Helle Kannila / Kuutamossa

Kuutamossa

(Helle Cannelinin kirjoitelmasta toverikunnan lehteen syksyltä 1911)

Kuu paistaa - ei mikään liiku - tumma metsä pelottavana näyttää ääriviivojaan yön synkkää ilmaa vastaan - kaikki on kuin kuollutta. (...) Kaikki on tyyntä, hiljaista, niinkuin mietiskelyyn vaipunutta - järvi on tyyni niinkuin kuvastin - puiden varjot kimmeltävät omituisesti vedessä - hopeavyö välkkyy - kuu luo valoaan - pyhyys, rauha on ikäänkuin kaiken pohjana.

Äkkiä lehahdus - ääni - kaikki ikäänkuin säpsähtää ja pelästyy - mikä on voinut aiheuttaa vallan aavistamattoman äänen? Lintu se vain oli, joka pelästyneenä jotakin näkyä kai lehahti lentoon. (...) Lintu laskeusi taas pesäänsä (...) - hiljaisuus alkoi taas. Ja oli kuin hiljaisuus olisi nyt pyhempi ja herkempi. Oli kuin koko luonto olisi sykkivin sydämin odottanut rauhanhäiritsijää.

Mutta rauhanhäiritsijä tuli. Salmesta solui vene hiljalleen järven pintaa pitkin, kaksi ihmislasta siinä oli - hiljaa vene solui - hiljaa inehmot puhuivat - mutta sanat kuuluivat selvästi joka sopukaan. - Mutta luonto hymyili vaan - ei enään pelännyt häiritsijää - huomasi, että kohtaus oli niin kovin sopusuhtainen - ei pyhää rauhaa häirinnyt, ainoastaan ulkonainen hiljaisuus oli särkynyt. Vene solui hiljaa edelleen jättäen jälkeensä muutaman väreen tyynessä vedessä - väliin se pysähtyi - ei näyttänyt veneessä olijoilla olevan mihinkään kiirettä.

Puhelu taukosi hetkeksi - taas alkoi. Onni! Ihanuus! Mikä on runollisempaa kuin kuutamoyö? lausui hiljaa toinen heistä, se, joka airojen luona istui. Vastasi siihen ääni värähdellen neito: Tätä hetkeä en vaihtaisi kultaan ja kuninkaankruunuun. Armaani, kuinka löysimme me toisemme? Mikä jalo hengetär yhdisti meidän elämänlankamme? - Vaitioloa - lausuu mies: En tiedä - sen vaan tiedän, että kiitän Luojaani, että niin tapahtui.

Keskustelu jatkuu - hiljaisuuskin ympärillä vaan jatkuu - sitten soluu vene taas pois lahdelmasta, salmen läpi purjehtii valkamaan - rauha vallitsee, kunnes kuu vähitellen katoaa - aurinko nousee, kaikki nousee uuteen eloon (...).

Toinen yö. Sama maisema. Sama kuu. Mutta kuinka erilaista! Tuuli ulvoen vinkuu - syksy on tullut - puitten keltaiset lehdet lentelevät, kaikki on särkynyttä, epätoivoisaa. (...) Sama paikka - sama kuu - samat ihmiset tulevat eri tahoilta metsän aukealle kohdalle - omituista, kuinka heidän mielialansa taas sopeutuu luontoon. Tulevat - pysähtyvät uhmaten - hetken vaitioloa - sitten epätoivoisasti nainen sanoo: Sinä et koskaan ymmärtänyt minua ---! Mies ei puhu mitään - tuuli vaan ulvoo - säestää tuskallisesti - sitten puhkeaa mies sanoiksi:Oletko sinä sitten minua koskaan ymmärtänyt? Ei - aina vain epäluuloa - vihaa - keimailit edessäni. Viimein sanoo mies tuskassa hammasta purren: Et koskaan rakastanut minua! Se kaikuu kuin hätähuuto, mutta sen perään tulee hyvin hiljaista: vaikka minä sinua niin paljon rakastin ---. Tuuli ulvoi - nainen ei tainnut tätä kuulla. Taas olivat he vaiti - nainen katkaisi äänettömyyden: Siis on parasta, että eroamme! Hän sanoi sen niin kylmästi, katkerasti, se on hänen mielestään välttämätöntä kaiken jälkeen - mutta sydämessään hän ajatteli toisin - olisi niin mielellään tahtonut sanoa: Sopikaamme! Mutta ei - täytyi olla itsenäinen - ei herkkä!

Keltaiset lehdet lentelivät. Mies vastaa: erotkaamme --- ja he erosivat - molemmat surren ja itkien, että näin piti loppuman - mutta ei heillä ollut rohkeutta sitä muuttaa - eivät tunteneet toisiansa - toisen mielialoja - erkanivat. - Kuu paistoi heleästi - puut huojuiva kiivaammin - elämä oli särkynyt kahdelta ihmislapselta - luontokin oli kuin rikkirevitty - rauhaa ei ollut missään - kylmä viima tuuletti syksyn keltaisia lehtiä ---

Nimimerkki: Haaveellinen

Takaisin edelliselle sivulle