Subject: Tyollisyys EU:n perussopimuksessa
From: Rauno Merisaari (raunom@kaapeli.fi)
Date: ti 20 touko 1997 - 14:23:58 EEST
OUTI OJALA
TYÖLLISYYDEN KIRJAAMINEN EU:N PERUSSOPIMUKSIIN
GUE/NGL -RYHMÄKOKOUS, STRASBOURG 13.5.1997
Aiheekseni on annettu se, miten työllisyys tulisi kirjata EU:n
perussopimuksiin. Otan kuitenkin itselleni luvan perustella kantaani aluksi
arvioimalla työllisyyskehitystä EU-maissa sekä vasemmiston
työllisyysstrategiaa. Aion myös lopuksi sanoa pari sanaa työllisyyden
hoidosta mahdollisesti toteutuvan EU:n talous- ja rahaliiton oloissa.
Pääasiallinen vastuu kansalaisten työllisyydestä Euroopan unionin sisällä
on nykyisin jäsenvaltioilla. Tämä on myös lähtökohta, josta minun minun
puolueeni - Vasemmistoliitto - tarkastelee EU:ta ja työllisyyttä koskevia
lausumia. Uskon että sama lähtökohta löytyy myös muiden ryhmässämme
edustettuina olevien puolueiden kannanotoista.
Tästä lähtökohdasta huolimatta lienemme kaikki myös yksimielisiä siitä,
että myös EU:lla on oma vastuunsa työllisyyden edistämisessä.
EU:n harjoittamalla talouspolitiikalla, niillä vaatimuksilla ja ohjeilla,
joita se antaa jäsenmailleen, vaikutetaan olennaisesti myös työllisyyteen.
Erittäin selkeästi tämä käy ilmi EMU-kriteerien osalta. Ajattelen tässä nyt
esimerkiksi niitä työllisyysvaikutuksia, joita vaatimuksella julkisten
menojen supistamisesta on julkisen sektorin työpaikkoihin tai muihin
työllisyyttä parantaviin investointipolitiikkaan.
Ylipäätään vain rahapolitiikan keinoihin rajoittuva talousajattelu on
ongelma. On vaadittava finanssipolitiikan: verotuksen ja tulonsiirtojen
käyttämistä tukemaan työllisyyttä. Sisämarkkinoiden vastapainoksi EU:n
jäsenmaissa ja koko unionissa itsessään tarvitaan työllisyyttä tukevaa
suhdannepolitiikkaa.
Palaan siis puheenvuoroni lopuksi vielä kysymykseen EU:n ja sen
jäsenvaltioiden vastuusta työllisyyden hoidosta oloissa, joissa EMU olisi
toteutunut nykyisten suunnitelmien mukaan.
Hyvät toverit,
Olemme joutuneet tutustumaan ilmiöön, jonka nimi englanniksi on "jobless
growth" - työpaikkoja luomaton kasvu.
Täsmällisemmin ottaen on kyse 1990-luvulla ollut siitä, että kasvu on
voimakkainta aloilla, joissa myös tuottavuus ja nykyaikaisen teknologian
käyttö on voimakkainta. Kun suomalainen paperitehdas modernisoi
tuotantolinjansa vaikkapa noin puolen miljardin ECU:n arvosta, on tuloksena
merkittävä tuotannon lisäys, mutta vain alle sata pysyvää työpaikkaa.
Joissakin tapauksissa pysyvät työpaikat jopa vähenevät !
Sama suunta näkyy, ei vain yksitäisten yritysten sisällä vaan koko
kansantaloudessa. Vuonna 1996 Suomessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen
arvo oli sama kuin vuonna 1990 ennen syvää taloudellista lamaa. Mutta saman
määrän tuottamiseen tarvittiin 370 000 henkeä pienempi työvoima. Kun
nykyinen työssäkäyvien määrä on meillä noin 2,1 miljoonaa on siis joka
kuudes työntekijä perinteisessä massatuotannossa tullut tällä
vuosikymmenellä "tarpeettomaksi".
