Sodan aikana ja etenkin sodan jälkeen on puhuttu paljon aseveljeyden hengestä ja todettu sen monella tavalla ilmenneen myös käytännössä. Miehet, jotka toinen toisensa vierellä ovat panneet kaiken alttiiksi niiden arvojen puolustamiseksi, jotka ovat yläpuolella yksityisten pyyteiden tuntevat sen jälkeen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja halua edelleen pyrkiä toimimaan kaikkien hyväksi. Sama kohtalonyhteyden henki valtasi luonnollisesti koko kansan silloin kun käytiin taistelua sen elämästä ja kuolemasta. Mutta ymmärrettävistä syistä se ei muodostunut yhtä voimakkaaksi rintaman takana, ja niin jäi mm. suurin osa naisiata välittömän aseveljeyden ulkopuolelle.
Sitä, mikä aseveljeyden hengessä on parasta, meidän kuitenkin jokaisen olisi pyrittävä itsessämme voimistuttamaan. Yhteishenkeä, yhteisvastuuta me naisetkin tarvitsemme eikä suinkaan vain itsemme, vaan koko kansakunnan menestyymisen tähden. (...) Meidän yhteishenkemme tulee tietysti sulkea piiriinsä myös miehet, kuten aseveljeyden henkikin epäilemättä sisällyttää itseensä toiminnan naisten puolesta. Mutta me naiset tarvitsemme erityisesti myös sitä yhteishenkeä, joka liittää meidät yhteen naisina. Kun miehet puhuvat aseveljeydestä, voimme me puhua vaikka työsisaruudesta.
Yhteistoiminta maamme naisten eri piirien ja järjestöjen kesken on sodan aikana ja sen jälkeen huomattavasti vilkastunut. Aikaisemmin perustetut yhteiset yritykset ovat laajentuneet ja uusia on syntynyt. Tällaista yhteistoimintaa on eri paikkakunnilla paljon etenkin huoltotyön keskitettyä suoritatmista varten ja koko maata varten tarkoitetuista yrityksistä mainittakoon vain Naisten Työvalmiusliitto sekä Suomen Naisten Kansallisliiton perustaman Naisedustuskomitean suunnittelema "naisten suurkokous" maaliskuussa. Erityisen ilahduttavaa on, että tällaisissa yrityksissä nyt luonnollisena asiana ovat yhdessä sekä suomen- että ruotsinkieliset, sekä ns. porvarit että sosiaalidemokraatit. Monella taholla ennen vallinneet ennakkoluuloisen käsitykset esim. Lotta Svärd järjestön tai työläisnaisten yhtymien tarkoitusperistä ovat haihtuneet.
Työsisaruuden hengen tulee kuitenkin vallata meidät yhä syvemmin ja sen vaikutuksen tulee tuntua aina pieniin henkilökohtaisiin asioihin saakka. (...) Yhteinen etu on pidettävä niin väistämättömänä päämääränä, että sen rinnalla ei vain sanoissa, vaan ajatuksissakin jää vähäpätöiseksi, kuka työn tekee ja kuka siitä kunnian saa. (...) jos me naiset todella haluamme saada sitä vaikutusvaltaa yhteiskunnassa, jota me tämän yhteiskunnan edun vuoksi tavoittelemme, meidän täytyy liittyä lujasti yhteen ja tukea toisiamme. (...)