|
Kirjoitettu kesäkuussa 2004 VAIHTOEHTO EUROOPAN UNIONILLE ON DEMOKRATIA "Kuten hyvin tiedämme, valtiomme lakkaa olemasta itsenäisenä suvereenina kokonaisuutena muutaman päivän päästä." - Tšekin Tasavallan presidentti Vaclav Klaus. Mlada Fronta Dnes, 22.4.2004 "Suoraan sanoen, en ymmärrä niitä jotka vastustavat eurooppalaista perustuslakia. Jokaisella maalla on perustuslaki ja jokainen pitää sitä normaalina. Euroopan unionin pitää myöskin saada oma perustuslaki." - Belgian pääministeri puheessaan vuonna 2001, kun Belgia aloitti kuusikuukautisen kautensa EU:n puheenjohtajamaana. EU-JÄRJESTELMÄN RISTIRIITAISUUDET JA MAHDOTTOMUUDET Kansallisvaltio kontra EU-liittovaltio Kansallisvaltiot koostuvat vakaista, pitkään kestävistä ihmisten kehittämistä yhteiskunnista, joissa historia, kieli, kulttuuri ja yhteiskunnallinen näkemys muodostavat pitkälti yhteisen perustan. Tästä muodostuu se solidaarisuus, se yhteenkuuluvuus ja ne yhteiset arvot, perinteet ja intressit, jotka erottavat kansat toisistaan. Tällaisesta yhteiskunnasta löytyy yhteistä tahtoa ylittää henkilökohtaisia näkemyksiä ja sosiaalisia eroja, jotta poliittinen päätöksenteko voisi toimia enemmistöpäätösten pohjalta ja jotta kansalta löytyisi tahtoa totella yhteisen hallituksen määräyksiä. Tällainen ihmisten yhteenkuuluvuus, "demos" (kansa), edustaa kollektiivista "me-henkeä" ja muodostaa perustan itsemääräämiselle ja tasavallan suvereniteetille. Euroopan unionissa tällainen yhteiskunnallinen yhteenkuuluvuus, "me-henki", puuttuu täysin. EU:ta ei ole luotu alhaalta ylöspäin kansan enemmistön yhteiskunnallisen näkemyksen pohjalta, vaan pelkästään ylhäältä käsin poliittisen, taloudellisen ja byrokraattisen valtaeliitin ehdoilla. Siksi EU-projekti onkin kestämätön. Tämän ovat yhteisen valuutan tuomat ongelmat ja yhteiseen valuuttaan kriittisesti suhtautuvien kansalaispiirien laajuus osoittaneet. Yhteinen valuutta, joka ei perustu yhteiseen talouspolitiikkaan, tekee EU:sta puoliksi valtion. Historiasta ei löydy yhtään esimerkkiä tällaisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Yhteinen valuutta vaatii pitemmän päälle myöskin yhteisen talouspolitiikan. Tällainen yhteinen talouspolitiikka ei vielä sisälly EU:n perustuslaki-luonnokseen, mutta se on jo pitkään ollut EU:n asialistalla. "Olen vakuuttunut siitä, että euro tulee pakottamaan meidät ottamaan käyttöön joukon uusia taloudellisia ohjauskeinoja. Niiden esittäminen on tällä hetkellä poliittisesti mahdotonta. Mutta eräänä päivän joudumme kriisin eteen ja silloin voidaan kehittää uusia talouspoliittisia välineitä." Myös EU-konventin varapuheenjohtaja, entinen Belgian pääministeri Jean-Luc Dehaene korostaa, että EU tarvitsee "omia varoja". Tällainen olisi esim. yhteinen tulovero, jolla kustannettaisiin tulevaa toimintaa. Dehaene uskoo näin ollen, että "EU:n perustuslaki on tässä asiassa muutettava jo kolmen vuoden sisällä siitä kun se on astunut voimaan." EU:n yhteinen valuuttapolitiikka estää jäsenvaltioita harjoittamasta perinteistä itsenäistä talouspolitiikkaa, joka antaa valtioille mahdollisuuden tukea taloudellisesti ja muilla keinoin heikossa tilanteessa olevia alueita ja teollisuuslaitoksia. Tämä on johtanut uudenlaiseen alueelliseen kurjistumiseen eräissä, erityisesti pienissä jäsenvaltioissa. Ilman yhteistä EU-talouspolitiikkaa tämä epäkohta ei ole unionin puitteissa korjattavissa. Yhteinen talouspolitiikka ja uudenlainen alueellinen tukipolitiikka vaatisi kuitenkin jäsenmailta huomattavia rahansiirtoja EU:lle ja rahavirtojen suuntaamista vaikeuksissa oleville alueille aivan eri tavoin kuin nykyään. Tämä vuorostaan vaatisi sitä yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta, joka on kansallisvaltion kansalaisten vahva piirre, mutta jota ei ole EU:ssa, ja jota ei saada aikaiseksi direktiiveillä, määräyksillä tai perustuslailla. Sitä talouspoliittista solidaarisuutta, joka tekisi EU:sta kestävän poliittisen valtion tai liittovaltion, ei yksinkertaisesti löydy. Tällainen valtioprojekti on tuhoon tuomittu. Suomalaisen edustuksellisen demokratian perusajatuksena on, että kansalaiset luovuttavat päätösvaltansa perusteellisen vaalikeskustelun pohjalta enemmistön valitsemalle kaupungin- tai kunnanvaltuustolle ja eduskunnalle. Uusien vaalien kautta kansalaiset voivat osoittaa mieltään harjoitettua politiikkaa kohtaan joko valitsemalla samat edustajat uudestaan tai vaihtamalla edustajia. EU-tasolla tämä muuttuu mahdottomaksi. EU-parlamentissa suomalaiset voivat vaalien kautta vaihtaa ainoastaan 14 edustajaa 732:stä. Komission jäseniä, joilla on yksinomainen aloitevalta lainsäädännön suhteen, emme pysty lainkaan vaihtamaan. EU-tasolla on mahdotonta käydä aktiivista yhteistä vaalikeskustelua asioista, jotka ovat tärkeitä kaikille 25 jäsenmaan kansalaisille. Teemat, pyrkimykset ja painotukset muuttuvat maittain ja Tämän johdosta entinen ministeri Torben Lund, tanskalaisen EU-parlamentin sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja (kesäkuuhun 2004 asti), kehotti Politiken lehdessä elokuussa 2003 tanskalaisia äänestämään ei EU:n perustuslaille. Hänen mukaansa perustuslaki siirtää liian paljon valtaa kansallisilta parlamenteilta Brysseliin. Lund arvioi, että ollaan vain 5 % päässä todellisesta liittovaltiosta ja etteivät kansalaiset tiedä mitä on tapahtumassa. Historiallisesti monikansalliset liittovaltiot ovat kaikki 1900-luvun kehitelmiä - Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia, Jugoslavia, Intia, Pakistan, Nigeria, Malesia, Venäjän Liittovaltio. Kaikilta on puuttunut ja puuttuu se vakaus ja käyttämänsä vallan oikeutus, joka syntyy kansan yhteenkuuluvuudesta arvojen ja kulttuuriperinteen pohjalta. Toiset ovat jo hajonneet, toiset tulevat todennäköisesti hajoamaan kansojen moninaisuuden ja identiteettikriisien takia.
Yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka Toinen koetinkivi on yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Suurin osa eri jäsenmaiden Euroopan unioniin kriittisesti suhtautuvista järjestöistä ja kansalaisista ei vastusta kansainvälistä yhteistyötä ja kaupantekoa. Mutta EU:n sisäinen kauppapolitiikka sekä sen voimakkaasti edistämä globalisaatio ei edusta todellista kansainvälistä yhteistyötä, vaan suuryhtiöiden ehdoilla toimivaa maailmantaloutta. EU-keskustelussa esitetään usein sekä globalisaatiota että turvallisuuspolitiikkaa koskien, että Euroopan unioni tarvitaan Yhdysvaltojen vastavoimaksi. Tämä on pelkkää hurskastelua. Näin totesi EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi CNN:n haastattelussa 1.1.2002: Centre for European Policy Studiesin 28.5.2004 Brysselissä julkaisema raportti toteaa, että huolimatta poliittisista erimielisyyksistä ja väliaikaisista kauppaan liittyvistä ristiriidoista EU:n ja USA:n väliset taloussiteet ovat vahvempia kuin koskaan. Amerikkalaiset yhtiöt investoivat 7 miljardia dollaria Saksaan vuonna 2003 verrattuna vuoteen 2002, jolloin amerikkalaiset yhtiöt veivät ulos Saksasta noin 5 miljardia dollaria. Amerikkalaisten yhtiöiden tuomat investoinnit Ranskaan kasvoivat kymmenen prosenttia viime vuonna ja Ranska investoi enemmän Texasin osavaltioon kuin kaikki USA:n investoinnit Kiinaan ja Aasiaan yhteensä. Washingtonissa sijaitsevaa Centre for Transatlantic Relationsia edustava tohtori Daniel Hamilton totesi raportin julkaisemisen yhteydessä, että "poliittisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti emme ole erkanemassa toisistamme, vaan olemme yhtymäpisteessä" ("we are smashing into each other"). Globalisaation päämäärä on edistää vapaakauppaa ja pääoman vapaata liikkumista ottamatta huomioon ympäristöä ja tavallisia ihmisiä. Globalisaatio on demokratian vastakohta. Kansainvälisessä yhteistyössä sen sijaan on perinteisesti ainakin pyritty sopimuksiin jotka edistävät rauhaa, ympäristön kestokykyä sekä kansojen ja ihmisten välistä tasa-arvoa. Tällainen kansainvälinen yhteistyö, joka nauttii maailman kansojen enemmistön tukea, on muodostunut mahdottomaksi EU:ssa rakennettavan globalisaation vuoksi. Suomen ja monen muun ennen kansainvälisesti arvostetun rauhaa, tasa-arvoa ja ympäristöä puolustavan maan ääni on hiljentynyt kansainvälisillä areenoilla. Nyt kaikki EU-maat puhuvat unionin äänellä ja tilanne muuttuu vielä pahemmaksi EU:n perustuslain artikkeli I.6:n myötä. Se tekee Unionista oikeushenkilön, kansainvälisen toimijan, jolla on oikeus allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia jäsenmaiden puolesta esim. Maailman kauppajärjestössä (WTO:ssa) koskien julkisia palveluita, vesihuollon yksityistämistä jne. Samoin EU:n perustuslakiluonnoksen tuomat sotilaalliset velvoitteet ovat ristiriidassa monen jäsenvaltion kansalaisten tahdon kanssa. Turvallisuustakuut, EU:n rajojen ulkopuolelle ulottuva unionin intressejä puolustava turvallisuuspolitiikka sekä velvoite nostaa puolustusmäärärahoja, ei suinkaan edusta jäsenmaiden kansalaisten enemmistön tahtoa. Demokratiasta ollaan kaukana, kun päätökset EU:n mahdollisista kansainvälisistä operaatioista tekee Eurooppa-neuvosto kuulematta kansallisia parlamentteja. EU-parlamenttia vain kuunnellaan. Tutustuminen Thessalonikin huippukokouksessa kesäkuussa 2004 esitettyyn EU:n puolustuspoliittiseen strategiapaperiin osoittaa selvästi, että on kyse Romano Prodin esittämästä kaksinapaisesta politiikasta myös sotilaallisella alueella. Paperin mukaan EU:n ja USA:n yhteistyö tekee niistä merkittävän voiman, joka tekee maailmassa työtä hyvää tavoitellen.. Irakin sota kuitenkin osoittaa, että USA:n "sota terrorismia vastaan" ei suinkaan saa kaikkien Euroopan kansojen tukea. Muutamat hallitukset antavat USA:lle tukensa joko virallisesti tai epävirallisesti. Sota terrorismia vastaan on vahva näyttö EU:n ja USA:n yhteisestä päämäärästä kontrolloida maailman geopoliittista kehitystä. Siten ne pyrkivät valvomaan omia intressejään eri puolilla maailmaa koskien kaupantekoa ja luonnonvaroja. Irakin sotaa ei käyty demokratian puolesta vaan öljyn vuoksi.
