Ulkopolitiikassa puolue kannatti suuntausta länsivaltoihin, 1920-luvulla jonkin aikaa Suomen yhdistymistä Ranskan ja Puolan tukemaan Neuvostoliiton vastaiseen ns. reunavaltiopolitiikkaan, myöhemmin Suomen puolueettomuutta, lähentymistä Skandinavian valtioihin sekä turvallisuusjärjestelmän kehittämistä Kansainliiton puitteissa.
Puolueen kannattajisto koostui enimmälti akateemisesta oppineistosta, virkamiehistä, pienyrittäjistä sekä muista lähinnä keskiluokkaan luettavista, kaupungeissa asuvista ryhmistä ryhmistä. Ensimmäisissä vaaleissaan, joihin puolue osallistui (1919), se sai 26 kansanedustajapaikkaa, mutta sitten sen kannatus, tilapäisnousuja lukuunottamatta laski ja vuoden 1948 vaaleissa se sai vain 5 edustajapaikkaa. Helle Kannila oli kansanedustajaehdokkaana vuosina (1939, 1945), jolloin puolueen kannatus oli jo laskussa. Pääkaupunkilaisena hänellä ei juuri ollut läpimenon mahdollisuuksia.
Puolueella on katsottu olleen parlamentaarista kannatustaan suurempi vaikutus Suomen valtiollisessa elämässä lähinnä huomattavien johtajahahmojensa, mm. K.J.Ståhlbergin, Risto Rytin ja Rudolf Holstin, ansiosta. Puolue ehti olla vähän yli 32-vuotisen olemassaolonsa aikana mukana 24 eri hallituksessa ja 7 sen jäsenistä oli pääministerinä kaikkiaan 11 hallituksessa.
Puolue päätti helmikuussa 1951 pidetyssä puoluekokouksessa lopettaa toimintansa ja yhtyä samalla kertaa perustettuun Suomen Kansanpuolueeseen. Kaikki jäsenet eivät tätä hyväksyneet, osa perusti Vapaamielisten liiton, jotkut, kuten Helle Kannila, jäivät puolueettomiksi.
(Lähteet: Uusi tietosanakirja, 9. osa. Otava, Helsinki 1962; Spectrum, 5. osa. WSOY, Porvoo 1977)