Toki pitää muistaa, että kasvu ja työllistäminen ovat myös tuoneet uusia
työpaikkoja: esimerkiksi Suomessa viimeisen kahden vuoden aikana työvoiman
määrä on kasvanut noin 100 000 hengellä; ennen kaikkea nuorten
työllistämismahdollisuudet ovat parantuneet. Suunta on oikea, mutta määrä
on aivan liian riittämätön, vaikka talouskasvu Suomessa näyttääkin jatkuvan
yllättävänkin korkeana (n. 4-5 %/vuosi).
Kolikon toinen puoli on ollut työvoimavaltaisen kotimarkkinasektorin
vaikeus työllistää uusia työntekijöitä. Perusongelma on - ainakin meillä
Suomessa - ollut toisaalta kulutuksen lasku työttömyyden kasvaessa ja
toisaalta kotitalouksien uusien hankintojen rajoittaminen työttömyyden
pelon johdosta. Myös arvonlisäveron kiristäminen on vaikeuttanut
palveluyritysten toimintaa.
Kolmas tekijä on se, ettei julkisen sektorin työntekijämäärää enää lisätä.
1970- ja 1980-lukujen Suomessa työllisyyttä hoidettiin paljolti juuri
lisäämällä julkisen palvelusektorin työpaikkoja.
Vasemmiston vastaus ei kuitenkaan voi olla koneensärkijöiden tapaan se,
ettei teknologiaa saa kehittää ja että vanhaan pitää palata. Raskaan
ihmistyön korvaaminen koneellisella työllä on monella alalla vääjäämätön ja
myönteinen suunta. On myös tärkeää, että eurooppalainen tuottavuus ja
kilpailukyky modernin teknologian alueella kehittyy. Vientisektorin
kasvulla voidaan myös rahoittaa hyvinvointi- ja työllisyyshankkeita.
Suunnan muuttamisessa on kyse poliittisesta tahdosta ja poliittisista
valinnoista.
Hyvät toverit,
Miten siis muuttaa nykyinen kehityssuunta, jossa teknologian ja
kansainvälistyneen markkinatalouden kehitys syö perinteisiä työpaikkoja
enemmän kuin uudet tuotannon- ja palvelualat niitä luovat. Eli miten
muuttaa uusia työpaikkoja luomaton kasvu (jobless growth) työllisyyttä
parantavaksi ja oikeudenmukaiseksi kasvuksi.
Ensinnäkin verotuksen panopistettä tulee muuttaa niin, että se suosii työn
tekemistä: palkkatulojen sijaan pitää verotuksen painopistettä siirtää
kiinteistö-, pääoma-, varallisuus- ja ympäristöverojen suuntaan.
Työnantajan sosiaaliturvamaksuja voitaisiin alentaa, ainakin pahimman
työttömyysjakson yli, matalapalkka-aloilla.
Toiseksi pitää muistaa, että uudet työpaikat voivat, nykytiedon
perusteella, syntyä nimenomaan palvelualoilla. Kehittyneissä
eurooppalaisissa maissa palvelualat kattavat jo nyt 2/3 kansantalouden
työllisyydestä ja tämän osuuden arvioidaan edelleen kasvavan. Uusien
työpaikkojen synnyn tukemiseksi työvaltaisten palvelujen
arvonlisäverokantaa, joka esimerkiksi Suomessa on lähtökohtaisesti 22-23 %,
tulisi laskea selvästi.
Kolmanneksi pitää huolehtia siitä, että julkiset palvelut työllistävät
riittävästi. Ne ovat elintärkeä osa eurooppalaista hyvinvointimallia.
Pohjoismaissa tämä on taannut naisten työhön osallistumisen.