Puuttuvat valvontamekanismit Euroopan unionin nk. demokratiavaje on jo vuosikymmeniä muodostanut erittäin vakavia ongelmia. Näitä ei ole onnistuttu poistamaan huolimatta jo kymmenen vuotta kestävän uudistusprojektin työpanoksista. Englantilainen ihmis- ja kansalaisoikeuksia valvova kansalaisjärjestö Statewatch on asiakirjoissaan kesäkuussa 2003 ja maaliskuussa 2004 todennut, ettei mikään avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä tehdyistä päätöksistä ole johtanut mainitsemisen arvoisiin tuloksiin. Asiakirjoja salaillaan, rahoja käytetään väärin, virkamiehet eivät joudu vastuuseen teoistaan, demokraattinen valvonta on mahdotonta. Varoittava esimerkki on pitkään jatkunut Eurostat-skandaali, joka paljastui vasta syksyllä 2003. Korkeassa asemassa olevat EU:n tilastoviraston virkamiehet olivat vuosia huijanneet EU:lta miljoonia. Vastuussa oleville johtajille ei tapahtunut mitään. Sen sijaan asian julki tuoneet alemman tason virkamiehet joutuivat ahdistelun kohteeksi. Eurostat on vain jäävuoren huippu. Tällainen systemaattinen huijaus osoittaa, että EU operoi läpinäkymättömänä virkamiesvaltana, joka tekee demokraattisen valvonnan mahdottomaksi. Uusi perustuslaki ei tuo tähän mitään merkittäviä muutoksia. Vielä laajemman päätösvallan siirtäminen unionin instituutioille tekee järjestelmästä vielä vaikeamman valvoa. Jokainen uusi skandaali nakertaa sitä olematonta EU:n "me-henkeä", jota tarvittaisiin hyvien yhteisten päätösten tekemiseksi. Lisäksi on muistettava, että vain murto-osa väärinkäytöksistä vuotaa julkisuuteen
EU-lainsäädännöstä puuttuu tehokkuus EU:n giganttinen lainsäädäntö, ns. "acquis communautaire", on todella onnistunut korvaamaan jäsenmaiden lainsäädäntöä EU-määräyksillä ja -direktiiveillä. Mutta EU-lainsäädännön tehokkuutta voidaan arvioida ainoastaan huomioimalla jokaisen jäsenmaan sisäiset yhteiskunnalliset ja hallinnolliset rakenteet, jotka ovat välttämättömiä lainsäädännön toteuttamiseksi. Tämä pätee erityisesti ympäristö- ja kuluttajasuojalainsäädännön osalta. Suurin osa lainsäädännöstä ei johda mihinkään, ellei ole olemassa kantaaottavia ja ohjaavia järjestelmiä lainsäädännön läpiviemiseksi ja valvomiseksi. Pohjoismaissa tällainen aktiivinen osallistuminen lainsäädäntöprosessiin on perinteisesti perustunut reagoivaan kansalaisyhteiskuntaan: erilaisiin järjestöihin ja painostusryhmiin, joista on muotoutunut yhteiskunnan tärkeä selkäranka ja omatunto. Eurooppalaisella tasolla kansalaisyhteiskunnalla on erittäin minimaaliset mahdollisuudet vaikuttaa lainsäädäntöön sen valmisteluvaiheessa. Vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan ja lainsäätäjien välillä ei ole. Tämä on etäännyttänyt kansalaisia politiikasta. Kun lainsäädäntö tulee tosiasiallisesti Brysselistä, oli laki tai määräys sitten hyvä tai huono, vähenee mielenkiinto seurata sen muokkaamista kansalliseksi laiksi. Näin ollen kaikissa jäsenmaissa ei suinkaan ole viety kaikkia EU:n lakeja ja määräyksiä kansalliseen lainsäädäntöön. Tämä koskee useimmiten kuluttajansuojan, ympäristön ja eläinsuojelun parantamista edistäviä lakeja ja määräyksiä. Tämä ilmiö voimistuu uusien jäsenmaiden myötä. Niissä ei ole ollut Pohjoismaiden kaltaisia mahdollisuuksia kehittää toimivaa, kantaaottavaa kansalaisyhteiskuntaa kansalaisjärjestöineen ja tietoverkostoineen.
Muita EU:n mahdottomuuksia EU:n perustuslakiluonnoksessa (IV luku) vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luominen on saanut tärkeän aseman. Tämä koskee jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmien osia, kuten esim. rangaistusoikeutta ja poliisivoimia. Yhteisen oikeusjärjestelmän luominen ei tule olemaan helppoa, ottaen huomioon suuret eroavaisuudet eri jäsenmaiden oikeusjärjestelmien välillä. Lähivuosina on lisäksi ennustettavissa ongelmia mm. EU-budjetin, maatalouspolitiikan, uusien jäsenmaiden integroimisen ja Turkin mahdollisen jäsenyyden kanssa. Sen lisäksi muutamissa jäsenmaissa poliittista järjestelmää uhkaavat rajut muutokset. Muutamissa jäsenmaissa kansalaiset alkavat huomata että EU:n riesana pidetty demokratiavaje on kasvamassa myös kansallisella tasolla.
