Subject: Puhe itsenaisyyspaivana
From: Rauno Merisaari (raunom@vasemmistoliitto.fi)
Date: ma 07 joulu 1998 - 13:08:41 EET
Euroopan parlamentin jäsen Puherunko
OUTI OJALA
Malmin työväentalo 5.12.1998
ITSENÄISYYSPÄIVÄSTÄ KANSALISOIKEUKSIEN PÄIVÄ
Joitakin vuosia sitten entinen pääministeri ja Sdp:n puoluejohtaja Kalevi
Sorsa ajoi hanketta Kansanvallan päivän viettämiseksi. Päivää olisi
tarkoitus viettää 20. heinäkuuta sen kunniaksi, että tuona päivänä vuonna
1906 Nikolai II allekirjoitti Suomen valtiopäiväjärjestyksen ja Suomessa
hyväksyttiin tuolloisen maailman nykyaikaisin ja kansanvaltaisin
eduskuntauudistus. Kansanvallan päivää kait jossakin muodossa vietetäänkin,
mutta Itsenäisyyspäivään verrattavaa tapahtumaa siitä ei ole kehittynyt -
ja tuskin kehittyykään.
Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen. Monissa demokraattisissa maissa juuri
kansalaisoikeuksien saaminen on kansallispäivän vieton perusta. Maineikkain
esimerkki on Ranska, jonka kansalaiset viettävät kansallispäivää 14.
heinäkuuta, Bastiljin vankilalinnoituksen valoittamisen, kuninkaan
yksinvallan murtumisen ja kansalaisoikeuksien toteutumisen kunniaksi.
Meillä on toisin. Itsenäisyyspäivä sai nuoren Suomen alkuhistorian saatossa
yltiöisänmaallisen, militaristisen ja sotiin asti venäläisvastaisen leiman.
Se on synnyttänyt vasemmistolaisissa ihmisissä, ainakin minussa, hiukan
ristiriitaisen ja hämmentyneen tunteen koko juhlaa kohtaan. Näin on, vaikka
koenkin olevani isänmaallinen ihminen, tämän maan ihmisten asialla.
Sittemmin Itsenäisyyspäivän nationalistis-militaarinen leima on laimennut
ja päivää voivat omalla tavallaan juhlia kaikki kansalaispiirit.
Työväenliike haluaa korostaa rauhaa, kansojen ystävyyttä ja kansalaisten
hyvinvointia. Tavoitteena "on myöskin onni synnyinmaan", kuten
Työväenmarssin säkeissä kauniisti todetaan.
Vanhoin, porvarillisen Suomen historiaan takautuvin tunnuksin
Itsenäisyyspäivä ei kykene uusiutumaan todellisena kansalaisten
juhlapäivänä. Vuoden suurin seurapiiritapahtuma presidentin linnassa kokoa
väen television ääreen ja lisää iltapäivälehtien levikkiä, muttei kykene
antamaan todellista sisältöä itsenäisyyden juhlinnalle.
On tärkeää huomata, että kansalaisten näkemys omasta maasta, suomalaisesta
kansakunnasta on yhä moninaisempi. Vaikka maamme on kielellisesti,
uskonnollisesti ja kulttuurisesti edelleen hyvin yhtenäinen ja
politiikassakin vallitsee kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuinen
yhteistyökyky, olisi väärin ajatella, että kansalaisten keskuudessa olisi
olemassa vain yksi Suomi-kuva.
Punaisen ja valkoisen Suomen erilaisten historioiden lisäksi voidaan
luetella muitakin Suomi-kuvan moninaisuutta lisääviä seikkoja. Vastikään
pidetyssä Naistutkimuksen juhlaseminaarissa korostettiin, että miesten ja
naisten näkemys kansakunnasta eroaa toisistaan. Maassamme elävät erilaiset
vähemmistöt ja vaihtoehtokulttuurit korostavat nekin eri tavoin tärkeinä
kokemiaan seikkoja. Monille nykypäivän nuorille suomalaisuus näyttäytyy
ilman historian traumoja ja ulkomaita koskevia pelkoja.
