WEU / NATO

ESIPUHE:

Sodanjälkeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustui puolueettomuuteen, jonka päämääränä oli maamme aseman turvaaminen pysyttäytymällä kansainvälisten selkkausten ja erityisesti suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella. Tätä linjaa ryhdyttiin kutsumaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiseksi linjaksi. Se kehittyi vuosien mittaan aktiiviseksi puolueettomuuspolitiikaksi, toiminnaksi maailmanrauhan puolesta ja saavutti kohokohtansa Helsingin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa 1975.

 

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tapahtui Euroopassa mullistuksia, jotka lopulta johtivat Berliinin muurin murtumiseen Saksojen yhdistymiseen ja toisen sotilasliiton Varsovan liiton lakkauttamiseen. Pohjois-Atlantin liitto Nato on tapahtuneista muutoksista huolimatta jatkanut toimintaansa ja viime vuosien aikana jopa laajentunut keskisen Itä-Euroopan maihin. Siitä on myös muodostunut entistäkin selvemmin paitsi USA:n johtaman liittoutuman myös Euroopan unionin epävirallinen sotilaallinen toimielin. Väitteistä huolimatta Naton muuttuminen "rauhanjärjestöksi" ei ole uskottavaa.
Viimeistään sen aggressiivinen ja kansainvälisistä järjestöistä, ennen muuta Yhdistyneistä kansakunnista ja ETYJ -järjestöstä piittaamaton asenne "messiaaniseen" maailmanpoliisin rooliinsa on avannut monen silmät havaitsemaan siinä menneen maailman imperialismin jäänteen ja sotakoneen.

Euroopan unionin jäsenenä Suomi on hylkäämässä ja jo hylännyt ne peruspilarinsa, joihin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojasi. Nykyisen linjan mukaisesti Suomi on entistä tiukemmin sitoutumassa osaksi EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa ja samalla hyväksymässä kaikilta osin sen roolin, joka sille aikaa myöten Naton liittolaisena tarjotaan. Olemme kohta tilanteessa, joka meille on ennenkin ollut tuttu - emme itse ole päättämässä tulevaisuudestamme.

Suomen kaltaiselle maalle kylmän sodan ja Euroopan vastakkainasettelun päättymisen olisi luullut olevan erinomainen tilaisuus jatkaa puolueettomuuden linjalla. Nyt vain on niin, että EU-integraation logiikka on toinen.

Tähän on koottu yhteenvedonomaisesti taustaa niistä askelista ja eurooppalaisista puheenvuoroista, jotka vääjäämättä viitoittavat Suomenkin tietä kohti sotilaallista liittoutumista ja EU:n yhteistä puolustusta. Jälleen kerran ovat meidän poliittisten päättäjiemme puheet ja teot pahassa ristiriidassa keskenään. Vai ovatko? Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Suomesta toki löytyy niitäkin, jotka ovat tyytyväisiä kehityksen suuntaa. Onneksi he ovat toistaiseksi selvä vähemmistö.

Jos muutosta eliitin politiikkaan halutaan - on jotain tehtävä!

Helsingissä 1.6.1999

Ulla Klötzer	Juhani Lilja
VEU:n puheenjohtaja	VEU:n pääsihteeri

paluu



KOHTI YHTEISTÄ PUOLUSTUSTA

Kun Suomessa käytiin kamppailua liittymisestä Euroopan unioniin ja jo aikaisemmin jäsenmaiden kansanäänestyskamppailuissa Maastrichtin sopimuksen hyväksymisestä EI-liikkeet varoittivat tämän sopimuksen artiklan J.4 avaamasta tiestä, joka mahdollisti EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisen. Sopimuksen hyväksynyt poliittinen eliitti eri maissa vähätteli tämän sotilaallisen artiklan merkitystä ja tuttuun tapaan syyttivät vastustajia kansalaisten pelottelusta.

Tämänkin artiklan sisältö on normaaliin EU:n asiakirjatyyliin tarkoituksellisesti sekavan epämääräinen ja antaa tulkinnan mahdollisuuksia. Artikla J.4 kuuluu näin: " Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, ja siihen sisältyy lopulta sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määritteleminen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen."