Neljänneksi, ja tämä on erityisen tärkeää, työaikaa pitää lyhentää. Se on
pidemmällä tähtäimellä ainoa oikeudenmukainen ja kestävä tapa vastata
ihmistyön korvautumiseen uudella teknologialla. Työajan lyhentämisessä
voidaan edetä eri tavoin ja asteittain. Tärkeää on, että liikkeelle saadaan
mahdollisimman pian erilaisia kokeiluja, kuten vuorotteluvapaa
työntekijöiden ja työttömien kesken. Itse haluan tuoda esiin ns. 6 + 6-
tunnin työaikamallin, jossa yritys palkkaa lisää työvoimaa siirtymällä 8
tunnin yhdestä työvuorosta kahteen 6 tunnin työvuoroon. Mallia kokeillaan
Suomessa niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Mallin etu on se,
että lisätyövoiman palkkaamisen tarvittava resurssi syntyy
tuotantoteknologian päivittäisestä lisäkäytöstä eikä yrityksen
toimintaedellytyksiä tai työntekijöiden palkkapussia rasittamalla.
Se voiko työajan lyhentäminen tapahtua ansiotasosta tinkimällä, on pitkälti
kansallinen kysymys. Meillä Suomessa tähän on selvästi valmiutta. Äskettäin
julkaistun Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön teettämän tutkimuksen
mukaan yli 70 % suomalaisista työntekijöistä ja 80 % oman puolueeni
kannattajista oli valmis lyhentämään työaikaansa, vaikka se merkitsisi
ansiotason alenemista, mikäli tällä keinoin luotaisiin todella uusia
työpaikkoja.
Viidenneksi työttömien koulutukseen tulee kiinnittää enemmän huomiota niin
kansallisesti kuin koko unionin tasolla. Näin voidaan ehkäistä työttömyyden
vakavinta osa-aluetta, pitkäaikaistyöttömyyttä. Pitkäaikaistyöttömyys on
paitsi vakava inhimillinen ongelma ja oikeudenmukaisuuskysymys, myös
häiriötekijä toimivalle taloudelle: mitä korkeammaksi pysyvästi
työmarkkinoiden ulkopuolelle olevien pitkäaikaistyöttömien määrä nousee,
sitä alhaisemmalla kasvun tasolla syntyy inflaatio- ja korkojen nostamisen
painetta. Eli myös vakaan talouden kannalta on tärkeää torjua pysyvän
työttömyyden määrän kasvua (vain luonnosversioon: em. ajatusmalli saattaa
olla kuulijalle monimutkainen; idea on: kun pitkäaikaistyöttömyys on
korkealla, syntyy työvoimasta pula korkeammalla työttömyysasteella ja se
luo painetta työvoiman hintaan ja tuotantokustannuksiin eli inflaatioon ja
sitä pyritään nykyisten oppien mukaan torjuman korkoja nostamalla, joka
puolestaan vaikeuttaa työllisyyttä; ko kohta voidaan toki ottaa tästä pois
ja jemmata myöhemmin jollekin ymmärtävämmälle kuulijakunnalle; ryhmän
jäsenten ymmärryskyvyn tuntevat voinevat kommentoida)
Ja lopulta kuudenneksi: meille vasemmistolaisille on selvää, ettei
työllisyyttä voi eikä tule parantaa heikentämällä työntekijöiden asemaa.
Emme halua olla koneensärkijöitä, muttemme myöskään kai työntekijöiden
luiden tai sydänten särkijöitä. Työehdot voivat toki muuttuvissa
tilanteissa joustaa, mutta niiden on voitava joustaa myös työntekijöiden
hyväksi. Ja koko maanosamme tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että
kilpailemme ammattitaidolla ja osaamiselle emmekä kurjilla työehdoilla ja
heikkenevällä elintasolla.
Uskoakseni tämä kaikki voisi auttaa meitä siirtymään työpaikkoja
luomattomasta ja raa´an kapitalismin lakien alaisesta kasvumallista
työpaikkoja luovaan, sosiaalisesti oikeudenmukaiseen ja ekologisesti
kestävämpää kasvumalliin.
Hyvät toverit,
Halusin tuoda esiin näkemykseni eurooppalaisen vasemmiston
työllisyyspolitiikasta, koska se antaa pohjan myös minulle annetulle
varsinaiselle aiheelle eli siihen, miten työllisyyden hoito kirjataan EU:n
perussopimuksiin.
