Hellen nuoruuden kirjoituksista huomataan, että hän uskoi vahvasti kirjallisuuden vaikuttavan lukijan elämään. Ylhäisön elämää kuvanneita käännöskirjoja, ns. "missiromaaneja" ahminut maalaistyttö "rupeaa kadehtimaan noitten sankarittarien elämää, hänestä jokapäiväiset askareet tulevat ikäviksi ja katkeriksi, hänen henkensä pysyy terveestä omasta ilmapiiristä loitolla leijaillen jossain mielikuvituksen hämärissä pilvissä". Pahimmoillaan suomalainen maalaistyttö tulee tätä kautta työkyvyttömäksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Elämänkokemuksen myötä Hellekin huomasi, ettei kirjallisuus sentään pystynyt täysin tuhoamaan kokonaisten kirjaston asiakaskuntien terveyttä ja elämää, mutta niin käännetyt kuin kotimaiset naisten rakkausromaanit pysyivät hänen arvostuksissaan vähäarvoisena kirjallisuutena. Puhdashenkisyys, uskonnollisuus ja moralismi eivät nekään naistenromaaneja hänen silmissään pelastaneet. Helle arvosti useita käännettyjä rikosromaaneja niiden taitavan juonisommittelun vuoksi, mutta nekään eivät hänen mielestään kuuluneet keskeisimpään kirjastokirjallisuuteen.