Sanomme EI Euroopan unionin perustuslakiluonnokselle koska: - se tarkoittaa enemmän unionia ja vähemmän demokratiaa
Kaatuuko EU? Erittäin harva yhteiskuntatieteilijä uskalsi vielä vuonna 1985 ennustaa Berliinin muurin kaatumista. Tämä kuitenkin tapahtui vain neljä vuotta myöhemmin ja vain kaksi vuotta siitä Neuvostoliitto siirtyi historiaan. Eräs niistä harvoista jotka esittivät tämäntyyppisiä skenaarioita, oli ranskalainen sosiologi Emanuel Todd. Hän ennusti 1970-luvun loppupuolella Neuvostoliiton romahtamista. Ennuste perustui mm järjestelmän sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Sama mies on myös lei mannut EU:n ohimeneväksi ilmiöksi, joka ei ole enää olemassa 15- 20 vuoden kuluttua. Samanlaisia ajatuksia on esittänyt belgialainen politologi Paul Magnette kirjassaan "Controler l'Europe" (2003). Siinä hän mm. perusteellisesti analysoi EU-järjestelmän sulkeutuneisuutta ja demokraattisen valvontajärjestelmän puutetta. Amerikkalainen Nobel palkinnon saaja Milton Friedman totesi osaltaan toukokuussa 2004 EUobserverille antamassaan haastattelussa, että on olemassa suuri mahdollisuus että 12 jäsenmaan euro-vyöhyke romahtaa "muutaman vuoden sisällä". Hän ehdottaa euron korvaamista vanhoilla valuutoilla. Friedmanin mielestä on vaikeaa ylläpitää talousunionia sellaisten maiden välillä, joilla on hyvin erilaisia talouksia, kulttuureja ja kieliä. Friedmania pidetään yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimpana taloustieteilijänä. Tämän lisäksi on nähtävissä yhä kasvavaa kansalaisten epäluottamusta EU:n instituutioita ja päätöksentekojärjestelmiä kohtaan. Vahva kannanotto EU:ta vastaan olivat 2004 kesäkuun EU-parlamenttivaalit, joissa koko unionin äänestysprosentti oli vain 45,5 prosenttia. Äänestysaktiivisuus on laskenut jokaisissa vaaleissa, erityisesti vuoden 1994 jälkeen. Tämä asettaa EU-parlamentin legitimiteetin kyseenalaiseksi. Ainoa EU:n demokraattisesti valittu elin ei nauti EU:n jäsenmaiden kansojen enemmistön tukea. Yli 70 % Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisista vaatii kansanäänestyksen järjestämistä EU:n perustuslaista. Useassa jäsenmaassa tämä toive toteutuu. Nähtäväksi jää, tuleeko välttämätön kansalaiskeskustelu olemaan reilua ja avointa. Saavatko kyllä- ja ei-puoli tasa-arvoisen käsittelyn rahan ja palstatilan suhteen? Kunnioitetaanko mahdollista ei-päätöstä jossain jäsenmaassa vai keksitäänkö vippaskonsteja äänestystuloksen tulkitsemiseksi, uuden kansanäänestyksen järjestämiseksi tai koko tuloksen unohtamiseksi? Sekä Englannissa, Tanskassa että Ruotsissa EU:hun kriittisesti suhtautuvien määrä on suuri ja erilaiset mielipidemittaukset osoittavat, että perustuslakikansanäänestys näissä maissa saattaisi tuottaa ei-tuloksen. Tällainen tilanne avaisi paljon uusia mahdollisuuksia ja saattaisi ajan myötä johtaa myös muiden jäsenmaiden irrottautumiseen EU:sta sisäisten ristiriitojen ja yhteiskunnallisten erilaisuuksien korostuessa. Artikla I.59 EU:n perustuslakiluonnoksessa mahdollistaa jäsenmaan eroamisen EU:sta jäsenmaan valtiosäännön mukaisesti. Samalla todetaan, että unioni neuvottelee kyseisen jäsenvaltion kanssa. Se tekee sopimuksen eroamiseen sovellettavista menettelytavoista ottaen huomioon ne puitteet, jotka säätelevät myöhempiä suhteita unioniin. 1) Euroopan vapaakauppa-alue EFTA, johon tänä päivänä kuuluvat Norja, Islanti, Sveitsi ja Lichtenstein. EFTA muistuttaa EU:ta yhdessä kohdassa: maiden välillä vallitsee vapaakauppasopimus kaikkien teollisuustavaroiden kohdalla, aivan kuten EU:ssa. Mutta kun tullit EU:ssa ovat samat kaikille jäsenmaille, EFTA-maat voivat itse päättää tulleistaan koskien EFTA:n ja EU:n ulkopuolisia maita. EFTA-maat ovat käyttäneet tämän mahdollisuuden ja luoneet merkittäviä kauppasopimuksia esim. Meksikon, Marokon, Turkin, Singaporen, Romanian, Bulgarian ja Kroatian kanssa. Neuvottelut ovat sen lisäksi käynnissä mm. Egyptin ja Libanonin kanssa. Tällainen yhteistyö mahdollistaa myös kehitysmaille suuremman, ja ennen kaikkea muuhun kuin pelkästään taloudellisen hyödyn maksimointiin perustuvan markkinaosuuden EFTA:ssa kuin EU:ssa. Tämä siksi, että EU-komissio harjoittaa kovaa suojelupolitiikkaa niiden kehitysmaiden tuotantolaitosten kohdalla, jotka jäävät eloon vapaan kilpailun markkinoilla. EFTA tarjoaa globalisoituvassa maailmassa paljon suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa EU:n protektionismiin, joka estää köyhimpien maiden kehitystä suosimalla kehityspolitiikassaan ja kaupanteossaan vanhoja EU-maiden siirtomaita ja vääristämällä hintoja omaksi edukseen. 