Kirjastopoliittinen yhdistys perustettiin Helsingissä huhtikuussa 1969. Se oli yksi 1960- 1970-lukujen taitteessa perustetuista, tietyn alueen politiikaa uudella tavalla hahmottamaan pyrkivistä yhdistyksistä (vrt. esim. tiedepoliittinen yhdistys, seksuaalipolittinen yhdistys), joiden syntyminen liittyi vasemmistoradikalismin aaltoon. Aloitteentekijöinä perustamishankkeessa olivat kirjastoalan opiskelijat. Perustavassa kokouksessa oli kuitenkin opiskelijoiden lisäksi läsnä myös kirjastonhoitajia ja kirjastonkäyttäjiä.
Perustavassa kokouksessa hyväksyttiin ohjelmaluonnos, jonka mukaan KPY:n tarkoituksena oli kehittää valtakunnallista kirjastopolitiikkaa ja tämän toteuttamiseksi aktvoida muiden alan järjestöjen toimintaa. Ohjelmaluonnoksessa edellytettiin, että olisi luotava perusteellinen kirjastopoliittinen ohjelma, joka olisi saatava osaksi kaikkien puolueiden kulttuuripolitiikkaa. Kirjastolaitoksen valtakunnallista organisaatiota ehdotettiin muutettavaksi siten, että kahtiajako yleisiin ja tieteellisiin kirjastoihin poistuisi. Lisäksi katsottiin tärkeäksi kasvattaa kirjastonkäyttäjien vaikutusmahdollisuuksia ja poliittisten päätöksentekijöiden tietämystä kirjastotoiminnasta. Myös kirjastonhoitajien ammatti-identiteettiä haluttiin selkiyttää, ammattikuvaa kohentaa sekä koulutusta yhtenäistää ja kehittää. Yhdistys alkoi julkaista myös omaa lehdykkäänsä KPY-tiedotetta sekä järjestää keskustelutilaisuuksia ja talkoita.
Kirjastopoliittisen yhdistyksen jäsenet toimivat, kuten perustamiskokouksessa hyväksytyssä ohjelmaluonnoksessa oli edellytetty, myös muissa alan järjestöissä ja kirjoittelivat mm. Kirjastolehteen. Muutaman kerran "KPY:n nuoret hurjat" pääsivät tekemään Kirjastolehden koko numeron. KPY herätti Suomen kirjastopiirissä myös vastustusta. Tilanne kärjistyi kesän 1971 kirjastopäivillä, jolloin KPY:läiset järjestivät kirjastomielenosoituksen, jossa vaadittiin kirjastoja kansan kirjastoiksi.
Helle Kannilan KPY:läiset kohtasivat kirjastojen kirjavalintoja koskevan kamppailun merkeissä Kirjastolehden palstoilla 1960-luvun lopulla. Osa KPY-aktiiveista kampanjoi viihdekirjallisuuden puolesta, mikä liittyi pyrkimykseen kyseenalaistaa populaari- ja eliittikulttuurin rajoja. Jo eläkkeellä oleva Helle Kannila asettui puolustamaan "aidon kaunokirjallisuuden" asemaa todeten, että "mitättömän syrjäyttäminen ei ole puolueellista". Jälkeenpäin muutamat aktvisteista, joista jotkut olivat jo mainitussa keskustelussa ilmaisseet vastustavansa esimerkiksi "CIA-henkisen agenttikirjallisuuden" hankkimista kirjastoihin, ovat tunnustaneet "kirjastomaailman legendaarisen hahmon", Helle Kannilan olleen oikeastaan "kirjavalintalinjoissa paljon järkevämmällä ja edistyksellisemmällä kannalla" kuin KPY:n viihdekirjallisuuden lisäämistä kirjastojen kokoelmissa ajaneen siiven.
(Lähde: Kettula, Kari J., KPY:n vaiheita. KPY-tiedote 2/1978)