[puhekupla] Kirjallisuuttako vai elokuvaa
From: Reima Mäkinen (kuvagra@nic.fi)
Date: 12.03.2002 - 22:09:09
Kaukoranta:
>pitkänkin keskustelun siitä, mitä taiteenlajia lähimpänä sarjakuva on.
>muualla kuitenkin kuin tällä palstalla.)
>Tämän väittämän takana seison: sarjakuva on lähimpänä elokuvaa.
Lähtökohta väittelylle on hyvä, sillä kaikissa kolmessa sentään kerrotaan
tarinoita, toisin kuin kuvataiteessa.
>- Kirjallisuuspuoli roikkuu sarjakuvasta käytävissä keskusteluissa mukana
>lähinnä sen takia, että matsku tulee edelleen pääasiassa painokoneiden kautta
>lukijoille.
Tämä ei kuitenkaan ollut se syy minun mielipiteeseeni! Kuten kaimasi Heikki
toteaa siinä julkaisussa josta koko polemiikki alkoi. Sarjakuvalla on kaksi
uutta julkaisukanavaa:
1. Sähköinen
2. Galleria
Noh, elokuvankin saa nykyään micromoviena kännyyn, ja kirjan pdahan eli
tämä jakelumedia on minusta sivuseikka. Sen sijaan puhun kyseisten
taidepläjäysten tuottamiseen ja nauttimiseen liittyvistä jutuista.
Jokinen, edelleen: "Kirjoitetun kielen kaltaista sarjakuva on siinä, että
sitä voi oppia lukemaan ja kirjoittamaan".
Omia perusteluitani sille miten sarjakuva muistuttaa kirjallisuutta?
1. Sen pienin (ehjä) kerronnallinen yksikkö on ruutu. Vertaa
sarjakuvaruutua (tai sellaiseksi miellettävää aluetta) kirjallisen ilmaisun
virkkeeseen. Lauseen sisällä sanajärjestystä voi muuttaa, "turhia" sanoja
voi pudottaa pois tai kuvailua voi hieman lisätä, ilman että kerrottu asia
tai tilanne juurikaan muuttuu. Myös "turhia" kuvailevia viivoja voi poistaa
ja lisäillä sarjakuvaruutuun.
Tekstistä ei voi tietenkään poistaa mielivaltaisia osia, mutta virkkeitä
voi, ihan kuin sarjakuvasta ruutuja. Silloin kokonaisuus alkaa muuttua
enemmän. Silti se pysyy vielä ymmärrettävänä, ei välttämättä loogisena
kertomuksena tosin.
Lukija mieltää virkkeet ja ruudut jatkumoksi, toisilleen rinnasteisiksi.
Tai joskus hän jää hetkeksi miettimään näiden yhteyttä toisiinsa tai hyppii
ees taas. Elokuvassa homma haukkaa välittömästi jos katsoja jää
mietiskelemään kohtausten tai kamera-ajojen suhdetta, sen sijaan että
seuraisi rainaa reaaliajassa. Elokuvan taide ei ole siinä sitä koko ajan
tulkitaan vaan siinä, että sitä EI jäädä ihmettelemään. Katsopa hyvä
elokuva pätkissä! Kirjan ja sarjakuvan kanssa tämä ei ole ongelmia.
2. Toinen asia joka liittää sarjakuvan kirjallisuuteen on viivan luonne.
Vivalla on luonne, kuten kuvantekemiseen ja lukemiseen perehtyneet
tietävät. Sarjakuvan viiva toimii kuin adjektiivit tekstissä. P.A. Manninen
kiteyttää tämän ajatuksen taidekasvatuslehti Styluksen numerossa 1/2002
näin: "Sarjakuva on kirjoitettua kuvaa ja kuvitettua kirjoitusta".
Semiootikkojen keksimien päällekkäisten merkkiketjujen (jotka nekin voidaan
haluttaessa mieltää "kirjoitukseksi" tai kertomiseksi) kaivaminen ulos
kuvasta on tässä mielessä melko hedelmätöntä.