2) Euroopan talousalue ETA. ETA-sopimus astui voimaan vuonna 1994 EU:n ja EFTA:n välisenä talousyhteistyönä. ETA-sopimus perustuu siihen, että alueen sisällä vallitsee vapaa liikkuvuus teollisuus-tuotteille, työvoimalle, palveluille ja pääomalle. Sopimusta leimaa vahva EU:n yliote. Sen vuoksi myös EU:n ulkopuolisten maiden tulisi pääsääntöisesti omaksua/totella EU:n direktiivejä. Alkuvaiheessa sekä Norja, Islanti, Ruotsi, Itävalta ja Suomi olivat EFTA:n jäseninä mukana ETA:ssa. Nykyään vain Norja, Islanti ja Lichtenstein ovat mukana ETA:ssa. Sveitsi taas on päättänyt pysytellä ETA:n ulkopuolella, mutta on edelleen mukana EFTA:ssa. Norjan hallitus on tähän asti kiltisti totellut EU-direktiivejä, vaikkei mitään suoranaista pakkoa ole. Norjan hallitukset ovat kuitenkin koko ajan odottaneet hyvää hetkeä, jolloin voitaisiin taas voitaisiin ruveta puhumaan EU-jäsenyydestä. Tilanne on nyt huomattavasti hankaloitunut EU:n perustuslakiluonnoksen takia. 3) Itsenäinen kauppa- ja yhteistyösopimus Pohjoismaiden ja EU:n välillä. Pohjoismaita yhdistävät monet yhteiset perinteet, arvot, samankaltaiset kulttuuritaustat, maailmankatsomus ja, lukuun ottamatta Suomea, kielten sukulaisuus. Tämä on mahdollistanut yhteisiä kannanottoja erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla ja myöskin yhteisiä linjanvetoja vain pohjoismaita koskevassa politiikassa. Pohjoismaat ovat onnistuneet kehittämään hajautettua yhteistyötä lähes kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Pohjoismaiden yhteisillä elimillä, kuten Pohjoismaiden Neuvostolla (perustettu 1952) ja Pohjoismaiden Ministerineuvostolla (perustettu 1971) ei ole ylikansallista valtaa pakottaa yksittäisiä maita hyväksymään tiettyjä päätöksiä. Integraation voima on sen sijaan perustunut 1) erilaisiin selvityksiin ja tutkimuksiin, 2) yhteisten päätösten valmisteluun yhteisymmärryksen ja yhteisten arvojen pohjalta, 3) kansalaisyhteiskunnan eri aktiviteettien tukemiseen. Tätä metodia käyttäen on kehitetty pohjoismainen työmarkkinaunioni, sopimus sosiaaliasioista, pohjoismainen passiunioni, kielisopimus, Nordplus-vaihto-opiskeluohjelma sekä koko sarja kulttuuripoliittisia yhteistyömuotoja, kuten Nordisk Filmfond. Tähän ei ole tarvittu yhteistä perustuslakia. Lukuisat selvitykset ja mielipidemittaukset osoittavat, että pohjoismainen vapaaehtoinen hallitustenvälinen yhteistyö nauttii laajaa kannatusta kansalaisten keskuudessa.
MITÄ EU:N TILALLE? KANSALAISTEN EHDOILLA TOIMIVA KANSALLISVALTIO JA AITO KANSAINVÄLINEN YHTEISTYÖ
Hallitustenvälinen yhteistyö (liitto-)valtion sijaan Ennen kansanäänestystä vuonna 1994 käydyssä keskustelussa Suomen poliittiset johtajat viittasivat useasti EU:n hallitustenväliseen yhteistyörakenteeseen. He korostivat mahdollisuutta käyttää veto-oikeutta tärkeän kansallisen edun ollessa uhattuna EU:ssa. Kansalaiset ottivat tämän mahdollisuuden hyvin vakavasti ja se oli eräs syy äänestystuloksen positiivisuuteen. Hyvin nopeasti poliittinen eliitti kuitenkin unohti sanomansa ja jokaisen uuden EU-sopimuksen myötä (Amsterdam 1997, Nizza 2001) veto-oikeus sai väistyä enemmistöpäätösten tieltä. Uusi perustuslaki on viimeinen naula arkussa. Sen jälkeen kun järjestettiin kansanäänestys Maastrichtin sopimuksesta, joka siis perustuu hallitustenväliseen yhteistyöhön, ei suomalaisten mielipidettä EU:n kehityksestä kohti (liitto?)valtiota ole kysytty. Suomalaisille ei ole myöskään pahemmin selitetty, mitä luopuminen hallitustenvälisestä yhteistyömuodosta merkitsee. Hyvin toimiva, kaikkien osapuolten kunnioittama ja kansalaisten aktiivista tukea nauttiva hallitustenvälinen yhteistyö voisi kuitenkin olla sellainen vallankäytön muoto, jossa kansallinen moninaisuus ja omaleimaisuus otetaan huomioon ja jossa kansalaisyhteiskunnalle annetaan toimiva rooli. EU:ssa tai EY:ssä näitä edellytyksiä ei koskaan ole edes yritetty luoda vaan päämääränä on Maastrichtin sopimuksesta lähtien ollut keskitetty, virkamiesten johtama (liitto-)valtio. Euroopan tasolla tällainen hallitustenvälinen yhteistyö olisi toteuttavissa monen