radikaali eläkeläinen, joka otti muotitautinsa tilaisuutena syventyä kirjallisiin töihin

Vuonna 1970 Kirjastopoliittinen yhdistys lähetti "radikaalit" uudenvuodentoivotukset "Radikaali Helle Kannilalle". Lähettäjäksi oli merkitty "Radikaali KPY", allekirjoittajina oli seitsemän yhdistyksen aktiivijäsentä. Korttia ei varmaankaan oltu lähetetty enempää pilalu- kuin kohteliaisuusmielessäkään. Tyhjät muodolliset eleet tai edes korrektit tavat eivät kuuluneet "ajan henkeen". Itse askarrellun sydänkortin viesti lienee siis lähtenyt sydämistä. Melkoinen tunnustus nuorilta kirjastoradikaaleilta yli 70- vuotiaalle alan arkkimammalle.

Kortin lähettäjät eivät välttämättä tienneet, että sen vastaanottaja oli sairastanut jo muutaman vuoden syöpää, ajan "muotitautia", niinkuin Helle Kannila itse sairauttaan kutsui. Hänen sairaudestaan tiesivät aluksi vain harvat, sillä hän eli varsin pitkään sen ilmenemisen (1966) jälkeen hämäävän toimeliasta elämää, kävi kokouksissa, korjasi kirjeopiston opiskelijain tehtäviä, kirjoitteli Kirjastolehteen, julkaisi teoksensa Kirjavalinnan ongelmia ja valmisteli painokuntoon Minna Canthin kirjekokoelmaa. Sairaalajaksot eivät olleet pitkäaikaisia ja nekin urheasti ja asiallisesti sairauteensa suhtautunut potilas pyrki kääntämään voitokseen. Kesällä 1967 hän kirjoitti Koskelan sairaalasta ystävälleen Helvi Erjakalle sairauden sikäli "tulleen sopivaan aikaan", että hän oli saanut luetuksi taitetun oikovedoksen kauan valmisteilla olleesta kirjastaan (Kirjavalinnan ongelmia).

Vasta syksyllä 1972 toistuvien sädehoitojen sivuvaikutukset alkoivat nopeasti vähentää voimia. Lokakuun 22. päivänä Helle Kannila toivoi jaksavansa siirtyä television ääreen katsomaan Ida Aalbergin muistomerkin paljastustilaisuutta, olihan hän kuulunut muistomerkkitoimikuntaan. Miettiessään jaksamistaan hän hymähti ohimennen: "Pitäisköhän minunkin ryhtyä järjestämään niitä hautajaisia." Kuin itsekseen hän lisäsi vähän ajan kuluttua: "Enpä taida viitsiä." Samana iltana hän sai halvauskohtauksen, jonka jälkeen hän eli vielä pari viikkoa.

Jos Helle Kannila ei jaksanutkaan järjestää omia hautajaisiaan, niissä pidetyn muistopuheen alun hän oli tullut kirjottaneeksi jo hyvissä ajoin. Kirjastoseuran puheenjohtaja (Kari Turunen) aloitti puheensa siteeraamaalla 22-vuotiaan Helle Cannelinin vuonna 1919 pidetyssä kirjastokokouksessa lausumia sanoja: "Meidän --- on uskallettava katsoa kauas tulevaisuuteen, on uskallettava ajatella suuresti ja rohkeasti, silloin ehkä uskoen voidaan päästä pieni askel eteenpäin suurta ihannepäämäärää kohti. Jos itsekin epäilemme, --- silloin ei suunnitelmiamme kukaan muukaan ryhdy toteuttamaan --- ; elleivät kaikki muut vielä näe niin kirkkaasti kuin me, tekevät he sen vielä kerran, tekevät he sen vielä kerran ja silloin he myöskin ymmärtävät itsepintaisuutemme ja uudistushalumme --- ". - Olisikohan kypsää Helle Kannilaa vähän hymyilyttänyt kuunnellessaan näitä nuoren Helle Cannelinin intomielisiä mutta silti edelleen ihan varteenotettavia ajatuksia?

(Lähteet: Kauppi 1976, 118, 127-130 + mainitut arkistolähteet)