Maastrichtin sopimuksen keskeinen sisältö oli euro-alueen luominen. Tähän vedoten sama poliittinen eliitti on Maastrichtin sopimuksen voimaan astumisen jälkeen kaivanut tuon J.4 artiklan esiin ja vaatinut yhteisen talousalueen varmistamista viime kädessä myös asevoimin.

Amsterdamin sopimukseen johtaneessa hallitusten välisessä konferenssissa ns. HVK -prosessissa puolustusulottuvuus nousikin sopimuksen keskeiseksi asiaksi. Uudessa sopimuksessa, joka astui voimaan 1.5.1999, J.4 artikla muuttui artiklaksi J.7. Sopimuskohdan muotoilu jatkaa samaa epämääräistä linjaa, mutta tukee entistä selvemmin linjaa kohti yhteistä puolustusta. Amsterdamin sopimuksen J.7 artikla kuuluu seuraavasti: " Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti."

Yhteiseen puolustukseen voidaan siirtyä siis ilman uutta hallitusten välistä konferenssia - tarvitaan vain Eurooppa-neuvoston päätös.

Suomen hallitus on pitänyt suurena voittona sitä, että Amsterdamin sopimukseen ei kirjattu Länsi-Euroopan unionin WEU:n ja EU:n yhdistämistä. Hämmentävää onkin se, että välittömästi sopimuksen voimaan astumisen jälkeen valtionpäämiehet kokoontuvat Kölniin 3. - 4. kesäkuuta keskustelemaan ja mahdollisesti päättämään juuri tästä asiasta!

Kuten seuraavat puheenvuorot osoittavat kysymys ei enää ole siitä, syntyykö yhteinen puolustus, vaan milloin se syntyy.

