionaalisen epävakaisuuden jatkuvan ja hänen tarvitsevan jatkossa terapiaa. Todettuaan K:n ja perhetilanteen yleisen paranemisen, lautakunta ei näytä kiinnittäneen huomiota K:n tilanteen erityisiin myönteisen kehitykseen piirteisiin, jotka tri K.P. on lautakunnalle 22.9.1994 antamassaan lausunnossa todennut. Toisaalta lautakunta näyttää antaneen enemmän painoa muulle sille toimitetulle materiaalille, johon kuuluu tri E.V:n 6.6.1994 antama lausunto. Tri E.V.:tä, joka ei ollut ilmeisesti koskaan tavannut K:ta, siteerataan mm. toteamalla, että K:n oli vaikea nähdä lapsiaan yksilöinä, jotka tarvitsevat rakkautta ja huolenpitoa.

186. Kahdella 28.9.1995 tekemällään päätöksellä Lääninoikeus hylkäsi valittajien vaatimuksen huostaanottojen purusta. Oikeus myönsi toisaalta, että K:n terveys oli parantunut. Toisaalta se toteisi, että huostaanoton purkaminen ei ollut mahdollista.

187. K:n myöhempi tervehtyminen ei ole johtanut huostassapidon uudelleen arviointiin. Tällaisen parantumisen on todennut tri K.P. lausunnoissaan 10.9.1996 (katso § 77) ja 3.6.1998 (katso § 83).

188. Tapauksesta muodostuu sellainen kuva, että viranomainen on päättänyt olla harkitsematta huostaanoton purkua varteenotettavana vaihtoehtona, lukuun ottamatta satunnaisia viittauksia tähän mahdollisuuteen. Viranomainen näyttää lähteneen vankasti siitä ennakko-olettamasta, että tarve pitkäaikaiseen huostaanottoon ja sijoitukseen on olemassa. Vaikka tällä ei ole tarkoitettu heidän puoleltaan mitään pahaa, on perheen jälleenyhdistäminen nyt tullut hyvin vaikeaksi, jollei mahdottomaksi. Tätä kehitystä on epäilemättä edistänyt hakijoiden tapaamisrajoitukset lastensa suhteen. Toukokuusta 1994 tämä oikeus on rajoitettu kerraksi kuukaudessa, toisinaan päätöksin, jotka osoittavat enemmän pyrkimystä vahvistaa lasten ja sijaisperheen välisiä siteitä kuin pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen (katso § 71).

189. Tuomioistuimen tehtävä ei ole muodostaa kantaa siihen, miten kansallisten viranomaisten olisi tullut toimia. Se ei esimerkiksi voi sanoa, minä päivänä lapset olisi tullut palauttaa hakijoille. Tuomioistuin ei myöskään esitä, että huostaanoton tulisi aina olla tiukasti väliaikainen toimi. Tästä huolimatta, tämän tapauksen olosuhteista käy ilmi, ettei huostaanoton purkua vakavammin edes harkittu, vaikka siihen johtaneissa olosuhteissa oli tapahtunut parannusta. Tästä puuttuu siinä määrin eri osapuolten välinen riittävä tasapuolisuus, että kyseessä on Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan loukkaus. Näin ollen kyseessä on tämän artiklan loukkaus myös näillä perusteilla.

190.

191.Yhteydenpidon rajoitukset

192.

193.Valittajat

194.

195. Valittajat huomauttavat, että M. oli jo sijoitettu vapaaehtoisesti lastenkotiin ennen kiireellistä huostaanottoa ja myöhemmin, kun huostaanotto oli varmistettu, hänet sijoitettiin samaan sijaisperheeseen. He painottavat, että J:n yhteydenpito-oikeutta koskevaa päätöstä ei annettu ennen kuin 21. Kesäkuuta 1993, eli kolme päivää vauvan syntymän jälkeen, mutta lapsi oli kuitenkin otettu K:lta ja sijoitettu sairaalan lastenosastolle samana päivänä kun hän syntyi. Vanhemmilla ei ollut lainkaan pääsyä hänen luokseen hänen ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Hakijoiden käsityksen mukaan päätös oli laiton, koska sitä ei ollut tehty määräajaksi. Vanhempien sallittiin tavata M:ää lastenkodissa ja T:n sallittiin tavata J:tä lähes päivittäin alkaen 23. Kesäkuuta 1993. K. ei tavannut lapsiaan niin usein kesällä 1993, mutta hänen sairaalassa olonsa vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa tavata lapsiaan. Viranomaiset sallivat tapaamisen lasten kanssa heidän sijaiskotiin sijoittamisensa jälkeen kahden tunnin ajan valvottuna. Senkin jälkeen vanhempien oikeutta tavata lapsiaan on rajoitettu ankarasti.

