Vaikka Afrikan talous on kasvanut 90-luvulla, köyhyys on silti pahentunut. Useimmat sosiaalisen hyvinvoinnin mittarit osoittavat tilanteen keskimäärin huonontuneen jatkuvan kasvun vuosikymmenellä. YK:n pääsihteerin Kofi Annanin mukaan 44 prosenttia koko Afrikan väestöstä ja 51 prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan väestöstä elää absoluuttisessa köyhyydessä, eli yli 350 miljoonaa ihmistä.
YK:n kehitysohjelman Inhimillisen kehityksen raportissa 30 maailman 35 alhaisimman inhimillisen kehityksen maasta ovat Afrikasta, kuten kaikki ne 16 maata, joissa inhimillinen kehitys on 1990 luvulla kääntynyt huonompaan. Vähiten kehittyneissä 33 Afrikan maassa (UNCTADin vuosittaisen vähiten kehittyneitä maita käsittelevän talousraportin mukaan) asuu 48 prosenttia Afrikan väestöstä. Eliniän odote putosi 10 Afrikan maassa vuodesta 1975 vuoteen 1997, neljässä maassa yli 10 prosenttia.
Vaikka köyhyys syvenee, Afrikan talous kuitenkin kasvaa. Afrikan taloudella menee suhteellisesti paremmin, vaikka ulkomailta tulleet apurahat niukentuvat ja osuus maailmanmarkkinoiden yksityisistä pääomista on laskenut kahden vuosikymmenen ajan. Maanosan talous kasvoi jatkuvasti 1990-luvulla. Kansainvälisten rahoituslaitosten mukaan jatkuva kasvu heijastaa Afrikan parantunutta taloudenpitoa, makrotalouden "tervehtymistä".
Afrikan koko bruttokansantuotteen kasvu nousi vuonna 1996 huippuunsa 4,6 prosenttiin. Tosin kasvu on sen jälkeen taantunut. Vuonna 1998 koko Afrikan talous kasvoi enää 2,8. Kasvun taantumisen merkittävimpänä syynä oli (UNCTAD) Afrikan maille tärkeiden vientituotteiden hintojen lasku maailmanmarkkinoilla ja Kaakkois-Aasian kanssa käydyn kaupan pienentyminen. Aasian talouskriisin seuraukset näkyivät vientitulojen laskun lisäksi Aasiasta Afrikkaan tehtyjen sijoitusten vähenemisenä.
Afrikan talouskomissio laskee, että vain kolmessa Afrikan maassa kasvu oli vuonna 1998 yli 7 prosenttia, joka sen laskemien mukaan tarvittaisiin köyhyyden puolittamiseen Afrikan maissa keskimäärin vuoteen 2015 mennessä, mikä on kansainvälisen yhteisön viimeksi YK:n New Yorkin huppukokouksessa sovittu tavoite.
Tavoite merkitsisi 33 prosentin lisäpanosta mantereen kansantuotteeseen. Suurin osa tästä lisäyksestä on tultava toistaiseksi ulkoa, koska useimpien Afrikan maiden tuottavuus ja kaupan ehdot ovat huonot. Afrikka ei pärjää nykykunnossa globalisoituneilla markkinoilla.
YK:n pääsihteerin YK:n sosiaalisen kehityksen huippukokouksen seurannasta huhtikuussa 2000 antaman raportin mukaan Afrikan maiden ponnistelut kansainvälisten rahoituslaitosten osoittaman "terveen" talouspolitiikan noudattamiseksi eivät riitä, vaan Afrikan kehitystä patoavat rakenteelliset esteet olisi pikaisesti poistettava.
Silti ulkomainen apu ja investoinnit Afrikkaan koko ajan vähenevät. Koska ulkomailta tulevat rahavirrat ja kaupan tuotot vähenevät, ainoaksi keinoksi jää Afrikan sisäisen kaupan ja tuotannon vahvistaminen. Zimbabwelaisen taloustieteilijän Yash Tandonin mukaan olisi pitänyt jo aikoja sitten ymmärtää, että Afrikan kehityksen ehto on tukkia mantereen itsensä tuottaman varallisuuden valuminen rikkaisiin maihin sen hyödyttämättä ensin mantereen asukkaita.
Tandon nimittäin kehottaa poistamaan silmiltä kolonialistiset monokkelit, jolloin Afrikan kurjuudelle voi löytää yksinkertaisen selityksen: mantereelle saapuu huomattavasti vähemmän taloudellista kasvua ruokkivia pääomia kuin sieltä valuu takaisin rikkaisiin maihin varallisuutta. Afrikan suurin ongelma on, ettei sisäisesti tuotetut uudet resurssit ja uusinnettu pääoma, pysy mantereella.
