Helle Cannelinin "Omia ja muiden mietteitä" -muistikirjasta 1.9.1918

Olen viime aikoina miettinyt arkebuseerauksia ja erikoisella mielenkiinnolla kuunnellut kertomuksia kuolemaantuomittujen viime hetkistä. En tiedä, miten punakaartilaisten murhaamat ihmiset lienevät kuolleet, mutta ainakin punakaartilaisten omasta kuolemasta voitanee sanoa, etteivät he yleensä pelkuruutta ole osoittaneet, vaa ylpeinä, marttyyrin mielellä, olkoon syytä tai ei, seisseet tappajansa edessä. Kerrotaan mm. eräästä, joka tähdätessä katsoi taakseen ja heitti pois kiven, joka olisi kaatuessa voinut loukata, joka juuri ennen laukausta sanoi lakkia nostaen: "hyvästi nyt", iloisella mielellä. Joukot kuuluvat usein marssivan kuolemanpaikalle Työväenmarssia laulaen. (...)

Mitä tällaiset esimerkit osoittavat. Joku voisi sanoa, ettei muuta kuin syntiä, paatumusta ja uhmaa. Olkoon. erilaisesta mielestä ne tietysti ovat lähtöisin, toiset ehkä raakuudesta, mutta toiset varmasti uskonlujuudesta. Resignaatio niissä kai myös osaa näyttää - olemme hävinneet, mitä elämästäkään enää. (...) Kansassamme on kuitenkin voimaa ja uljuutta, kohdistukoonpa sitten vääräänkin. Liekö sattuma, että Tampereella kuuleman mukaan polvillaan ammuttu joukko oli venäläisiä.

Näitä ajatellessa valtaa minut usein ehkä sairaaloinen halu joutua arkebuseerattavaksi niinkuin sen itse käsittäisin vapauden marttyyrina. Olen nimittäin kipeän utelias itsestäni, miten sen ottaisin vastaan. Olisiko uljuutta viimeiseen saakka pitää päätä pystyssä vai vaipuisinko armoa rukoilemaan. Elämää rakastan, tunnen sen, mutta uljas olisi moinen kuolemakin - liekö minulla siihen vain voimia? Enpä tiedä, ehkä minut kerran vielä sille koetukselle pannaankin, kapinallinen ja uhmaava on mieleni laatu.

Takaisin edelliselle sivulle