196. Valittajat huomauttavat myös, että viimeisen kuuden vuoden ajan peruste tapaamisten rajoittamiselle on ollut se, että lasten tulee kiinnittyä sijaisperheeseensä ja liian läheiset suhteet omiin vanhempiin vaaransivat tämän tavoitteen. Viranomaisille on riittänyt, että lapsilla oli tietoisuus vanhemmistaan. Kun tämä peruste hyväksyttiin hallintotuomioistuimessa, sitä on sen jälkeen käytetty perusteena muissa rajoituspäätöksissä.

197. Valittajat painottavat, että ainoa peruste tapaamisrajoituksille oli äidin epävakaa terveys. Tällainen peruste ei kuitenkaan täytä lain ankaria vaatimuksia. 14. Syyskuuta 1993 sosiaalityöntekijä on kirjannut, että T:n tapaamiset J:n kanssa on asetettu kyseenalaisiksi, koska J:n sijoittamista sijaisperheeseen valmistellaan. Hän on kirjannut, että T:lle tulee olemaan vaikeaa luopua J:sta. Valittajien mukaan tästä lähtien J:n vierottaminen vanhemmistaan oli systemaattista.

198. Valittajat huomauttavat myös, että he tekivät päätöksen muuttaa takaisin yhteen vasta vuoden 1994 alussa, kun lapset oli jo otettu huostaan ja tiedossa oli, että lapset sijoitetaan sijaisperheeseen. Kun T:lle selvisi kaikkien lupausten ja vaivannäön jälkeen, ettei hän voinut elää tyttärensä kanssa, hänellä ei ollut mitään syytä olla muuttamatta takaisin yhteen K:n kanssa. Tällöin vanhemmat tiesivät, että lapsia ei tulla koskaan palauttamaan kotiin.

199. Valittajien mukaan päätöksiä ankarista tapaamisrajoituksista ei tehty demokraattisella tavalla, koska valittajilla ei ollut mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Menettely ei täytä lain perusvaatimuksia, kuten toimimista äärimmäisen hienovaraisesti, pienimmän mahdollisen intervention periaatteella ja lapsen edun mukaisesti. Esimerkiksi Joulukuussa 1993 valittajille ehdotettiin, että he voivat pitää yhteyttä lapsiinsa kirjeitse. Ottaen huomioon, että J. oli alle vuoden ikäinen, on selvää, ettei hän osannut lukea eikä ymmärtänyt tällaista kommunikointia. Valittajat huomauttavat myös tilanteesta, jossa sosiaalityöntekijät olivat kieltäneet heitä kertomasta M:lle perhesijoituksesta. Kun K. kuitenkin oli kertonut sijoituksesta - kaikkein tärkeimmästä tapahtumasta lapsen siihenastisessa elämässä - häntä rangaistiin uusilla tapaamisrajoituksilla.

200. Valittajat painottavat, että heidän yhteydenpitoaan M:ään rajoitettiin sinä aikana, kun hänet oli vapaaehtoisesti sijoitettu lastenkotiin, siten, että M. ei saanut käydä kotonaan. Tämä tapaamisrajoituspäätös on selvästi laiton, mitään rajoituksia ei voida asettaa, jos lapsi on vapaaehtoisesti sijoitettu lastenkotiin. Ensimmäiset lailliset rajoituspäätökset tehtiin paljon myöhemmin 21. Kesäkuuta 1993.

201. Valittajat huomauttavat, että 15. Heinäkuuta 1993 huostaanottopäätökset ja K:ta koskeva tapaamisrajoituspäätös vahvistettiin sosiaalilautakunnassa. Peruste rajoituksille oli K:n aggressiivinen käyttäytyminen ja tunteen purkaukset. Kuitenkin sosiaalityöntekijät olivat kirjanneet, että K:n ja lasten tapaaminen oli mennyt hyvin. Hän ei ollut koskaan vahingoittanut tai uhannut vahingoittaa lapsiaan millään tavoin. Se tosiasia, että hän oli aggressiivinen viranomaisia kohtaan, jotka olivat riistäneet häneltä hänen lapsensa, ei ole laillinen peruste tapaamisten rajoittamiselle ja valittajien oikeudelle nauttia perhe-elämästä lastensa kanssa. Päin vastoin tällainen päätös vain lisäsi K:n stressiä ja psykoottista reagointia.

202.

203.Hallitus

204.