	" Euroopan tulee pystyä voimistamaan poliittista arvovaltaansa kansainvälisellä areenalla, laatimalla aito eurooppalainen puolustus." Presidentti Jacques Chirac lounaspuheessa Pariisissa 12.11.98 Elisabeth II kunniaksi.
	Saksan ulkoministeri Joschka Fischer lehdistötilaisuudessa 17.11.98: " Saksan puheenjohtajakaudella yritetään ottaa askel eteenpäin Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin määrittelyssä."
	" Eurooppa tarvitsee vahvistettuja taisteluvoimia, jotka pystyvät reagoimaan nopeasti uusiin riskitilanteisiin ja jotka voivat nojautua kilpailukykyiseen ja vahvaan teolliseen ja puolustusteknologiseen perustaan." Saint-Malossa 4.12.98 pidetyn ranskalais-saksalaisen huippukokouksen julkilausuma.
	Suomen pääministerin kotoiset puheet Helsingin Sanomissa 10.12.98 vaikuttavat olevan väärässä seurassa. " Paavo Lipponen vakuuttaa, että Ranska ja Britannia haluavat kehittää vain kriisinhallintakykyä eikä yhteistä puolustusta."
	Englannin pääministerin Tony Blairin visio 11.12.98 onkin erilainen: "Puolueettomien maiden tulee itse päättää asemastaan tulevassa eurooppalaisessa turvallisuus- ja puolustusidentiteetissä. Puolueettomat maat eivät kuitenkaan voi olla osallistumatta kuluihin."
	Itävaltalainen "Der Standard" raportoi Wienin 12.-13.12.98 pidetystä huippukokouksesta: " Ranskalais-brittiläinen aloite EU:n omista puolustusvoimista sai enimmäkseen positiivisen vastaanoton." Tosin pääministeri Lipposen mukaan juuri nämä maat eivät halua yhteistä puolustusta...
	Samaa linjaa veti myös liittokansleri Gerhard Schröder puheessaan Haagissa 19.1.99: " Olen vakuuttunut, että asemamme maailmassa koskien ulkomaankauppaa ja kansainvälistä finanssipolitiikkaa tulee ennemmin tai myöhemmin johtamaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, joka on nimensä arvoinen." Ja hän jatkoi: " kansallinen suvereniteetti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kohta pelkkää harhaluuloa."
	EU:n ulkoministereiden Eltvillessä 15.3.99 pidetyssä epävirallisessa kokouksessa Saksa esitti muun muassa seuraavaa: " Päämääränä on vahvistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä täydentää sitä kehittämällä yhteistä eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tämä vaatii toimintakapasiteettia, joka nojaa uskottavaan sotilaalliseen kapasiteettiin ja asianmukaisiin päätöksentekoelimiin."
	Länsi-Euroopan unionin WEU:n pysyvä komitea hyväksyi Pariisissa 17.3.99 toimintasuunnitelman "Puolustuksen Aika", jossa se toteaa : "Eurooppa tarvitsee omaa puolustuskapasiteettia" ja että se "hyväksyy täydellisesti Saint Malo kokouksen tulkinnan, että Eurooppa-neuvostolle annetaan valtuudet, hallitusten välisellä tasolla, päättää ja toimia Euroopalle tarpeellisella tavalla. Ei ole mitään järkeä rakentaa euro-unionia, jos Eurooppa ei pysty takaamaan kansalaisilleen rauhaa, turvallisuutta ja vapautta."
	EU:n ulkosuhteiden komissaari Hans van den Broek totesi WEU:n 50 vuotisjuhlassa Brysselissä 17.3.99: " WEU:n ja EU:n yhdistäminen on monimutkaista, niin kauan kuin kaikki eivät ole WEU:n jäseniä. Ehkä on tullut aika pyytää niitä EU:n jäsenmaita, jotka eivät nyt ole WEU:n jäseniä harkitsemaan asemaansa."
	Esittäytyessään EU-parlamentille ensimmäistä kertaa 13.4.99 tuleva komission puheenjohtaja Romano Prodi totesi: "Euroopan unionin on Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten periaatteiden pohjalta kyettävä ajan mittaan luomaan omaa puolustuskapasiteettiaan ja jo nyt rationalisoitava puolustusteollisuuden voimavaransa."
	Romano Prodi jatkoi aiheen käsittelyä parlamentissa käyttämässään puheenvuorossa 3.5.99 toteamalla: "Euroopan unionin yhteinen puolustus on perustavanlaatuinen ehto rauhan ja vakauden ylläpitämiseksi."
	Bonnissa 28.5.99 kokoontuneet EU-maiden ulkoministerit olivat yksimielisiä jatko-ohjelmasta. Selostaessaan lehdistölle epävirallisen kokouksen loppulauselmaa Saksan puolustusministeri Rudolf Scharping puhui siis myös Suomen Jan-Erik Enestamin suulla todetessaan: "Odotamme, että Kölnin huippukokouksesta 3.- 4. 6. muodostuisi yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen alkusysäys. Tänään hyväksyimme määrätietoisen työohjelman 18 kuukaudelle, jotta saamme syvennettyä turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhdentymistä ennen Ranskan puheenjohtajakauden alkua vuoden 2000 toisella puoliskolla."
	Kysyttäessä onnistuuko Euroopan unioni Ranskan puheenjohtajakauden lopulla tekemään päätöksen yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta Scharping vastasi: " Se olisi ihana tulos!" Kysymykseen eikö puolueettomilla mailla ollut mitään huomauttamista tätä prosessia vastaan, hän vastasi yksinkertaisesti: "Ei".

Edellä olevat edustavat hyvin sitä keskustelua, jota johtavien EU-maiden kesken käydään. Tätä taustaa vasten suomalaisen poliittisen eliitin puheet kriisinhallinnasta tai pyrkimykset peitellä EU:n todellisia tavoitteita joutuvat varsin omituiseen valoon. Paraikaa riehuva Balkanin sota osoittaa selvästi, että eroa kriisinhallinnan, rauhaanpakottamisen tai täysimittaisen sodan välillä ei taida sittenkään olla kuin puheissa. Naton roolia EU:n puolustuksen suunnittelussa onkin syytä tarkastella hieman tarkemmin.

paluu




NATO, WEU ja EU

Kaikissa EU:n asiakirjoissa Länsi-Euroopan unionia WEU:ta, jota siis nyt ollaan sulauttamassa Euroopan unioniin, kutsutaan "Naton eurooppalaiseksi tukijalaksi." Se on tietysti varsin ymmärrettävää, sillä nykyisistä 15 jäsenmaasta 11 on myös jäsenenä Natossa.