EU-maiden työttömyyden pysyminen korkealla, Eurostatin mukaan 10.8
prosentin tasolla (luku on pysynyt vuoden 1997 tammikuussa samana kuin
vuosien 1996 ja 1995 tammikuussa) perustelee sen, että tärkein vaatimus,
joka meidän pitää esittää on vaatimus työllisyyden parantamisen
nostamisesta tärkeimmäksi - tai ainakin yhtä tärkeäksi rahaliitolle
asetetut kriteerit - tavoitteeksi EU:n kaikessa toiminnassa.
Irlannin esityksessä perussopimusten tarkistukseksi esitetään sopimukseen
liitettäväksi erillistä työllisyyskappaletta. Mielestäni Irlannin esitys on
oikean suuntainen. Sen pohjana ovat perussopimuksessa jo ennestään olevat
vastaavat kappaleet koulutuksesta, kulttuurista ja kansanterveydestä. Nämä
kappaleet ovat mahdollistaneet EU:n toiminnan näillä aloilla.
Suurimpina puutteina Irlannin esityksessä on ensinnäkin se, että se asettaa
tavoitteeksi korkean työllisyyden, ei täystyöllisyyttä. Täystyöllisyyden
käsite on kieltämättä ongelmallinen: esimerkiksi kansantaloustieteilijöiden
keskuudessa se voi tarkoittaa 2-3 % työttömyyttä ja viime aikoina on
sanottu että 6-8 % tasolle pääseminenkin olisi jo täystyöllisyyttä. Meidän
tulee ilmaista selkeästi mitä me tarkoitamme täystyöllisyydellä: se on
kaikkien kansalaisten oikeutta työhön ja toimeentuloon. Irlannin
esityksessä on jo ennakolta "heitetty pyyhe kehään" ja luovuttu
tavoittelemasta tätä kansalaisten yleistä oikeutta.
Toiseksi Irlannin esitys ei pidä sisällään selkeää vaatimusta työllisyyden
ensisijaisuudesta unionin toiminnassa. Esityksessä todetaan, että "Pyrkimys
työllisyyden korkeaan tasoon otetaan huomioon yhteisön politiikkojen
suunnittelussa ja toteutuksessa".
Työllisyyden edistämisen on oltava kaiken toiminnan lähtökohta. On täysin
turhaa kehitellä erillisiä työllisyyttä edistäviä politiikkoja ja toimia,
mikäli samanaikaisesti EU omalla talouspolitiikallaan vaikuttaa työpaikkoja
vähentävästi. Ei riitä, että työllisyys koetaan vain osaksi syrjäytymisen
ongelmaa ja sosiaalipolitiikka, kuten nykyisin on asian laita. Työttömyyden
ratkaiseminen edellyttää poliitikkojen yhteensovittamista ja mm. talous-
vero- ja kauppapolitiikan tehokkaampaa käyttöä työllisyyden puolesta.
Parlamentin työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan yksimielisen kannan mukaan
tulisi talouspolitiikan suuntaviivat sitoa yhteen työllisyyspolitiikan
kanssa. Oman puolueeni kannanotossa puolestaan edellytetään, että komissio
selvittää, mihin toimenpiteisiin ryhdytään, jos työt-tömyys nousee unionin
alueella tai jossakin jäsenmaassa liian korkeaksi. Toimenpiteiden tulisi
koskea niin talous-politiikan, sosiaalipolitiikan, koulutuksen,
rakennerahastojen kuin Euroopan inves-tointipankin ja -rahastonkin suhteen.
Haluaisin kuitenkin varoittaa asettamasta liian suuria toiveita HVK:lle tai
ylimalkaan EU:n mahdollisuuksille työllisyyden edistämisessä. Kuten alussa
totesin, työllisyys on jokaisen jäsenmaan vastuulla. EU:llakin olisi jo
nykyisenkin säännöstön puitteissa enemmän mahdollisuuksia työllisyyttä
edistäviin toimiin kuin mitä nykyään tapahtuu, kunhan näitä
mahdollisuuksia käytettäisiin hyväksi. Sama koskee jäsenmaita. Esimerkiksi
EU:n sosiaalirahaston työllisyyden edistämiseen tarkoitettuja rahoja jää
koko ajan käyttämättä jäsenmaiden saamattomuuden vuoksi.