205. Hallitus on eri mieltä. Se toteaa, että fyysinen yhteys ei ole ainoa tapa perhesuhteiden turvaamiseen. Suomessa lastensuojelulaissa mainitut lastensuojelutoimet, kuten huostaanotto ja sijaishuolto ovat lapsen auttamiseksi tarkoitettuja keinoja. Niiden tarkoitus ei ole muuttaa lapsen biologisia siteitä perheeseensä. Isä ja äiti säilyvät huostaanotetun lapsen huoltajina ja holhoojina. Se että lapsi on otettu huostaan ja sijoitettu sijaisperheeseen ei estä häntä myöhemmin tapaamasta vanhempiaan tasavertaisena aikuisena ja siten luomasta normaaleja perhesiteitä. Joka tapauksessa huostaanotto sellaisenaan sisältää joitakin käytännöllisiä ja luonnollisia tapaamisen rajoituksia.

206. Hallitus epäilee pitikö Tuomioistuin kaikkia tapaamisen rajoituksia valituskelpoisina. Joka tapauksessa Hallitus painottaa, että aikarajat ja muutkin ehdot, jotka lastensuojelulaki määrittelee täyttyivät.

207. Hallitus painottaa myös, että viranomaiset aluksi avustivat T:tä monin tavoin hänen pyrkimyksissään luoda suhde vauvaansa. Häntä on tuettu ja ohjattu perhekeskuksessa ja myös tuettu taloudellisesti. Lisäksi sovittiin T:n kuukausittaisista tapaamisista tapaisi perheneuvojan kanssa. Kun otetaan huomioon, että tarkoitus oli, että T. asuisi vauvan kanssa, suunnitelmana oli, että järjestettäisiin myös tukiperhe ja sen lisäksi viikoittaista kotiapua. Samaan aikaan T. jatkuvasti tapaili K:ta. Ilmeisesti hän toivoi, että tämä tervehtyisi siinä määrin, että he voisivat yhdessä kasvattaa lapsensa, huolimatta siitä tosiasiasta, että hänen yhteistyönsä viranomaisten kanssa perustui siihen, että hän huolehtisi lapsesta yksin.

208. Hallitus painottaa lisäksi, että sosiaaliviranomaisten selosteet selkeästi osoittavat, että M:n lastenkotisijoituksen alussa K:n ja T:n kuten muidenkin sukulaisten vierailuja toivottiin eikä niitä rajoitettu. Valittajilla oli mahdollisuus viettää öitä lastenkodissa viikonloppuisin. Vierailuja jouduttiin rajoittamaan vasta kun K:n sairaus paheni ja hänen käyttäytymisensä vierailujen aikana aiheutti vahvoja kielteisiä reaktioita M:ssa samoin kuin hämmennystä ja ahdistusta lastenkodin toimintaan ja ilmapiiriin kokonaisuudessaan.

209. M:n tapaamisoikeuden rajoittaminen lastenkodissa kohdistui nimenomaan K:hon siksi, että hän käsi akuutista psykiatrisesta sairaudesta. Seuraavat molempien vanhempien tapaamisrajoitukset perustuivat lääkäreiden ja asiantuntijoiden lukuisiin lausuntoihin.

210. Hallitus muistuttaa myös, että valittajilla on ollut mahdollisuus pitää lapsiinsa yhteyttä puhelimitse ja kirjeitse. Kaksi eri kansallista oikeusistuinta, käsitellessään eri asioissa K:n tapaamisia lastensa kanssa, on nähnyt poikkeuksellisen tärkeitä syitä hänen tapaamisoikeuksiensa rajoittamiseen. Valittajien on kuitenkin sallittu tavata lapsiaan säännöllisesti.

211.

212.Tuomioistuin

213.

214. Tuomioistuin katsoo ylempänä olevan (§ 164) johtopäätöksen valossa, että ei ole tarpeen tutkia tapaamisrajoituksia erillisenä asiana, paitsi siltä osin kun kyse on nykyisestä tilanteesta.

215. Tässä merkityksessä tuomioistuin toteaa, että valittajilla on vuodesta 1994 ollut oikeus tavata lapsiaan kerran kuukaudessa. Joskin tämä on saattanut olla perusteettomasti rajoittavaa aikaisemmin, Tuomioistuin ei voi väheksyä sitä tosiasiaa, että lapset ovat nyt olleet huostassa liki seitsemän vuotta. Tässä valossa Tuomioistuin hyväksyy, että kansallisilla viranomaisilla on harkintaoikeus siihen, ovatko sellaiset rajoitukset välttämättömiä lasten tämänhetkisen edun vuoksi.

216. Näin ollen tässä ei ole loukattu Ihmisoikeussopimukseen 8. artiklaa.