Suomalaiset, joista peräti 70% vastustaa jäsenyyttä Natossa, ovat mielipidemittausten mukaan varmoja siitä, että poliittiset päättäjät ovat vaivihkaa viemässä Suomea Naton jäsenyyteen. Poliittinen eliitti luonnollisesti kiistää tämän. On syytä kysyä onko realistista edes ajatella, että EU:n jäsen voisi pitkällä tähtäimellä pysyä sotilasliiton ulkopuolella?

	Puolustuspolitiikka on aina ollut keskeinen alue integraatiopolitiikassa. Yhteisessä julistuksessa Länsi-Euroopan unionista WEU:sta Belgia, Saksa, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Hollanti, Portugali ja Iso-Britannia toteavat näin:
	"WEU:n jäsenvaltiot ovat yhtä mieltä siitä, että tulee kehittää todellista eurooppalaista turvallisuus- ja puolustusulottuvuutta ja että eurooppalaisten vastuuta puolustusasioissa pitää kehittää siten, että rakennetaan asteittainen prosessi. WEU:n tulee olla elimellinen osa EU:n kehitystä ja omalta osaltaan vahvistaa solidaarisuuttaan Natolle. WEU:n jäsenvaltiot haluavat yksimielisesti vahvistaa WEU:n roolia siten, että ajanmittaan syntyy yhteinen puolustuspolitiikka Euroopan unionille, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen ja on sopusoinnussa Naton kanssa."
	Syyskuussa 1994 Saksan silloiset hallituspuolueet hyväksyivät julistuksen, jossa todetaan USA:n, Naton ja EU:n suhteista seuraavanlaisesti:
	"Sellaisessa valtioiden yhteisössä, joka pitää itseään yhtenä unionina, kaikkien jäsenten on voitava nauttia samoista turvallisuustakeista. Tämä on edellytys jäsenyydelle. Jos osoittautuu, että USA:lla on halua, ei ainoastaan vastata velvoitteistaan nykyisellä alueella, vaan on valmis ulottamaan ne koskemaan ainakin niitä maita, jotka haluavat EU:n jäseniksi, niin tulee EU:n osallistua omaan puolustukseensa niillä alueilla, joissa ei ole Naton ydinaseita. Tulevaisuudessa tämä merkitsee Naton muuttamista liitoksi, jonka puitteissa EU, USA ja Kanada tasa-arvoisesti kantavat vastuun ja muodostavat yksikön, joka pystyy tehokkaasti toimimaan."
	EU-parlamentti hyväksyi 14.5.1998 julkilausuman, jossa todetaan muun muassa: "WEU, joka on olennainen osa EU:n kehitystä, tulee toimia Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin tärkeänä elementtinä Naton puitteissa."
	Itävaltalainen "Der Standard"päivälehti kommentoi Wienin huippukokouksen puolustuskeskustelua 11.12.98: " Nato istuu "hiljaisena vieraana" EU:n neuvottelupöydässä. On puhdas illuusio uskoa, että EU:n puolustus koskaan voisi toimia ilman Natoa ja sen sotilaallisia rakenteita."
	Saksan pysyvä edustaja WEU:ssa Rolf Hofstetter esitteli 29.1.1999 WEU:n pysyvälle komitealle Saksan puheenjohtajakauden ohjelmaa ja sanoi: "Puheenjohtajamaa tekee kaikkensa, jotta WEU saattaa päätökseen Nato-ministerineuvoston kokouksessa kesäkuussa 1996 Berliinissä tehdyt päätökset EU:n turvallisuus- ja puolustusidentiteetistä, jotta ne voidaan lopullisesti hyväksyä Washingtonin Nato-huippukokouksessa. Tämä tarkoittaa erityisesti sopimusta Nato-välineiden käytöstä pelkästään EU:n johtamissa operaatioissa."
	USA:n Nato-lähettiläs Alexander Vershbow pohti EU-Nato suhteen kehittämistä WEU:n turvallisuustutkimusinstituutin seminaarissa Pariisissa helmikuun alussa 1999 seuraavasti: " Ensimmäinen huolemme on, että tutkiessamme mahdollisuuksia muuttaa Nato-WEU suhde Nato-EU malliksi, tulee varmistaa, että uusi järjestely sisältää ja pitää kiinni niistä periaatteista, joista sovittiin kesäkuussa 1996 Berliinissä. Erityisen tärkeä on Berliinin asiakirjan periaate, että toimimme yhdessä Naton kanssa missä tahansa. Joissakin tapauksissa USA saattaa valita olla osallistumatta johonkin operaatioon, mutta päätöksen siitä, johtaako jotain operaatiota Nato vai WEU tulee olla yhteinen."
	WEU:n tuoreessa toimintaohjelmassa 17.3.99 "Puolustuksen aika" Nato suhteesta todetaan näin: " Komitea ehdottaa aikataulua, joka sisältää muun muassa a) välittömässä tulevaisuudessa aikataulun laatimisen WEU:n integroimiseksi EU:hun, b) keskipitkällä aikavälillä integraatiota syvennetään, kun saavutetaan yksimielisyys erilaisten WEU tehtävien ja instituutioiden siirtämisestä EU:lle ja c) seuraavaksi tulee saada aikaan yhteinen puolustusrakenne ja EU:n puolustusvoimat EU:n sisään, jolla on vastaavasti linkit Natoon."