Siksi ensisijainen tavoite on nyt saada työllisyyskappale perussopimuksiin
ja juridinen pohja sille, että EU:n nykyisiä voimavaroja voidaan käyttää
nykyistä paremmin työttömyyden torjumiseen. Tämän tavoitteen toteuduttua
tulee tavoitella EU:n työllisyyskäsitteen ja -ajattelun laajentamista niin,
että EU-maissa harjoitettava talouspolitiikka toimisi aktiivisesti
työllisyyttä parantavaan suuntaan.
Hyvät toverit,
Lopuksi muutama sana työllisyyspolitiikan tulevaisuudesta EU:ssa, mikäli
rahaliiton kolmas vaihe käynnistyy nyt suunnitellulla tavalla
(Puheenvuoroni ei ole kannanotto EMU:n käynnistymisen puolesta mutta
siihenkin vaihtoehtoon kannattaa varautua)
Rahaliiton käynnistyminen siirtäisi olennaisen osan talouspolitiikan
päätäntävaltaa jäsenmailta unionille. On syytä kysyä, olisiko noissa
oloissa edelleen järkevää vaatia jäsenmaita kantamaan ensisijainen vastuu
työllisyydestä, kun merkittävä osa talous- ja työllisyyspolitiikan
instrumenteista on siirretty EU:lle.
Mielestäni on perusteltua vaatia, että ensisijainen vastuu säilyisi
jäsenmailla, vaikka EU:n merkitys työllisyysasioissa korostuisikin.
Työllisyyden kannalta on tärkeää, että ratkaisut tehdään niin, että ne ovat
suhdannepoliittisesti järkeviä. Suhdanteiden eriaikaisuus ja -kaltaisuus
eri EU-maissa edellyttää kansallista vastuuta. Lisäksi ratkaisukeinot on
usein räätälöitävä sopimaan eri alueille ja myös alueellisesti toisistaan
poikkeaviin yrityksiin. Vastuuta ei saa hävittää johonkin, josta
kansalaisten on vaikea sitä peräänkuuluttaa.
Toteutuessaan rahaliitto lisäisi pääomien, tavaroiden ja palvelusten
liikkuvuutta yli jäsenmaiden rajojen. On tärkeää, että verodumppaus:
vaikkapa kilpailu alhaisilla yritysveroilla jäsenmaiden kesken voidaan
estää. Siksi on järkevää, että välillisten verojen: arvonlisäveron,
pääomaverojen ja ympäristöverojen vähimmäistasosta päätetään yhdessä
jäsenmaiden kesken. Sen sijaan työvoiman liikkuvuus lienee
tulevaisuudessakin suhteellisen vähäistä ja tuloveroista päättäminen on
järkevää jättää jäsenmaille. Vastaava malli on käytössä esimerkiksi
Sveitsissä keskushallinnon ja kantonien välillä ja esimerkiksi EMI:n
pääjohtaja Lamfalussy on kannattanut tällaista mallia.
Vastaavalla tavalla tarvitaan vähimmäistason säädökset koskien
sosiaaliturvaa ja ympäristönsuojelua.
Suomessa erityisesti ammattiyhdistysliike vaatii suhdanteiden ja
työttömyyshuippujen tasaamiseksi ns. puskurirahastoja, joihin kootaan
nousukausina yritysten varoja, jotta niitä voidaan käyttää laskukausina
työttömyyden torjumiseen. Toimivan mallin löytäminen voi olla hankalaa.
Mutta joka tapauksessa tarvitsemme suhdanteiden tasaamiseen ja työttömyyden
torjuntaan rahastoja sekä työllisyyden kannalta järkevää
suhdannepolitiikkaa.
This archive was generated by hypermail 2a24 : ma 29 huhti 2024 - 01:20:18 EEST