Roolit vaihtuivat, nyt Suomi vastaan K & T

STM valittaa IOT:n langettavasta päätöksestä

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) julkisti 27.4. päätöksen, että Suomen hallitus valittaa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen antamasta langettavasta päätöksestä K & T vastaan Suomi. Päätös on historiallinen: koko olemassaolonsa aikana tuomioistuin ei ole aikaisemmin kajonnut kansallisen viranomaisen harkintavaltaan huostaanoton perusteiden suhteen.

Tässä tapauksessa huostaanotto todettiin perusteettomaksi ja toimenpiteet ylimitoitetuiksi. Ne eivät olleet sopusoinnussa kansallisen lain ja Ihmisoikeussopimuksen, eivätkä kuulu demokraattiseen yhteiskuntaan. Vauva otettiin huostaan suoraan synnytyspöydältä ilman että vanhemmilla oli mitään tietoa viranomaisten aikeista. Toinen tuomio tuli siitä, että viranomaisella ei ollut aikomustakaan jälleenyhdistää perhettä, vaan pyrkimys oli mm. ankarilla tapaamisrajoituksilla juurruttaa lapset sijaisperheeseen.

Ihmisoikeustuomioistuimen kanta oli 7 tuomarin istunnossa yksimielinen. Viranomaisten menettelyt loukkasivat erityisen räikeästi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa. Se lastensuojelulain ja Ihmisoikeussopimuksen tulkinta, jota paikalliset viranomaiset olivat käyttäneet ja Suomen hallitusta edustavat virkamiehet käyttivät IOT:ssa, menettelyä puolustaessaan sai täyden tuomion.

On kiinnostavaa, että valittajaksi ilmoittautuu STM, jolla ei ole asiassa edes puhevaltaa, vaan Suomea edustaa tällaisissa asioissa ulkoministeriö (UM). Muodollisesti sosiaali- ja terveydenhuollon alaan kuuluvat ihmisoikeusvalitusten vastaukset valmistelee Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO), joka on STM:n valvoma virasto. Käytännössä vastaukset on valmistellut STM:n vanhempi hallitussihteeri Piia-Liisa Heiliö ja hän on myös ilmoittanut Suomen hallituksen suulla, että asia ei jää tähän (HS 29.4.)

Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksistä voi valittaa nk. harkintalautakuntaan, joka päättää siirretäänkö asia Great Chamberin, eli 17 tuomarin istuntoon. Tällaisia valituksia on tehty seitsemän kertaa, eikä yksikään päätös ole muuttunut. Kun tämä päätös lisäksi tehtiin yksimielisesti, ovat hallituksen menestymisen mahdollisuudet olemattomat. Miksi siis tällaisen Don Quijote -taisteluun ja verovarojen haaskaukseen?

Näyttää siltä, että jotkut suomalaiset sosiaalityöntekijät elävät vielä 1936 säädetyn lastensuojelulain aikaa. Siinä vanhemmat menettivät huostaanotossa kaikki oikeutensa lapsiinsa. Tuolloin elettiin pakkokastroinnin ja -sterilisoinnin aikaa ja rodunjalostusopit olivat suosiossa. Haluttiin terve kansa, joka kasvaa ja karttuu.

Uusi lastensuojelulaki tuli voimaan vuonna 1984 yhdessä uusitun huolto- ja tapaamisoikeuslain kanssa. Niiden valmistelussa otettiin huomioon YK:n ihmisoikeuksien ja lapsen oikeuksien sopimukset samoin kuin Euroopan ihmisoikeussopimus, joka sisältää velvoitteen perheen jälleenyhdistämisestä.

Kiintoisaa on havaita, että kun Suomi on nyt kaksi kertaa raportoinut YK:lle lapsen oikeuksien kehityksestä, ei kummassakaan raportissa, jotka on valmistellut STM:n Piia-Liisa Heiliö, ole puututtu sanallakaan suomalaisten perheiden jälleenyhdistämiseen, vaan puhutaan ainoastaan pakolaisperheistä ja kehutaan miten hienosti meillä asiat sillä puolella on pyritty hoitamaan.

Tämä tieto yhdistettynä siihen, miten hallituksen puolelta argumentoitiin Ihmisoikeustuomioistuimeen tapauksessa K & T ja L osoittaa, että STM:ssä on lähdetty ajamaan lastensuojelulain ja Ihmisoikeussopimuksen vastaista linjaa: ‘Lapsuus on lyhyt aika, eikä vanhempien virheitä voida aina korjata ... Lapsi voi tasavertaisena aikuisena ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja luoda siten normaalit perhesuhteet’, ‘Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan perimmäinen tarkoitus ei voi olla perheen jälleenyhdistäminen’.

Tämä STM:n valitsema linja on väärä ja Ihmisoikeussopimuksen vastainen ja sai nyt yksimielisen tuomion. Tappio on ilmeisen kirvelevä, kun heti seuraavana aamuna STM ilmoitti hallituksen suulla valittavansa päätöksestä.

