"Taitaa tulla suurenmoinen mellakka", ennakoi Helle Cannelin päiväkirjassaan heinäkuun lopulla 1914 Itävallan julistettua sodan Serbialle. Sota ei vielä tässä vaiheessa näyttänyt nuorta, rakastunutta naisopiskelijaa näyttänyt suuremmin huolettavan. Lukuvuonna 1917-1918, jolloin Helsingissäkin oli vakavia levottomuuksia, Helle Cannelin seuraili poliittista tilannetta huomattavasti intensiivisemmin. Hänen muistikirjassaan ja kirjeissään kotoväelle on huomioita päivänpoliittisista tapahtumista, sotilaista kaduilla, puotien kiinnolosta ja vaikeutuneesta elintarviketilanteesta.
"Sosialismiin kallistuneisuus" sävytti Helle Cannelin poliittista ajattelua vielä opiskeluvuosinakin, samoin siihen liittyvät varaukset. Osallistuttuaan elokuussa 1917 radikaalien nuorsuomalaisten perustaman Jakobiiniklubin kokoukseen klubin sihteerinäkin sittemmin toiminut Helle Cannelin, joka katsoi olevansa paikalla kuullakseen "itseään viisaampien lausuntoja", kirjoitti äidilleen: "Ei voida kieltää, etteivätkö sosialistit olisi tehneet tyhmyyksiä, mutta ne ovat enimmälti muodollisia, ja tarkoitus on ollut hyvä. He ovat tehneet jotakin siinä, missä porvarit ovat nukkuneet ja tyytyneet vain hyväksymään tai vastustamaan sosialistien ehdotuksia tuomatta mitään omaa esille." Kirje sai äidin huolestuneena kyselemään omassa kirjeessään Hellelle, luuleeko hänen tyttärensä todella, "että vain sosialistit ajavat edistyksellisiä reformeja". Tähän Helle vastasi, "ettei ole koskaan väittänyt seisovansa koko sosialistisen politiikan takana", ja totesi halunneensa sanoa, että hänestä oli "tyhmää kuitata kaikki sisäiset ristiriidat, naamioimalla ne rintamaksi sosialisteja vastaan".
Tammikuussa 1918 Helle Cannelin raportoi tilannetta itsenäisen Suomen pääkaupungissa kotoväelleen seuraavasti: "Saa vain nähdä, koska sota on täydessä käynnissä punakaartilaisilla on venäläisiä aseita ja suojeluskuntalaisilla saksalaisia, sellaista se on itsenäisyys." Näihin aikoihin Helle Cannelin alkoi etääntyä Jakobiiniklubin toiminnasta. "Olen kerran ollut entisessä Jakobiiniklubissa, jonka nimi on nykyisin Kansanvallan kannattajat. On tosin hauska tavata enemmän tai vähemmän mielipiteensä kannattajia, mutta en voi oikein yhtyä heihin, --- heidän politiseeraamisensa maistuu hiven liikaa - politiikalta, tarkoitan poliittista moraalia, että keinoista ei ole niin väliä, kunhan vain päämäärä saavutetaan", kirjoitti hän kotiin keväällä 1918.
Syyskesällä 1918 Helle Cannelin toteaa muistikirjassaan kaiken Suomessa "olevan jokseenkin hullusti, oikein kuin jossain naurettavassa tyrannivaltiossa. --- Synkältä näyttää ilma, pimeä on taantumus ja raa'at koston ajatukset puolella ja toisella. Joka elää, se näkee miten käy."Kaikkia syksyn 1918 päiväkirjamerkintöjä ei kuitenkaan sävytä samanlainen ulkopuolisen tarkkailijan asenne. Välillä Helle Cannelin pohtii eläytyvästi ja vähän ihailevastikin kuolemaantuomittujen punakaartilaisten kohtaloa ja käyttäytymistä elämänsä viime hetkillä. Hän muistelee kuulemiaan kertomuksia siitä, kuinka monet "arkebuseerattavaksi" (= ampumalla teloitettavaksi) menevät punaiset olivat teloituspaikalle kulkiessaan osoittaneet harvinaislaatuista uljautta ja pystypäisyyttä, ja päätyy miettimään, miten itse ottaisi vastaan "arkebuseerattavaksi" joutumisen vaikkapa "vapauden marttyyrina": "Olisiko uljuutta viimeiseen saakka pitää päätä pystyssä vai vaipuisinko armoa rukoilemaan. --- Enpä tiedä, ehkä minut sille koetukselle vielä pannaankin, kapinallinen ja uhmaava on mieleni laatu."
(Lähteet: Kauppi 1976, 33, 42-43 + mainitut arkistolähteet)
