[puhekupla] RE: [puhekupla] vettä myllyyn
From: Kivi Larmola (kivi@kaapeli.fi)
Date: 12.02.2003 - 16:04:04
>Tarja Heinonen: Kun olen itse kirjoittanut (esim. työn puolesta) jotain pieniä juttuja,
>olen aina käyttänyt hovikriitikoita. Sekä oman alan sisällä että sen
>ulkopuolella on ihmisiä, joista saa hyvää kaikupohjaa omille
>tuotoksilleen. Yksi tärkeimmistä asioista on mielestäni se, että asia
>avautuu tarkoitetun laiselle yleisölle.
>>Mika P Lietzen:Jos kaikki kerronta (ja kyse oli kerronnasta, ei siitä onko käsiala
>> epäselvää vai ei) pitäisi laskea sille tasolle että jokaikinen ymmärtää
>> kaiken tulisi aika karuja juttuja.
Joo, tämä onkin mielenkiintoinen kysymys - mikä on kulloinkin tarvittava pienin yhteinen nimittäjä?
Mä olen mielestäni hyvin paljon Lietzeniä helpommin lähestyttävä piirtäjä, ja osasyynä pidän kyllä sitä, että ellei jotain ihan varhaisia tarinoita oteta huomioon, kutakuinkin kaikki mun jutut on käyneet läpi erittäin kriittisen läpilukemisen ennen julkaisua ja nimen omaan paitsi kollegojen, myös ei-sarjakuvaharrastajien keskuudessa. Vähintään kaikki tarinat on happotestattu kertomalla niitä juttuina, ja katsomalla millaiset pointit toimii. Tää tapa jäi päälle jo kouluaikoina, kun kavereita oli koko ajan ympärillä valmiina auttamaan tarinan käänteissä, myöhemmin ystävät, työhuonekumppanit ja kustannustoimittajat ovat ottaneet tämän roolin. Erityinen kiitos veljelleni Antille, joka tajullaan ja myöhemmin dramaturgisen koulutuksensa ansiosta on pistänyt monta mutkaa suoraksi.
Toinen ihan tietoinen valinta on, että jos olen koettanut kertoa jotain vaikeampaa joskus, olen pyrkinyt rakentamaan useampia kerronnan tasoja. Jokaiselle jotakin. Että siellä olis silti se helppo, kaikkien ymmärrettävä yleisinhimillinen juoni; toisaalta olis se kulttuurilliseen tuntemukseen ja vaikkapa sukupolven yhteiseen kokemukseen perustuva kerronta, ja kolmantena jotain henkilökohtaista kavereille ja tutuille.
Sama tietysti toisinpäin. Liian "helppoa" juttua ei mielellään päästä käsistä, vaan tarinassa pitää olla vähintään kaksi tasoa joilla sen voi lukea. Tiedä sitten, onnistuuko se ja koska, mutta yritetty on. Mikrokosmos, makrokosmos.
Kerronnan pitäminen yksinkertaisena ja rautalangasta väännettynä, ja samaan aikaan sellaisen "elämää suuremman" uskonnollisen tai metafyysisen kokemuksen aikaansaaminen on about hienointa mihin sarjakuvalla voi päästä. Mikä on se, joka yhdistää Comesia, Prattia, Barksia tai vaikka Janoschin lastenkirjoja? Missä vaiheessa ei enää voi samaistua tarinan henkilöihin (hälytyskello soimaan)? Milloin työ on paljon enemmän kuin osiensa summa (hidasta, älä ylityöstä)? Milloin pitää pysäyttää ja hakea lähteitä (aika harvoin - yleensä se on vain korviketyötä)? Aikaa myöten tarinan tekemisestä tulee kaavan mukaan menevä riitti ja seremonia, ja siinä vaiheessa saattaa olla hyvä ottaa kunnon tauko ja tehdä ihan muita asioita jonkun aikaa, jos mahdollisuus on.
Muuten voi käydä, että omat rutiinit ovat vahvempia kuin kuluttajan mielipide. Silloin puu alkaa kelottua. Katsokaa Comesin loppupään töitä, Prattin Sveitsi-albumia. Riitti viedään loppuun asti, ja se tuo sen verran kertauksen ja kokemisen onnea, mantraa, että se on perusteltua - mutta mitään uutta emme enää koe.
"Sorrettujen puolustaminen, rouva lehmä. Se on maailman hienoin ihanne. Se oli Zorronkin ihanne."
"Kiitos, mutta minulla on jo ihanne. Tuolta se tuleekin. Pohjolan pikajuna."
(Raymond Macherot: Sipuleena. Ulkomuistista siteeraten.)
Jatkakaa,
Kivi Larmola
- application/ms-tnef liite: stored