Kirvelyä lisännee se, että Heiliö on STM:n edustajana ajanut julkisuudessa 1936 lain linjaa naamioiden sen YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kaapuun. Mm. nk. ‘Terhin’ tapauksen yhteydessä, jonka PESUE toi julkisuuteen, hän väitti, että Suomessa saa syntymättömän lapsen ottaa huostaan, jos se on lapsen etu.

Tällainen lapsen edun korottaminen yläpuolelle kaiken on menettelynä epädemokraattinen. Meidän toki tulee erityisesti huolehtia lapsista ja nähdä heidät yksilöinä. Lapsen edulla ratsastaminen johtaa kuitenkin viranomaisvallan lisäämiseen, koska lain mukaan vain lastensuojeluviranomainen voi määritellä, mikä on lapsen etu. Tämä johtaa siihen, että jos asiaa hoitaa nk. militanttia linjaa käyttävä (laki 1936) työntekijä, muut perheen jäsenet, vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat ja muut lapselle läheiset, jäävät oikeudettomaan asemaan. Heidät suljetaan ulkopuolisiksi ja vain työntekijä on oikeutettu tekemään päätöksiä.

Ihmisoikeustuomioistuin velvoittaa balansoimaan kaikkien osapuolten edut ja oikeudet, ja demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Se että vanhempia ei tapauksessa K & T kuultu ennen lasten huostaanottoa, oli yksi tuomion perusteista, he eivät voineet vaikuttaa päätöksentekoon, vaikka kyse oli heidän omasta perheestään ja elämästään.

Hallituksen Ihmisoikeustuomioistuimelle antamat selitykset ovat järkyttävää luettavaa. Niissä yksilö ja hänen elämänsä pilkotaan juristerian mikroskoopin alle näytepaloiksi ymmärtämättä, että kyse on demokraattisessa oikeusvaltiossa elävistä todellisista yksilöistä, joiden ihmisoikeuksia ja yksityisyyttä tulisi kunnioittaa. Tässä hallituksen edustajat ovat valinneet täysin väärän linjan, joka antaa Suomen hallituksen ihmisoikeuslinjauksesta erittäin ikävän, kansalaisia halventavan kuvan. Olletikin juuri siksi tuomiot olivat niin ankaria.

Hallituksen rooli on kahtainen: toisaalta pitäisi puolustaa virkamiesten menettelyä ja toisaalta oikeusvaltiona pitäisi puolustaa allekirjoitettua Ihmisoikeussopimusta. Kumpi tulisi valita? Lie selvää, että jälkimmäinen on ainoa järkevä tie. Hallituksen edustajien ei tulisi ryhtyä viranomaisten advokaatiksi, kuten nyt näyttää olleen, vaan tulisi pysyä Ihmisoikeussopimuksen allekirjoittajan roolissa.

Asiallinen linjaus olisi se, että hallituksen puolelta IOT:een toimitetaan mahdollisimman hyvin tarkennetut faktat asian hoidosta kotimaassa. Tämä edellyttäisi sosiaaliviranomaisten kirjaamien tietojen arvioimista. Perustuvatko ne varmennettuihin tai omakohtaisesti havaittuihin faktoihin, vai viranomaisen kuulemiin juorupuheisiin ja tulkintoihin, kuten usein näyttää olevan. Vain varmennettuja tietoja tulisi lähettää IOT:een, ei kuulopuheita, koska niiden kumoaminen on valittajalle usein mahdotonta.

Ongelmahan tässä on se, että monet viranomaiset kirjaavat asiakaskertomuslehdille vain kielteistä tietoa perheestä, eivätkä mainitse mitään perheen voimavaroista ja positiivisista ominaisuuksista. Kun hallitus sitten kommentoi IOT:een näitä ‘havaintoja’, kuva valittajista on lähtökohtaisesti kielteinen, eikä voi olla vaikuttamatta myös IOT:n ratkaisuihin, joissa kansalliselle viranomaiselle annetaan suuri harkintavalta, koska sillä on lähempää tietoa tilanteesta. Tämä kielteisyys on jo kansallisella tasolla vaikuttanut hallinto-oikeuksien ja KHO:n ratkaisuihin.

Jos Suomi aidosti haluaa olla demokraattinen oikeusvaltio, meillä tulisi rehellisesti nähdä tilanne siten, että kaikkia Ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia ei ole vielä hallinnossa sisäistetty, kun sopimuskin ratifioitiin vasta vuonna -90, 50 vuotta sen perustamisen jälkeen. Suomen hallitukselle ei ole häpeäksi tunnustaa tätä. Sen sijaan häpeäksi Suomelle on STM:n valitsema linja, joka puolustaa Ihmisoikeussopimuksen vastaista menettelyä.

Viranomaisvallan lisääminen, jota STM on mietinnöissään ja mm. lakiesityksessä sosiaalitoimen asiakkaan asemasta, pyrkinyt saamaan, tukee Ihmisoikeussopimuksen ja perustuslain vastaista linjaa. Olisi aika miettiä mikä foorumi vastaa Ihmisoikeustuomioistuimeen Suomen hallituksen nimissä.

Helsinki 28.05.2000

Anu Suomela