Mielestäni olisikin aika miettiä yhteisvoimin - mukaanlukien eri
poliittiset voimat, kansalaisjärjestöt, kirkon edustajat - uutta sisältöä
Itsenäisyyspäivän vietolle. Miten Itsenäisyyspäivästä saadaan kehitettyä
koko kansan juhla, joka tuo esiin erilaisia Suomi-kuvan perinteitä.
Samalla voisi aueta mahdollisuus miettiä kansakuntamme henkistä tilaa.
Millä tavoin voisimme lisätä suomalaisten yhteisyyden ja yhteisöllisyyden
tunnetta ? Miten saamme lisättyä ´me-henkeä´ ´minä-keskeisyyden´ sijaan,
kuten Aarne Saarinen syntymäpäivähaastattelussaan toteaa. Voisiko
Itsenäisyyspäivä tarjota syvempiä arvoja rahan, keskinäisen kilpailun ja
yksilöllisyyden täyttämälle elämäntavalle. Juppiaikaan Suomella ainakaan ei
ole paluuta.
Ja erityisesti: miten kykenemme tuomaan kansanvallan ja kansalaisten
oikeuksien näkökulmaa Itsenäisyyspäivän viettoon. Kansanvallan juhlinta
voisi ehkä sittenkin onnistua luontevammin uudenlaisen Itsenäisyyspäivän
yhteydessä kuin yrittämällä elvyttää Kansanvallan päivien perinnettä
keskellä lomakautta.
Itsenäisyys merkitsee nykyisin paljon muutakin kuin nuoren itsenäisen
Suomen alkutaipaleilla. Tottakai valtiollinen itsenäisyys, Suomen ja
suomalaisten oikeus elää tasavertaisina muiden kansakuntien joukossa on
edelleen juhlimisen arvoinen asia.
Mutta itsenäisyyteen vaikuttaa nykyisin paljon muutakin kuin valtiollinen
suvereniteetti, suhteemme Venäjään tai Euroopan unioniin. Tärkein näistä
muista tekijöistä on maiden ja kansojen, talouksien ja politiikan
kansainvälisen keskinäisen riippuvuuden kasvu. Se mitä tutkijat ja
tiedotusvälineet nimittävät globalisaatioksi.
Sinällään kansainvälisyys ei ole mikään uusi asia. Jo sata vuotta sitten
ulkomaankaupan osuus kasantuotteestamme oli kutakuinkin samaa luokkaa kuin
nykyisinkin - noin kolmannes. Euroopassa 150 vuotias ja Suomessakin sata
vuotta täyttävä työväenliike on jo lähtökohdiltaan kansainvälistä.
Silti "maapallon pieneneminen": talouksien, poliittisten päätösten,
elämäntyylien ja teknisten uudistusten keskinäinen kansainvälinen
riippuvuus on jotakin aivan uutta.
Uutta on se, että kansainvälisyys tunkeutuu täydellä voimallaan myös
paikallistasolle. Olennaista ja mielenkiintoista globalisaatiossa ei
olekaan se, että on olemassa suuria, kansainvälisiä yhtiöitä - vaikkapa
McDonalds. Mielenkiintoista on se, mitä tapahtuu kun vaikkapa juuri tuo
McDonalds tulee tänne Malmille. Miten ruokailutottumukset tai sosiaalinen
kanssakäyminen muuttuu.
Kansainvälistymisestä meillä Suomessa ja täällä Malmilla kertoo myös
maahanmuuttajien määrän kasvu katukuvassa.
Kansainvälistymistä ja globalisaatiota ei pidä pelätä. Maailman kansojen ja
valtioiden keskinäisen riippuvuuden lisääntyminen on monessa mielessä hyvä
asia. Toisistaan riippuvaisten maiden ei kannata taloudellisessakaan
mielessä sotia vaan tehdä yhteistyötä. Ymmärrys kansainväliseen ympäristön
ja ihmisten suojeluun lisääntyy. Tiedonvälityksen ja matkailun kautta
tunnemme yhteisen maapallomme yhä paremmin.
Mutta rajattoman ja esteettömän kansainvälisen kaupan lisääntymiseen
liittyy kaksi suurta ongelmaa. Toinen on se, että maailman köyhien ja
maailman rikkaiden välinen kuilu näyttää kasvavan maailmankaupan
vapautuessa. Ilmiö ei tapahdu vain rikkaiden maiden ja köyhien maiden
välillä, myös kansakuntien - niin rikkaiden kuin köyhienkin - sisäiset
tuloerot uhkaavat kasvaa.
