Helle Cannelinin Ajatuksia-päiväkirjasta 15.6.1912
En ole pitkään aikaan tähän kirjoittanut, olisi ehkä syytäkin ollut. Viimeiseksi on näemmä jäänyt suuren opettajani kuoleman johdosta syntyneet sanaraukat. Tärkein sen jälkeinen elämässäni tapahtunut asia lienee ollut, etten ottanut osaa konfirmationiin. Sillä siinä oli päätettävä puoleen tai toiseen, otettava ratkaiseva askel kirkkoon nähden. Ja poispäin se tuli otetuksi, hyväkö sitten lie ollut vai paha. Tuli otetuksi, tuntuu kuin sattuma olisi sen määrännyt, ei kyllä siinä oli miettimistä ja taistelua, epäilystä ja rauhattomuutta. Toiselta puolen ajatus, että kyllä kai kristinusko sittenkin on suuri ja tosi, vaikken sitä voi ymmärtää, koska niin moni on siinä löytänyt rauhan. (...) Toiselta puolen taas: en voi mennä sinne sanomaan, että uskon evankelisen kirkon oppiin, koska sitä juuri monessa suhteessa en voi muuta kuin vastustaa tahi olla ymmärtämättä. Ja lopullisesti ajattelin, että on petos itseä ja vapauttani kohtaan sitoutua sellaiseen, jota ei kokonaan voi otta vastaan.
Esim. pastori Seppälä sanoi minulle: ei siinä vaadita valmista uskoa, ei se tee mitään, vaikkei uskoisi Kristusta Jumalaksi ja kaikkia dogmeja, pääasia on tahtoo totella Jumalan tahtoa. Mutta vaikkeivät muut olisikaan tekoani pahana ja syntisenä pitäneet, olisin kuitenkin itse sen tehnyt. Sillä on vaadittava: kaikki tai ei mitään. Nyt valitsin ei mitään, koska en ainakaan silloin voinut kaikkea valita. (...)
Kuulin, että eräs Tampereen pappi olisi rippilapselleen kertonut hirvittävän jutun nuorten nykyisestä hirmuisuudesta Eräs koulutyttö, joka kävi rippikoulun, ei ottanut konfirmationiin osaa! Eikö ole kauheata. Ja minun persoonani sai olla noin kamalana varoittavana esimerkkinä! Mutta sittenkin - en voi muuta kuin olla tekoni puolella (...). (...) Niin siis erosin tavallaan kirkosta.
Takaisin edellisille sivulle