Syksyllä 1911 Helle Cannelin kirjoitti toverikunnan lehteen vielä perusteellisemman erittelyn isänmaanrakkaudesta otsikolla "Isänmaanrakkaudesta sananen" Siinä hän kyseenalaistaa myös isänmaanrakkauden "luonnostaan lankeavuuden"ja "jalouden". Hän toteaa olevan täysin mahdollista, että ihminen saattaa kokea olevansa "hengenheimolaisempi" jonkun muun kansan kanssa kuin oman synnyimaansa kansan. Hän kyselee, eikö isänmaanrakkaudessa, pikemminkin kuin jaloutta, ole paljon "itserakkautta, itsekkyyttä, suvaitsemattomuutta, julmuutta, kostonhimoa, puolueellisuutta ja vihaa". Nämä kaikki tulevat hänen mukaansahyvin näkyviin sodassa, jota "puolustetaan usein sillä, että se herättää isänmaanrakkautta, rohkeutta ja kuntoa". Suorastaan "verisenä ironiana" hän pitää sitä, että kristittyjen kansojen "sotiessa keskenään, ne molemmat rukoilevat Korkeimmalta, rauhan ja rakkauden Jumalalta, omalle puolelleen kallistumista ja kostoa tuolle toiselle". Toisaalta hän toteaa "ajattelemalla voitavan tulla myös tulokseen, että isänmaanrakkaus on opaikallaan". onhan se saanut "kunkin omistamaan huolensa siihen maahan, jossa on syntynyt ja kasvanut. Näin on maa "tullut tasaisesti viljellyksi ja parannetuksi".
Helle Cannelin ei liene vuonna 1911 osannut ennakoida, kuinka kovaan testiin hänen käsityksensä isänmaanrakkaudesta, joka ei merkitsisi vihaa edes niitä kansoja kohtaan, joiden kanssa oma synnyinmaa on sodassa, seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä joutuisi.
(Lähteet: Kauppi 1976, 27 + mainitut arkistolähteet)
--------> miltei kirkostaeroaja