Vaikka vanhempieni vaikutus ei ulottunut laajalle, he eivät olleet värittömiä henkilöitä, vaan heistä on kertomista, ehkäpä rohkenisin luonnehtia heitä omalaatuisiksi persoonallisuuksiksi. He olivat luonteeltaan melko tavalla erilaisia, mutta kun pysähtyy asiaa ajattelemaan, havaitsee monia yhtäläisyyksiäkin (...)
Vanhempani eivät olleet siihen muottiin valettuja kuin useimmat muut menneen ajan opettaja-avioparit, heiltä puuttui tärkeäilmeistä arvokkuutta jaitsevarmuutta. (...) Sekä isä että äiti olivat seurallisia ja tapasivat mielellään ystäviä. Isä hakeutui usein klubi-iltoihin toverien kanssa juttusille ja skruuvia pelaamaan. (...) Isäni antoi siis arvoa raikkaalle ilonpidolle ja naurulle. Naurun harrastaminen ehkä oli Cannelinien sukuperintöäkin, niin toiset väittivät. Mutta myös äiti nauroi herkästi varsinkin vanhemmilla päivillään, usein kaikui hänen helakka naurunsa puhelimen äärestä. Sekä isä että äiti kirjoittivat tilapäärunoja helposti ja mielellään. Kun he joskus rustasivat niitä yhdessä, saattoi syntyä kinaa, kun äiti koetti tasoitella isän liian railakkaita sanakäänteitä ja isä valitti, että äiti pilaa korjauksillaan koko vitsin. Ei äitikään ollut sovinnainen, kaikkea muuta, mutta toisin kuin isä hän muisti kuvitella mitä ihmiset mahdollisesti sanoisivat, ei halunnut herättää huomiota eikä loukata ketään. Kyllä hän silti isän välittömän luonteenlaadun ymmärsi, niinpä hän tämän 50-vuotispäiväksi kirjoittamassaan runossa totesi, että isää on pidetty lapsellisena, mutta ihmisestä voi totisesti sanoa pahempaakin. (...)
Vanhempani olivat entisen puoluejaon aikana nuorsuomalaisia, mutta poliittisesti sangen avaramielisiä. Perheemme lienee saanut Tampereen valtauksen jälkeen puolipunaisen leiman, koska iloitessa valkoisten voitosta isäkin kauhistui toimeenpantuja teloituksia ja tuhansien vankien kokoomista.
Kotimme oli kaksikielinen: isä oli lähtöisin suomenmielisestä perheestä, äiti taas ruotsinkielisestä maalaisympäristöstä. Mitään kielikiihkoa puoleen tai toiseen ei esiintynyt. Kuvaavaa on, että perheen kaksi vanhempaa lasta pantiin ennen ensimmäistä maailmansotaa suomenkieliseen kouluun, mutta kaksi nuorempaa toistakymmentä vuotta myöhemmin ruotsinkieliseen, koska vanhemmista tuntui, että ruotsalaiset silloin olivat suurempaa hätää kärsimässä. (...)
Mainitsin alussa, että vaikka vanhempani olivat melko erilaisia, heissä oli yhtäläisyyksiäkin, ja ne käsittääkseni kaikki positiivisia. Niinpä molemmat pitivät rehellisyyttä itsestään selvänä ja myös sitä, että lupaukset oli ehdottomasti pidettävä. Heille oli täysin vierasta nöyristeleminen ylempien edessä ja alempien nöyryyttäminen, ja niinikään kaikenlainen etuilu myös omien lasten hyväksi. (...) Vaikka rahahuolia ei ei puuttunut, niihin ei takerruttu itsesäälin tai kateuden vallassa, eikä rahan ansaitsemista asetettu itselle tai lapselle päämääräksi. Henki oli edellä ainetta, hyvä sydän kaiken pontimena.