sopimuksen kirjona. Näitä allekirjoittamalla eri jäsenmaat voisivat kansalaisten tuella itsenäisesti valita niitä yhteistyöalueita, joissa katsovat yhteistyön olevan tarpeen ja kansalaisten etujen mukaista. Pohjoismaiden kohdalla tällaisia kansalaisten hyväksymiä yhteistyöalueita ovat perinteisesti olleet ympäristö-, pakolais- ja kehitysmaapolitiikka, aseistariisunta, huumekaupan ja prostituution torjuminen. Eräs yhteistyöalue saattaisi olla maatalous, joka Suomen kohdalla on kärsinyt rajuja tappioita EU:n tehomaataloutta suosivan politiikan johdosta. Sitä täytyisikin arvioida uudestaan aivan eri näkökulmasta. Tämä koskee myös kalastusta, joka on samoin EU:ssa kaltoin kohdeltu yhteistyöalue. Hallitustenvälinen yhteistyö tarkoittaa, että jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus asioissa, joita voidaan perustellusti pitää kansallisesti merkittävinä. Näin ollen esim. ympäristöyhteistyö tarkoittaa, että jokainen yhteistyösopimusta allekirjoittava maa voi ylläpitää tiukempia normeja kuin sopimuksessa edellytetään. Mitään jäsenmaata ei voida pakottaa päästämään näitä normeja rikkovia tuotteita oman maan rajojen yli. Tämä merkitsisi Pohjoismaiden kohdalla sitä, että voisimme edelleen kieltää luonnolle ja ihmiselle erittäin myrkyllisen Parakvat-torjunta-aineen ja allergiaa ja syöpää aiheuttavien Atso-elintarvikeväriä sisältävien tuotteiden myynnin. Voisimme myös ylläpitää tiukempia normeja koskien eläinkuljetuksia ja päättää itsenäisesti esim. ekologisesti kestävän maanviljelyn tukemisesta. Hallitustenväliset sopimukset mahdollistavat myös yhdenmukaisuusvaatimuksen rikkomisen turvallisuuspolitiikassa. EU:n ja USA:n yhteisesti ajama uusi maailmanjärjestys ("new world order") perustuu terrorismin vastaiseen taisteluun ja oikeuteen interventioihin missä tahansa maailmassa. Se ei suinkaan nauti kaikkien EU-jäsenmaiden kansalaisten enemmistön tukea. Mm. entisten puolueettomien maiden, Itävallan, Irlannin, Ruotsin, Maltan sekä Suomen kansalaisten selvä enemmistö pitää edelleen puolueettomuutta ensisijaisen tärkeänä asiana. Itsenäisinä kansallisvaltioina nämä maat voisivat EU:n ulkopuolella saavuttaa paljon enemmän vaikutusvaltaa erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla. Ne voisivat toimia vapaasti kansojensa tahdon mukaisesti välittäjinä kriiseissä, joissa suurvallat ainoastaan toimivat omien etujensa ajamiseksi. Kaikki tutkimukset kriisienhallinnasta korostavat muiden kuin suurvaltojen ajamien ratkaisumallien tärkeyttä ja kriisejä vaimentavaa vaikutusta. Tästä löytyy paljon esimerkkejä Ruotsin ja Suomen politiikoista ennen EU-jäsenyyttä ja molempien maiden hyvästä maineesta rauhan ja kehitysmaapolitiikan edistämisen edelläkävijämaana. Vaihtoehtoinen turvallisuuspolitiikka on tänä päivänä välttämättömämpi kuin koskaan. Nyt maailman ajankohtaiset turvallisuusongelmat pyritään ratkaisemaan pääasiallisesti poliittisin tai sotilaallisin pakkokeinoin. Se synnyttää vihaa ja johtaa uusiin väkivaltaisuuksiin. Mutta maailman, myös Suomen ja Euroopan, perustavanlaatuiset turvallisuusongelmat eivät ole enää sotilaallisia. Ne ovat luonteeltaan sosiaalisia, taloudellisia, ekologisia ja poliittisia, eikä niitä ei ratkaista vapauttamalla pääomia, korottamalla puolustusmäärärahoja ja kiihdyttämällä globalisaatiota. Ne ratkaistaan uudenlaisella ajattelulla, uudenlaisella alueellisella ja maailmanlaajuisella vastuun kantamisella, uudenlaisella kansalaisten valistamisella ja uudenlaisilla poliittisilla johtajilla. Tällainen prosessi voidaan käynnistää ainoastaan avoimessa kansalaisyhteiskunnassa. Tässä prosessissa pohjoismaiden pitkä kokemus kriisien ratkaisemisesta siviilivoimavaroin on erityisen arvokas. Kätemme ovat tiukasti sidotut EU:ssa. Sen osoittaa Norjan edistyksellinen kansainvälinen toiminta viimeisen kymmenen vuoden aikana, jolloin sekä Suomen, Ruotsin että Tanskan ääni on hiljentynyt kansainvälisillä areenoilla. Vuonna 1993 Norja toimi välittäjänä Israelin ja Palestiinan välillä. Kun vuonna 1995 neuvoteltiin uudelleen nk. Baselin sopimus myrkyllisten jätteiden kuljetuksista, Tanskan hallitus yhdessä Norjan, Ruotsin ja Suomen hallitusten kanssa halusi esittää tiukempia sääntöjä. EU-komissio kuitenkin vastusti tätä ehdotusta. Koska komissio toimii jäsenmaiden puolesta ainoana neuvottelijana, esitys