3. Sarjakuva on siinä mielessä lähempänä kirjallisuutta, kuin elokuvaa tai
kuvataidetta, että lukijan hämmentäminen saa useimmiten aikaan sen, että
hän hylkää teoksen. Huomaa, että hämmästyttäminen ja hämmentäminen ovat
kaksi eri asiaa. Maalaus tai veistos on kiehtovimmillaan silloin kun se
hieman hämmentää. Se saa meidät ihmettelemään ja miettimään, tarkistamaan
totuttuja ajatusmallejamme. Elokuvassakin katsojan voi hetkeksi pudottaa
kärryiltä. Sarjakuvassa (tai tekstissä) lukija hämmentyy epäjärjestyksestä,
epäselvyydestä tai epäjohdonmukaisuudesta. Juonen ja kuvien pitäisi olla
lukijan kannalta riittävän selkeitä ja loogisia. Se mikä kenellekin
riittää, on yksilöllistä.
Äärimmäisen taiteellinen sarjakuva aiheuttaa "ongelmia" silloin kun se
pyrkii rikkomaan sarjakuvan kerronnan perinnettä tai asettaa tärkeimmäksi
päämäräkseen tunteiden tuottamisen. Tässä mielessä se siis eroaa
kuvataiteesta. Will Eisner pitää sarjakuvaa ensi sijaisesti viestintänä.
Silti sarjakuvassa ovat useimmille lukijoille tärkeitä sekä sen estettisyys
että sisällön ymmärtäminen. Tässä mielessä se rinnastuu muihin
taiteenlajeihin (esim. elokuva, teatteri, musiikki) ja niiden kokeileviin
tekijöihin. Se, missä vaiheessa uuden musiikin esitys muuttuu meluksi tai
kokeileva teatteri kohellukseksi, riippuu vastaanottajan näkökulmasta.
Sarjakuvan estetiikka on erilaista kuin vaikkapa elokuvan. Raja-aitoja
voidaan koetella, mutta sarjakuva on sarjakuvaa juuri sellaisena kuin se
1800-luvulla syntyi ja sellaisena kuin sen ilmaisua on 1900-luvun lopulla
alettu yhä enemmän arvostaa.
4. Kuten huomasitte, näkökulmani on tekijän näkökulma. Niinpä väitänkin
vielä että: sarjakuva ja kirjallisuus ovat lisäämisen taidetta, elokuva on
poistamisen tai rajoittamisen taidetta. Sarjakuvantekijä (ja kirjailija)
laittaa teokseensa kaiken sen mitä siinä on. Elokuvantekijät näkevät paljon
vaivaa yrittäessään kiteyttää ilmaisuaan ja kontrollolloida teoksensa kuva-
ja viestimaailmaa.
Sivumennen sanoen sarjakuvapiirtäjä ei tosiaankaan mieti "että lisäänpä nyt
tuohon kuvaan tuollaisen semioottisen merkkiketjun" sarjakuvapiirtäjä
laittaa peräkkäin parhaita mahdollisia ruutuja. Tätä voi hyvinkin verrata
kirjailijan tekemään rakenteen ja virkkeiden hiomiseen.
5. Tekijänäkökulmasta löytyy vielä yksi pointti. Mittavakin eepos voi olla
kirjailijan tai sarjakuvantekijän yksin laatima. Elokuvapuolella tämä on
toistaiseksi mahdotonta. Elokuva on siksi väkisinkin kollektiivisemmin
syntynyt luomus.
6. (Kirja)tekstin ja sarjakuvan äänimaailmat muistuttavat toisiaan.
Sarjakuvassa maalataan ehkä krouvimmin kuin tekstissä mutta kuvittelua se
kuuloaistimus on yhtä kaikki. Elokuvan äänihän on jotain aivan muuta ja
sitä käytetäänkin eri tavalla, myös tunnelman luomiseen ja kerrontaan, siis
tavalla joka ei sarjikselta ja kirjoitukselta onnistu. (vrt. kohta 3.
tunteiden nostattaminen)
>- Käytännön syy, minkä takia minusta kannattaisi välttää sarjakuvan
>rinnastamista kirjallisuuteen on, että joku kirjallisuudentutkija rupeaa
Käytäntö on käytäntöä ja teoria on teoriaa ;-)
Reima