Totuudenmukaisempaa olisi nähdä Afrikan itsenäisyyden vuosikymmenet valtavien kehitysponnistelujen aikakautena, vaikka useimmat Afrikan valtioista eivät olekaan onnistuneet nousemaan marginalisoidun talouden noidankehästä. Viimeisen vuosikymmenen merkittävin muutos Afrikassa on ollut monipuoluedemokratian vakiintuminen.
Itsenäistymissotien runtelema Afrikka peri siirtomaaisänniltä korruptoituneen hallintobyrokratian, luonnonvaroja riistävän kolonialismin aikaisen tuotantorakenteen ja alikehitetyn kansan. Itsenäistyneen Afrikan koulutuksen ja terveyden taso oli surkea. Siirtomaavallat olivat täysin laiminlyöneet valloittamiensa kansojen hyvinvoinnin kehittämisen. Afrikka oli kehitetty maailmanmarkkinoiden halpojen raaka-aineiden tuottajaksi, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä teollistuneiden maiden talouskilpailussa. Mahdollisuudet 2000-luvun globalisoidun talouden markkinoilla näyttävät edelleen heikoilta.
Kylmä sota sysäsi monet Afrikan alueet länsivaltojen lietsomiin horjutussotiin, joiden jäänteistä kärsii edelleenkin esimerkiksi luonnonvaroiltaan rikkaan Angolan kansat. Sekä länsimaat että neuvostoblokki tukivat häikäilemättömästi etupiireihinsä kuuluvia diktatuureja, jotka patosivat Afrikan kehitystä 90-luvulle asti. Keski-Afrikan nykyiset ongelmat ovat pitkälti seurausta muutaman länsivallan välinpitämättömästä, mutta johdonmukaisesta politiikasta, mikä on johtanut vielä 90-luvullakin hirvittäviin kansanmurhiin.
Pitkistä siirtomaasodista itsenäistyneen Afrikan ensimmäiset vuosikymmenet eivät olleet helppoja. Alikoulutetut afrikkalaiset joutuivat opettelemaan kantapää kautta modernin valtion ja talouden ylläpitoa. Monet afrikkalaiset johtajat epäonnistuivat. Monien afrikkalaisten oikeudenmukaisen yhteiskunnan utopioille ei annettu kylmän sodan poliittisessa tilanteessa mitään mahdollisuuksia. Kuka tietää, mihin afrikkalaisen sosialismin ja radikaalidemokratian kokeilut olisivat johtaneet, jos niiden kehittymistä olisi järjestelmällisen tuhoamisen sijaan kannustettu?
Vaikka Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen kehitys oli ensimmäisinä itsenäisyyden vuosikymmeninä epäonnekasta, ei kansainvälisten rahoituslaitosten saneleman viimeisen 15 vuoden kehitystulokset ole paljoa parempia. Rahoituslaitosten määrittämä uusliberalistinen sopeutuspolitiikka on kyllä onnistunut tasapainottamaan useimpien Afrikan maiden talouden, mutta sosiaalinen kehitys on kääntynyt samalla laskuun.
Kansainvälisen Valuuttarahaston IMF:n määräämien sopeutusohjelmien aikana Afrikan köyhyys on entisestään syventynyt ja monet sosiaalisen hyvinvoinnin indikaattorit kääntyneet huonompaan. Sopeutetut itse ovat erittäin tyytymättömiä sopeutusohjelmiin. Myös IMF on omissa tutkimuksissaan todennut, että monet sopeutusohjelmat ovat epäonnistuneet. Syyskuussa 1997 julkaistun IMF:n tutkimuksen mukaan kymmenessä kolmestatoista sopetusohjelman maasta taloudellinen kehitys oli selvästi heikompaa kuin vastaavissa vertailumaissa, jotka eivät olleet noudattaneet IMF:n talousohjeita.
Suurin osa Afrikan valtioista on ollut riippuvainen kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä lähes 30 vuotta. Länsimaiset avunantajat ovat olleet antamassa ohjeita ja sitoneet avustuksensa tiukasti hyviin neuvoihinsa. Suurin osa ulkomaisesta avusta on kulunut länsimaisten neuvonantajien kuluihin tai avunantajamaista hankittuihin tavaroihin. Viimeisten vuosikymmenien länsimaiset neuvot ja tavarat ovat kuitenkin olleet huonoja: Afrikka ei ole lähtenyt odotettuun nousuun.
On epäoikeudenmukaista syyttää pelkästään afrikkalaisia mantereen valtavista ongelmista. Rikkaat maat ovat olleet intensiivisestä luomassa "afrikkalaista" ongelmaa jo 500 vuotta.