vedettiin takaisin. Norja teki kuitenkin esityksen yksin, jolloin EU:n ministerineuvosto hyväksyi saman vuoden syyskuussa Norjan tiukemman esityksen vastoin komission tahtoa. Vuonna 2002 Norja sai aikaan aselevon Sri Lankassa ja Sudanissa. Kansainvälisissä neuvotteluissa Norja on lisäksi tukenut useasti muiden itsenäisten valtioiden, kuten Kanadan ja Sveitsin, kanssa kehitysmaiden intressejä EU:ta, USA:ta ja Japania vastaan. Mm. YK:n huippukokouksessa Johannesburgissa vuonna 2002 Norja onnistui useiden EU:n ulkopuolisten maiden hallitusten kanssa estämään päätöksen, jonka mukaan Maailman kauppajärjestön (WTO) säännöt olisivat ensisijaisia kansainvälisiin ympäristösäädöksiin nähden. Jälleen Norjan ja sen liittolaisten tahto oli ristiriidassa mm. Euroopan unionin komission kanssa. Hallitustenvälisen yhteistyön puitteissa Suomi voisi toimia yhtä edistyksellisesti kuin Norja tasa-arvoisemman ja turvallisemman Euroopan ja maailman puolesta. EU:n osavaltiona tai provinssina se ei ole mahdollista. Hallitustenvälinen yhteistyö merkitsee myös sitä, että yksittäiset maat voivat vapaasti ja yhteistyössä minkä tahansa muun maan kanssa perustaa järjestöjä, instituutioita ja foorumeita jo olemassa olevien oheen. Näin esim. Pohjoismaat voisivat perustaa yhteisen "Pohjoisten alueiden ympäristöneuvoston" ja Välimeren maat voisivat perustaa "Välimeren alueen ympäristöneuvoston", johon kuuluisi myös Pohjois-Afrikan maita. Samalla tavoin voitaisiin perustaa uusia, vaihtoehtoja tarjoavia instituutioita rauhan edistämistä ja kehitysmaiden ongelmien ratkaisua varten. Alueellisilla foorumeilla olisi läheisempi suhde sen alueen kansalaisyhteiskuntaan ja ne tuntisivat alueen ongelmat, kulttuurin ja arvoperinteet. Näitä instituutioita ei tulisi EU:n tapaan johtaa virkamieshallinnolla ja yritysten ehdoilla. Niiden ensisijaisena tehtävänä olisi kyseisen alueen kansalaisten etujen ja arvojen valvominen, ympäristön ja kulttuuriperinteen ehdoilla.
Aktiivinen ja toimiva kansalaisyhteiskunta Pohjoismaisten ja mannereurooppalaisten poliittisten perinteiden ja toimintatapojen välillä on perustavanlaatuisia eroja. Tämä näkyy räikeästi EU:n päätöksentekorakenteissa, joissa ranskalainen hallintoperinne on vahvasti edustettuna. Seuraus on vahvasti keskitetty ja sulkeutunut virkamiesvalta. Ratkaiseva poliittinen valta on instituutioilla ja henkilöillä, jotka eivät ole suoraan vastuussa äänestäjille poliittisista päätöksistään. Tämä koskee erityisesti EU:n komissiota. EU:ssa ratkaisevia kansalaisia koskevia päätöksiä tehdään ylhäältä alas. Ne tekee komissio, jolla on pohjimmiltaan yksinomainen lakialoiteoikeus. Järjestelmä ei ole täysin vastakkainen kuin Pohjoismaissa. Huolimatta EU:n vahvasta vaikutuksesta, Pohjoismaista löytyy kuitenkin niitä yhteiskuntarakenteita jotka ovat demokraattisen, avoimen ja osallistuvan kansalaisyhteiskunnan selkäranka. Hyvän esimerkin antavat työmarkkinoiden rakenteet. EU:ssa ne perustuvat pitkälti keskitettyyn lainsäädäntöön. Pohjoismaissa ne, toki eri vahvuisina, ovat perustuneet eri osapuolten yhteisymmärrykseen ja sopimuksiin, joissa vahvoina osapuolina ovat toimineet ammattijärjestöt. Nämä ovat eräs tärkeimmistä kansalaisyhteiskunnan jäsenten etuja valvovista ryhmistä. Samoja esimerkkejä löytyy koskien sosiaalista tasa-arvoa, ympäristöä, kehitysyhteistyötä ja rauhan edistämistä. Näissä kansalaisjärjestöillä on perinteisesti ollut vahva rooli pohjoismaisessa päätöksentekojärjestelmässä. EU:ssa vaikutusmahdollisuudet ovat ratkaisevasti kaventuneet. Seurauksena kansalaisten mielenkiinto on laimentunut näitä demokraattista päätöksentekojärjestelmää ylläpitäviä järjestöjä kohtaan. Yhteiskunnallisen osallistuminen on alkanut kuihtua. Kansalais- ja ruohonjuuritason järjestöt, ammattijärjestöt sekä kansalaisten etuja ajavat liikkeet ja verkostot muodostavat ne voimat, jotka pystyvät ja joiden pitää edistää yhteiskunnallisia muutoksia kansalaisten ehdoilla. Niiden asema on vahvistettava ja turvattava. EU:n vaihtoehto on toimiva kansalaisyhteiskunta, joka perustuu osallistumiseen, avoimuuteen, yhteenkuuluvuuteen ja aitoon kansainväliseen yhteistyöhön ihmisten ja ympäristön ehdoilla. Se tarvitsee lehdistön, joka ei ole poliittisen eliitin oikea käsi vaan kansalaisten intressien valvoja ja monipuolisen keskustelun virittäjä.
