Kuka kertoisi totuuden Suomesta, WEU:sta ja NATO:sta |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
ESIPUHE Kohti yhteistä puolustusta NATO, WEU JA EU Suomen hallitusohjelma Euroopan Unionin yhteisen ja NATOon kytketyn puolustuksen hinta |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Sodanjälkeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustui puolueettomuuteen, jonka päämääränä oli maamme aseman turvaaminen pysyttäytymällä kansainvälisten selkkausten ja erityisesti suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella. Tätä linjaa ryhdyttiin kutsumaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiseksi linjaksi. Se kehittyi vuosien mittaan aktiiviseksi puolueettomuuspolitiikaksi, toiminnaksi maailmanrauhan puolesta ja saavutti kohokohtansa Helsingin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa 1975.
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kylmän sodan
päättymisen jälkeen tapahtui Euroopassa mullistuksia, jotka
lopulta johtivat Berliinin muurin murtumiseen Saksojen yhdistymiseen
ja toisen sotilasliiton Varsovan liiton lakkauttamiseen. Pohjois-Atlantin liitto Nato on tapahtuneista muutoksista
huolimatta jatkanut toimintaansa ja viime vuosien aikana
jopa laajentunut keskisen Itä-Euroopan maihin. Siitä on
myös muodostunut entistäkin selvemmin paitsi USA:n johtaman
liittoutuman myös Euroopan unionin epävirallinen sotilaallinen
toimielin. Väitteistä huolimatta Naton muuttuminen "rauhanjärjestöksi"
ei ole uskottavaa. Euroopan unionin jäsenenä Suomi on hylkäämässä ja jo hylännyt ne peruspilarinsa, joihin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojasi. Nykyisen linjan mukaisesti Suomi on entistä tiukemmin sitoutumassa osaksi EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa ja samalla hyväksymässä kaikilta osin sen roolin, joka sille aikaa myöten Naton liittolaisena tarjotaan. Olemme kohta tilanteessa, joka meille on ennenkin ollut tuttu - emme itse ole päättämässä tulevaisuudestamme. Suomen kaltaiselle maalle kylmän sodan ja Euroopan vastakkainasettelun päättymisen olisi luullut olevan erinomainen tilaisuus jatkaa puolueettomuuden linjalla. Nyt vain on niin, että EU-integraation logiikka on toinen. Tähän on koottu yhteenvedonomaisesti taustaa niistä askelista ja eurooppalaisista puheenvuoroista, jotka vääjäämättä viitoittavat Suomenkin tietä kohti sotilaallista liittoutumista ja EU:n yhteistä puolustusta. Jälleen kerran ovat meidän poliittisten päättäjiemme puheet ja teot pahassa ristiriidassa keskenään. Vai ovatko? Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Suomesta toki löytyy niitäkin, jotka ovat tyytyväisiä kehityksen suuntaa. Onneksi he ovat toistaiseksi selvä vähemmistö. Jos muutosta eliitin politiikkaan halutaan - on jotain tehtävä! Helsingissä 1.6.1999
Kun Suomessa käytiin kamppailua liittymisestä Euroopan unioniin ja jo aikaisemmin jäsenmaiden kansanäänestyskamppailuissa Maastrichtin sopimuksen hyväksymisestä EI-liikkeet varoittivat tämän sopimuksen artiklan J.4 avaamasta tiestä, joka mahdollisti EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisen. Sopimuksen hyväksynyt poliittinen eliitti eri maissa vähätteli tämän sotilaallisen artiklan merkitystä ja tuttuun tapaan syyttivät vastustajia kansalaisten pelottelusta. Tämänkin artiklan sisältö on normaaliin EU:n asiakirjatyyliin tarkoituksellisesti sekavan epämääräinen ja antaa tulkinnan mahdollisuuksia. Artikla J.4 kuuluu näin: " Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, ja siihen sisältyy lopulta sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määritteleminen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen." Maastrichtin sopimuksen keskeinen sisältö oli euro-alueen luominen. Tähän vedoten sama poliittinen eliitti on Maastrichtin sopimuksen voimaan astumisen jälkeen kaivanut tuon J.4 artiklan esiin ja vaatinut yhteisen talousalueen varmistamista viime kädessä myös asevoimin. Amsterdamin sopimukseen johtaneessa hallitusten välisessä konferenssissa ns. HVK -prosessissa puolustusulottuvuus nousikin sopimuksen keskeiseksi asiaksi. Uudessa sopimuksessa, joka astui voimaan 1.5.1999, J.4 artikla muuttui artiklaksi J.7. Sopimuskohdan muotoilu jatkaa samaa epämääräistä linjaa, mutta tukee entistä selvemmin linjaa kohti yhteistä puolustusta. Amsterdamin sopimuksen J.7 artikla kuuluu seuraavasti: " Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti." Yhteiseen puolustukseen voidaan siirtyä siis ilman uutta hallitusten välistä konferenssia - tarvitaan vain Eurooppa-neuvoston päätös. Suomen hallitus on pitänyt suurena voittona sitä, että Amsterdamin sopimukseen ei kirjattu Länsi-Euroopan unionin WEU:n ja EU:n yhdistämistä. Hämmentävää onkin se, että välittömästi sopimuksen voimaan astumisen jälkeen valtionpäämiehet kokoontuvat Kölniin 3. - 4. kesäkuuta keskustelemaan ja mahdollisesti päättämään juuri tästä asiasta! Kuten seuraavat puheenvuorot osoittavat kysymys ei enää ole siitä, syntyykö yhteinen puolustus, vaan milloin se syntyy.