Afrikkalaisia kansakuntia on viime vuosina ratkaisevasti muuttanut nopea kansalaisyhteiskunnan järjestäytyminen ja kansalaisjärjestöjen räjähdysmäinen kasvu. Suurin osa kansalaisjärjestöistä syntyi länsimaisen kehitysavun seurauksena. Avunantajat ovat suosineet kansalaisjärjestöjä vaihtoehtoisina avunannon kanavina tehottomina pitämilleen valtiorakenteille.
Kansalaisjärjestöjen esiinmarssi ei ole ollut kivuton. Kansalaisyhteiskunnan avautuminen on synnyttänyt uusia poliittisia konflikteja. Samalla länsimaista apurahaa kanavoivat lukuisat hallituksista riippumattomat järjestöt murentavat entisestään heikkoja valtiollisia rakenteita ja ministeriöitä, joiden toimintamenoja on karsittu kovalla kädellä 1990-luvun tiukilla talouden sopeutusohjelmilla.
Monien apujärjestöjen toimintamenot ylittävät vastaavan ministeriön budjetin. Ministeriöt kärsivät kroonisesta resurssipulasta, niin rahasta kuin koulutetuista henkilöistä. Onhan kansainvälisten rahoituslaitosten vaatiman makrotalouspolitiikan tärkeimpänä vaatimuksena ollut julkisten menojen supistaminen ja valtion toimintojen yksityistäminen.
Entisestään heikentynyt julkinen valta pystyy vastamaan huonosti kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin. Valtion toimintojen mureneminen heikentää puolestaan avunantajien luottamusta. Näin ulkoinen apu johtaa marginalisoituvan valtion noidankehään yhteiskunnissa, joissa tarvittaisiin kipeästi julkisia palvelua ja talouden sääntelyä. Koska hallitukset eivät yksin kykene hoitamaan kasvavan köyhyyden ongelmia, avunantajilla on hyvä syy rakentaa omia itsenäisiä ohjelmiaan. Demokraattisesti valitut uudet afrikkalaiset johtajat päättävät demokratian vuosikymmenellä yhä harvemmin omista asioistaan.
Vaikka monia uusia kansalaisjärjestöjä voidaan syyttää ulkomaisen avun palvelijoiksi, on niiden aseman vahvistuminen kuitenkin merkittävällä tavalla myös demokratisoinut afrikkalaisia yhteiskuntia. Moniarvoisuus ja sanavapaus on uudella tavalla hyväksytty Afrikassa. Korruptoituneet hallitukset ja virkakunta ovat alkaneet demokratisoitumaan kasvavan sisäisen arvostelun vuoksi.
Samalla kun demokratialiike on vakiintunut afrikkalaisten yhteiskuntien sisällä, ovat äänekkäimmät järjestöt aktivoituneet myös kansainvälisesti. Useimmat kansainvälisten talousinstituutioiden valta-aseman kyseenalaistajat toimivat yhteistyössä Afrikan kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa.
Monet vallanpitäjät hyväksyvät jo ajatuksen, että epäoikeudenmukaista maailmanjärjestelmää on pakko ryhtyä piakkoin muuttamaan. Tämän oivaltaminen on osaltaan ollut demokratian vahvistumisen ja sen kautta lisääntyneen kansalaisyhteiskunnan ja median painotuksen ansioita. Tässäkin mielessä demokratian vahvistaminen Afrikassa on luonut osaltaan edellytyksiä kehitykselle ja materiaaliselle hyvinvoinnille kansainvälisten reformien kautta.
Ongelmaa lisää, että ulkomailta tulevat kokonaisrahavirrat eivät ole pystyneet täyttämään kasvavia rahoitustarpeita. Sen sijaan niin Afrikassa kuin muuallakin väkirikkaat valtiot ja öljyntuottajamaat ovat onnistuneet houkuttelemaan uusia kasvavia ulkomaisia sijoituksia luonnonvaroillaan ja kulutusmarkkinoillaan. Kansainvälisesti räjähdysmäisesti kasvaneet suorat sijoitukset ovat keskittyneet siten muutamille kasvaville alueille erityisesti Aasiassa.
Vaikka kumulatiiviset kansainväliset suorat sijoitukset (UNCTAD LDC 1999) kehitysmaihin kokonaisuudessaan olivat 9 kertaa suuremmat (1044 miljardia dollaria) vuonna 1997 kuin vuonna 1980 (108 miljardia dollaria), niistä vaivaiset 1,6 prosenttia päätyi vähiten kehittyneisiin maihin. Koko Afrikan osuus kehitysmaiden ulkomaisista sijoituksista on laskenut tasaisesti vuoden 1980 12,4 prosentista vuoden 1997 6,2 prosenttiin.