Median rooli kansalaisten edunvalvojana Toimivassa kansalaisyhteiskunnassa on ratkaisevassa asemassa myös yhteistä kieltä käyttävä media. Sillä on paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun virittäjänä sekä kansalaisten etujen edistäjänä ja valvojana. Pohjoismaissa tällaiseen demokraattisesti toimivaan mediapolitiikkaan pyrittiin aktiivisesti, ja 70- ja 80-luvulla päästiin myös melko hyviin tuloksiin. Kansalaisjärjestöille annettiin jonkin verran palstatilaa ja ns. pehmeät arvot olivat salonkikelpoisia. Mutta 90-luvulla tilanne alkoi hiipien muuttua ja mediasta tuli yhä enemmän suuryritysten ja poliittisen eliitin oikea käsi. Keskusteluilmapiiri muuttui tunkkaisemmaksi. Tutkivaan journalismiin perustuvia kriittisiä yhteiskunnallisia näkemyksiä ei juuri löytänyt, eikä löydä, mistään valtakunnallisesti merkittävästä mediasta. Vahva esimerkki Euroopan unionin vaikutuksesta mediaan oli jo vuoden 1994 kansanäänestys Maastrichtin sopimuksesta. Kyllä-puolen argumentointi ja edustajat olivat vahvasti esillä kaikissa medioissa, kun ei-puolen sanoma sai huomattavasti vähemmän näkyvyyttä. Monelle yhteiskunnallisesti aktiiviselle erilaiset internet-sivustot ovat julkisen median ajaman "yhden totuuden politiikan" takia muodostuneet uusiksi tietolähteeksi. Toimivan yhteiskuntakeskustelun aikaansaaminen on kuitenkin tältä pohjalta paljon vaivalloisempi tapa puolustaa demokratiaa. Se vaatii paitsi internet-yhteyttä, usein myös paljon aikaa sekä kielitaitoa. Pohjoismaissa tälläkin alueella ollaan edelläkävijöitä. Uusi teknologia löytyy useimmista kodista ja ennen kaikkea nuori sukupolvi on taitava sivustojen löytäjä ja käyttäjä. Merkittävä osa kansalaisista jää kuitenkin internetin keskustelufoorumien ulkopuolelle ja se näkyy yhteiskunnallisena passivoitumisena. Euroopan unionin kaukainen ja sulkeutunut päätöksentekojärjestelmä sekä kaupan vapauttamista ja suuryritysten ehdoilla toimivaa globalisaatiota vahvistava EU:n perustuslaki eivät ole omiaan murtamaan julkisessa mediassa vallitsevaa epädemokraattista julkaisupolitiikkaa. Kun päätökset tehdään Brysselissä, Frankfurtissa, Washingtonissa jne., asioiden läheinen seuraaminen muuttuu Päätökset jotka valmistellaan ja toteutetaan lähellä kansalaisia edistävät median mahdollisuuksia toimia todellisena keskusteluvälineenä ja kansalaisten edunvalvojana. Edellytyksenä on, että suurin osa päätöksenteosta on tapahduttava joko valtakunnallisella, kunnallisella tai vielä alemmalla tasolla. Ei siis EU-tasolla, kuten nykyään.
Pohjoismaat malliksi jälleen kerran Kymmenen vuoden ajan olemme voineet seurata, miten ennen maailmalla kadehdittu pohjoismainen hyvinvointimalli on ajettu julmasti alas, suurilta osin EU-politiikan takia. On nähtävissä myös, miten kansalaisia on saatu monissa asioissa polvilleen kovan talouspolitiikan avulla. Näyttää siltä, että Suomessa tämä kehitys on ehtinyt kaikkein pisimmälle. Täällä poliittinen konsensus ja puolueiden eroavuuksien kaventuminen on edennyt kovaa vauhtia verrattuna muihin Pohjoismaihin. Se on myös ollut omiaan tekemään kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta Uuden kuilu-yhteiskunnan hyväksyminen, tai ehkä lähinnä näkymättömäksi tekeminen, on tapahtunut yllättävän tuskattomasti. Näin ollaan luovuttu myös useista ympäristöarvoista ja muista ns. pehmeistä arvoista. Kehitystä ei ole yhtä vaivattomasti hyväksytty muissa Pohjoismaissa. Tanska ja Ruotsi ovat molemmat äänestäneet ei EU:n yhteiselle valuutalle. Molemmissa maissa torjunta perustui pitkälti pelkoon siitä, että rahaliitto merkitsisi kuolemaniskua pohjoismaiselle hyvinvointimallille. Sosiaalinen alasajo onkin kaikkien tutkimusten mukaan ollut rankinta juuri Suomessa, ainoassa euron käyttöön ottaneessa Pohjoismaassa. Nyt käydään etenkin Tanskassa, mutta myös Ruotsissa, vilkasta keskustelua Euroopan unionin perustuslakiluonnoksesta. Perustuslaissa todetaan, että EU:n yhteinen valuutta on euro. Se saattaisi pakottaa Tanskan ja Ruotsin luopumaan kruunuistaan ja hyvinvointipolitiikastaan. Molempien maiden kansalaisia askarruttaa myös selkeä tavoite kehittää EU:lle yhteistä armeijaa sekä unionin oikeushenkilöys. Se tekee EU:sta ulkopoliittisen toimijan jäsenmaiden vallan kustannuksella. Tanskassa on perustuslaillinen velvoite järjestää EU:n perustuslaista kansanäänestys. Ruotsissa paineet kansanäänestyksen puolesta ovat erittäin suuret. On olemassa realistinen mahdollisuus, että näissä maissa torjutaan EU:n perustuslaki. Siinä tapauksessa Pohjoismaat saattaisivat hyvinkin Norjan, Tanskan sekä Ruotsin voimin palata maailmankartalle maina ja kansoina, jotka puolustavat demokratiaa, kansalaisyhteiskuntaa, rauhaa, ympäristöä ja maailmanlaajuista tasa-arvoa. Tämä antaisi monen pienen maan kansalaisille ja järjestöille uutta uskoa vaihtoehtoiseen politiikkaan ja kansalaisyhteiskunnan voimaan. |