Toinen globalisaatioon liittyvä ongelma on se, että kansainvälisillä
suuryrityksillä on aivan liian paljon valtaa ja se, että kansanvaltaista
päätöksentekoa on hyvin vaikea toteuttaa kansainvälisellä tasolla.
Ongelmaan on törmätty mm. kansainvälisiä sijoituksia koskevan monenkeskisen
sopimuksen eli ns. Mai-sopimuksen valmistelun yhteydessä. Ilman
kansalaisjärjestöjen ja eräiden hallitusten tehokasta puuttumista asiaan,
sopimuksesta uhkasi tulla yksipuolisesti suuryhtiöiden etuja varjeleva
järjestely.
Molemmat ongelmat - elintasokuilu ja kansainvälisen demokratian puute -
liittyvät ihmisoikeuksien toteutumiseen. Suomalaisten ratkaisujen rinnalla
tarvitsemme kansainvälisiä säädöksiä, joilla turvataan elämisen perusehdot.
Tarvitaan säännöksiä vähimmäispalkoista, työntekijöiden oikeuksista,
lapsityövoiman käytön kieltämisestä, sosiaaliturvasta,
ympäristönsuojelusta. Tarvitaan kansalaisten valitsemien edustajien
vaikutusvallan lisäämistä ja kansalaisjärjestöjen kuulemista ennen
päätöksentekoa, jotta suuryritysten ylivaltaa voidaan vähentää.
Näistä asioista on myös kyse, kun ensi viikolla vietämme Yhdistyneiden
kansakuntien Ihmisoikeuksien julistuksen 50-vuotisjuhlaa.
Esimerkkejä ihmisoikeuskysymyksistä ei kuitenkaan tarvitse etsiä kaukaa
rajojen takaa. Pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen lakossa oli kyse juuri
samasta asiasta. Miten turvataan työntekijöiden oikeudet, kun bussilinjojen
ylläpito laitetaan kansainväliseen kilpailuun ja voittajaksi selviää
kansainvälinen suuryritys. Kun tavaroiden, pääomien ja palvelujen
kansainväliseltä kaupalta ollaan edelleen poistamassa esteitä, tullaan
samaan kysymykseen törmäämään muillakin aloilla.
Voi olla, että moni tämänkin tilaisuuden kuulijoista ajattelee, että puhe
ihmisoikeuksista on kaukaista herrojen hurskastelua tai turhaa maailman
murheiden märehdintää. Huolia riittää Suomessakin, pahimpina niistä
pitkäaikaistyöttömyys ja suoranainen köyhyys.
Totta onkin, että oikeudenmukaisen yhteiskunnan tulee omilla toimillaan
huolehtia heikommistaan. Ilman tätä tavoitetta ei ulkoinenkaan apu tai
kansainvälisyys auta. Kannettu vesi ei kauaa kaivossa pysy.
Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että ihmisoikeuksien toteutuminen
maailmassa ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen Suomessa kulkevat samoja
jalanjälkiä. Kokemukset osoittavat, että tasa-arvo vahvistuu Suomessakin
silloin kun eriarvoisuutta pyritään poistamaan kansainvälisesti.
Suomen kansantalous on rikkaampi kuin koskaan historiansa aikana. Silti
köyhyys ja osattomuus uhkaavat lisääntyä. Kyse ei olekaan ensisijaisesti
rahasta. Kyse on arvovalinnasta, siitä mitä elämässä pidetään tärkeänä.
Tärkeä arvovalinta Suomessa tehdään ensi maaliskuun eduskuntaavaalien ja
sitä seuraavien hallitusneuvottelujen yhteydessä. Tuolloin on mahdollisuus
näyttää, että kansalaisten oikeudenmukaisen kohtelun, työn ja työllisyyden
arvostuksen sekä keskinäisen huolenpidon ja solidaarisuuden takana on vahva
kansalaismielipide. Se voi viitoittaa tietä uudelle vuosituhannelle.
This archive was generated by hypermail 2a24 : ma 29 huhti 2024 - 01:20:18 EEST