paluu

 

SUOMEN HALLITUSOHJELMA


Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten, sekä edellä kuvatun WEU-Nato keskustelun valossa, on ymmärrettävää, että Suomen hallitus ei hallitusohjelmassaan enää huhtikuussa 1999 puhu itsenäisestä puolustuksesta. Puolueettomuus muutettiin jo edellisessä hallitusohjelmassa liittoutumattomuudeksi. Ohjelmassa siihen on liitetty epämääräinen termi "vallitsevissa oloissa". Tämän "muuttuneen olotilan" määrittely on jätetty täysin avoimeksi. On kuitenkin selvästi nähtävissä, että päätös ei ole Suomen hallituksen eikä varsinkaan Suomen kansan käsissä vaan sitä ohjataan aivan muualta.

Mikäli Suomi olisi todella halunnut jatkaa omaksumallaan puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, sen olisi pitänyt huolehtia asemastaan ja tehdä esityksiä, joilla tällainen asema voitaisiin säilyttää. Näin ei ole tehty. Suomi on innokkaasti mukana tarkkaili-jana WEU:ssa ja Natossa sekä mukana omasta aloitteestaan sotateollisessa järjestössä WEAG:ssä. Ulkoministeri Tarja Halosen mukaan Suomi onkin jo avoliitossa Naton kanssa. Integraatiokehityksen logiikka johtaa siihen, että lopullista aviopäätöstä ei enää tee Suomi.

Balkanin sota osoittaa karulla tavalla mistä Suomi on luopumassa. Suoraan sotilasliittoihin kuuluvat maat ovat menettäneet täysin mahdollisuutensa vaikuttaa hallitsemattomaksi ryöstäytyneeseen kriisiin, jota USA johtaa.

Kun Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja ulkoministeri Joschka Fischer vierailivat vastanimettyinä Washingtonissa tutustuakseen vaikutusmahdollisuuksiinsa Natossa, he saattoivat todeta, että USA:n Nato-lähettilään Alexander Vershbowin kuvaama Nato-WEU-EU yhteispäätösprosessi ei toimi. Ulkoministeri Fischerin kommentti lehdistölle oli paljon puhuva: "Ei mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään."