Afrikan alueelliset erot suorien sijoitusten jakautumisessa ovat suuret. Koko Afrikan suorien sijoitusten osuudesta vain 17 prosenttia eli 11 miljardia dollaria päätyi Afrikan vähiten kehittyneisiin maihin. Näistä suurimman osan ovat imeneet öljyntuottajavaltiot ja Etelä-Afrikan tasavalta. Moniin Afrikan köyhimpiin maihin, kuten Keski-Afrikan Tasavaltaan, Kongoon, Nigeriin, Sierra Leoneen ja Somaliaan ei tehty ulkomaisia sijoituksia käytännössä lainkaan. Samaan aikaan muutamat köyhät maat ovat onnistuneet houkuttamaan merkittäviä määriä uusia suuria sijoituksia, kuten Uganda ja kovan sopeutuksen läpikäynyt Mosambik.
Houkutellakseen sijoituksia tiukan taloudellisen sopeutuksen läpikäyneet köyhät maat joutuvat antamaan ulkomaisille suursijoittajille ja yhtiöille lähes täydellisen verovapauden. Suuri osa virallisissa tilastoissa näkyvistä suorista sijoituksista Afrikassa päätyy raskaan vientiteollisuuden suurhankkeisiin, kuten öljyn- ja kaasuntuotantoon ja kaivosteollisuuteen. Siten suuri osa suorista sijoituksista perustuu luonnonvarojen ja työvoiman hyväksikäytölle, minkä seuraukset ympäristölle ja kestävälle kehitykselle ovat kiistanalaiset.
Sen sijaan kansainvälisten rahoituslaitosten tilastoissa ei oteta välttämättä huomioon pienien sijoitusten ja pääomavirtojen merkitystä. Uusimpien tutkimusten mukaan (FONDAD) afrikkalaisten liikemiesten ja ulkomailla asuvien afrikkalaisten kotiuttamat pääomilla on merkittäviä kehitysvaikutuksia. Maatalouteen ja pienteollisuuteen ohjautuvat sijoitukset tuntuvat paremmin köyhien elämässä kuin vientiteollisuuden suurhankkeet.
Esimerkiksi koko eteläisen Afrikassa laskettiin virallisen kansainvälinen kehitysavun (ODA) nousevan 4,1 prosenttiin alueen kansantuotteesta. Latinalaisessa Amerikassa kehitysapu oli vain 0,2 prosenttia kansantuotteesta. UNCTADin (LDC-raportti 1999) mukaan vähiten kehittyneiden maiden kokonaisresurssivirroista 90 prosenttia voidaan laskea kansainväliseksi viralliseksi kehitysavuksi.
UNCTADin mukaan Afrikan nettorahavirrat pienenivät vuoden 1997 4,5 miljardista vuonna 1998 kolmeen miljardiin Yhdysvaltain dollariin. Nettorahavirrat Afrikan 33 vähiten kehittyneeseen maahan laskivat samaan aikaan 1,2 miljardista dollarista 0,7 dollariin. Vuodessa käytettävissä olevat rahoitus laski 500 miljoonaa dollaria maailman köyhimmissä maissa.
Vakavasta rahoituspulasta huolimatta kansainvälinen virallinen kehitysapu laski vähiten kehittyneisiin maihin koko vuosikymmenen vuoteen 1997 asti. Apu laski vuodesta 1990 seitsemässä vuodessa 16 miljardista dollarista 13,5 miljardiin Yhdysvaltain dollariin. Todellisissa hinnoissa avun lasku merkitsi 23 prosentin vähennystä köyhimpien maiden saamassa ulkomaisessa avussa.
Laskettuna osuutena OECD:n avunantajamaiden (DAC-komitean jäsenet) kansantuotteesta apu vähiten kehittyneille maille laski vuodesta 1990 0,09 prosentista vuoteen 1997 häpeälliseen 0,05 prosenttiin (UNCTAD LDC-raportti 1999). Tämä merkitsi 22,6 prosentin laskua vähiten kehittyneiden maiden osuudessa koko virallisesta kansainvälisestä kehitysavusta 90-luvulla samaan aikaan kun vähiten kehittyneiden maiden väestö kasvoi 36 prosentilla.
Vuonna 1997 yksityiset pääomavirrat OECD-maista (DAC) vähiten kehittyneisiin maihin nousi 1,1 miljardiin dollariin. Kuitenkin UNCTADin mukaan vuonna 1995 vähiten kehittyneistä maista pakeni enemmän pääomia kuin niitä sijoitettiin ulkomailta.