Kysymys kirjastonhoitajilta edellytettävistä valmiuksista ja kirjastokoulutuksen merkityksestä oli askarruttanut Helle Cannelinia jo 1920- ja 1930-luvuilta lähtien. Esitelmöidessään kirjastokokouksessa Viipurissa vuonna 1937 aiheesta "Kirjastotyö ammattina arvoonsa" hän oli todennut, ettei alalla ole paljoa iloa "sellaisista 'vaatimattomista' virkailijoista, jotka saatuaan pienoisen toimen heittäytyvät rauhaan loppuiäkseen" ollen sen jälkeen kiinnostuneita lähinnä vain palkoista, lomien järjestämisestä ja työnlisää tuoviksi arvelemiensa uudistusten vastustamisesta. Alan opinnot, vaikkakin ne myös olivat tärkeitä, eivät hänen mukaansa "suinkaan merkinneet kaikkea". Hän korosti, että "kokemuksen tietäkin voi oppia" ja että "luontaiset lahjat, pyrkimys ja mieliala ne eniten ovat ennen merkinneet ja merkitsevät vastakin". Käsityksestään siitä, että "koulutus ei voi ihmeitä tehdä", hän piti kiinni vielä lehtorina toimiessaankin, samoin kovista kriteereistään sen suhteen, millaisia ihmisiä alalla tarvittiin ja millaisia ei. Kirjasto-opin lehtorin mukaan alalle kaivattiin "alituisesti itseään kehittäviä, toimintatarmoisia, vastuuta pelkäämättömiä organisaattoreita".
(Lähteet: Kauppi 1976, 64-67 + mainitut artikkelit)
--------> moralisti-antisensori