Nyt jo meidänkin asemamme on Amsterdamin sopimuksen artikla J.1 muuttanut riippuvuus-suhteeksi ja alisteiseksi EU:lle. Omia kenties poikkeavia mielipiteitä ei sallita.

Artiklan J.1 kohta 2 kuuluu seuraavasti: "Jäsenvaltiot tukevat aktiivisesti ja varauksettomasti unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa uskollisuuden ja keskinäisen yhteisvastuullisuuden hengessä. Jäsenvaltiot toimivat yhdessä lujittaakseen ja kehittääkseen keskinäistä poliittista yhteisvastuullisuuttaan. Ne pidättäytyvät kaikista toimista, jotka ovat unionin etujen vastaisia kansainvälisissä suhteissa. Neuvosto huolehtii siitä, että näitä periaatteita noudatetaan."

paluu




EUROOPAN UNIONIN YHTEISEN JA NATOON KYTKETYN PUOLUSTUKSEN HINTA

Yhteinen puolustus vie perinteisesti rauhaan ja aseidenriisuntaan pyrkivien sotilaallisesti liittoutumattomien tai puolueettomien maiden oikeuden puhua omalla äänellään kansainvälisillä foorumeilla. Tämän lisäksi yhteisen puolustuksen vaatimat asejärjestelmäuudistukset rasittavat suunnattomasti maiden talouksia. Tästähän meillä on jo aavistus ilmavoimien ja ns. valmiusjoukkojen asearsenaalia maksaessamme. Naton Washingtonin "juhlakokouksen" hyväksymässä uudessa strategiassa vaaditaan, että edistääkseen rauhaa ja vakautta Euroopassa ja muualla, on eurooppalaisten partnereiden vahvistettava sotilaallista kapasiteettiaan. "Jos haluat rauhaa - varustaudu sotaan" -ideologia piti huippukokoustaan.

Kokouksen yhteydessä USA:n puolustusministeri William Cohen, jolla on vahvat kytkennät USA:n sotateollisuuteen, varoitti Saksan puolustusministeriä Rudolf Scharpingia kasvavasta "teknologiakuilusta" eurooppalaisten armeijoiden ja USA:n High-Tech -armeijan välillä: "Tarvitaan uusia asejärjestelmiä ohjusten torjuntaan, uutta teknologiaa elektroniseen sodankäyntiin, kauas kantavia kuljetuskoneita ja niin edespäin."

Hahmotetulla EU-Nato yhteistyöllä on myös moraalinen hintansa. Balkanin sota osoittaa, että Nato-EU akseli on valmis toimimaan kansainvälisten sopimusten ja jopa omien asiakirjojensa vastaisesti. Naton hyökkäys Jugoslaviaan on ristiriidassa sekä Yhdistyneiden kansakuntien asetuksen II artiklan että Wienin 1980 ja Helsingin 1975 sopimusten kanssa. Se oli myös vastoin Naton omia asiakirjoja.

Uudessa strategiassaan Nato nostaa itsensä " euroatlanttisen alueen turvallisuuden ja vakauden" vartijaksi. Hoitaakseen "yhteisiä turvallisuusintressejä" se antaa itselleen oikeuden puuttua sotilaallisesti tilanteisiin missä vain, jos tilanne niin vaatii, ilman YK:n tai ETYJ:n suostumusta. Naton pääsihteerin Javier Solanan mukaan: "YK:n turvallisuusneuvostoa ei tarvita."

Uuden strategian mukaan Eurooppaan sijoitetut ydinaseet ovat elintärkeitä. Tämä merkitsee sitä, että ydinaseriisunta pysähtyy ja edessä saattaa olla uusi asevarustelukierre.

WEU:n asiakirjassa "Ydinaseiden rooli ja tulevaisuus 19.5. 1994 EU:n puolustuksen ydin ilmaistaan sen kohdassa 330 näin: " Keskustelu EU:n ydinpelotteesta on totuuden hetki rakennettaessa Euroopan poliittista unionia."

Hetki lähestyy pikavauhtia.

paluu