Edellä olevat edustavat hyvin sitä keskustelua, jota johtavien EU-maiden kesken käydään. Tätä taustaa vasten suomalaisen poliittisen eliitin puheet kriisinhallinnasta tai pyrkimykset peitellä EU:n todellisia tavoitteita joutuvat varsin omituiseen valoon. Paraikaa riehuva Balkanin sota osoittaa selvästi, että eroa kriisinhallinnan, rauhaanpakottamisen tai täysimittaisen sodan välillä ei taida sittenkään olla kuin puheissa. Naton roolia EU:n puolustuksen suunnittelussa onkin syytä tarkastella hieman tarkemmin. Kaikissa EU:n asiakirjoissa Länsi-Euroopan unionia WEU:ta, jota siis nyt ollaan sulauttamassa Euroopan unioniin, kutsutaan "Naton eurooppalaiseksi tukijalaksi." Se on tietysti varsin ymmärrettävää, sillä nykyisistä 15 jäsenmaasta 11 on myös jäsenenä Natossa. Suomalaiset, joista peräti 70% vastustaa jäsenyyttä Natossa, ovat mielipidemittausten mukaan varmoja siitä, että poliittiset päättäjät ovat vaivihkaa viemässä Suomea Naton jäsenyyteen. Poliittinen eliitti luonnollisesti kiistää tämän. On syytä kysyä onko realistista edes ajatella, että EU:n jäsen voisi pitkällä tähtäimellä pysyä sotilasliiton ulkopuolella?
SUOMEN HALLITUSOHJELMA Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten, sekä edellä kuvatun WEU-Nato keskustelun valossa, on ymmärrettävää, että Suomen hallitus ei hallitusohjelmassaan enää huhtikuussa 1999 puhu itsenäisestä puolustuksesta. Puolueettomuus muutettiin jo edellisessä hallitusohjelmassa liittoutumattomuudeksi. Ohjelmassa siihen on liitetty epämääräinen termi "vallitsevissa oloissa". Tämän "muuttuneen olotilan" määrittely on jätetty täysin avoimeksi. On kuitenkin selvästi nähtävissä, että päätös ei ole Suomen hallituksen eikä varsinkaan Suomen kansan käsissä vaan sitä ohjataan aivan muualta. Mikäli Suomi olisi todella halunnut jatkaa omaksumallaan puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, sen olisi pitänyt huolehtia asemastaan ja tehdä esityksiä, joilla tällainen asema voitaisiin säilyttää. Näin ei ole tehty. Suomi on innokkaasti mukana tarkkaili-jana WEU:ssa ja Natossa sekä mukana omasta aloitteestaan sotateollisessa järjestössä WEAG:ssä. Ulkoministeri Tarja Halosen mukaan Suomi onkin jo avoliitossa Naton kanssa. Integraatiokehityksen logiikka johtaa siihen, että lopullista aviopäätöstä ei enää tee Suomi. Balkanin sota osoittaa karulla tavalla mistä Suomi on luopumassa. Suoraan sotilasliittoihin kuuluvat maat ovat menettäneet täysin mahdollisuutensa vaikuttaa hallitsemattomaksi ryöstäytyneeseen kriisiin, jota USA johtaa.
Nyt jo meidänkin asemamme on Amsterdamin sopimuksen artikla J.1 muuttanut riippuvuus-suhteeksi ja alisteiseksi EU:lle. Omia kenties poikkeavia mielipiteitä ei sallita.
Yhteinen puolustus vie perinteisesti rauhaan ja aseidenriisuntaan pyrkivien sotilaallisesti liittoutumattomien tai puolueettomien maiden oikeuden puhua omalla äänellään kansainvälisillä foorumeilla. Tämän lisäksi yhteisen puolustuksen vaatimat asejärjestelmäuudistukset rasittavat suunnattomasti maiden talouksia. Tästähän meillä on jo aavistus ilmavoimien ja ns. valmiusjoukkojen asearsenaalia maksaessamme. Naton Washingtonin "juhlakokouksen" hyväksymässä uudessa strategiassa vaaditaan, että edistääkseen rauhaa ja vakautta Euroopassa ja muualla, on eurooppalaisten partnereiden vahvistettava sotilaallista kapasiteettiaan. "Jos haluat rauhaa - varustaudu sotaan" -ideologia piti huippukokoustaan.
Hahmotetulla EU-Nato yhteistyöllä on myös moraalinen hintansa. Balkanin sota osoittaa, että Nato-EU akseli on valmis toimimaan kansainvälisten sopimusten ja jopa omien asiakirjojensa vastaisesti. Naton hyökkäys Jugoslaviaan on ristiriidassa sekä Yhdistyneiden kansakuntien asetuksen II artiklan että Wienin 1980 ja Helsingin 1975 sopimusten kanssa. Se oli myös vastoin Naton omia asiakirjoja. Uudessa strategiassaan Nato nostaa itsensä " euroatlanttisen alueen turvallisuuden ja vakauden" vartijaksi. Hoitaakseen "yhteisiä turvallisuusintressejä" se antaa itselleen oikeuden puuttua sotilaallisesti tilanteisiin missä vain, jos tilanne niin vaatii, ilman YK:n tai ETYJ:n suostumusta. Naton pääsihteerin Javier Solanan mukaan: "YK:n turvallisuusneuvostoa ei tarvita." Uuden strategian mukaan Eurooppaan sijoitetut ydinaseet ovat elintärkeitä. Tämä merkitsee sitä, että ydinaseriisunta pysähtyy ja edessä saattaa olla uusi asevarustelukierre.
Hetki lähestyy pikavauhtia. |