Lissabonin sopimus: Euroopan surullisin tarina
Julkaistu 03.03.2008, klo 15.51 (päivitetty 03.03.2008, klo 15.53)

Ensin se kaatui kansanäänestyksissä. Sitten se herätettiin kuolleista. Ja kun se nyt viimein on tulossa hyväksytyksi, on herännyt epäilys, että EU:n uusi perustuslaki on susi jo syntyessään.

Kun ranskalaiset ja hollantilaiset kesällä 2005 kaatoivat EU:n perussopimuksen, syy ei ollut itse sopimuksessa. Äänestäjät olivat vain kerta kaikkiaan niin kyllästyneitä poliittisiin johtajiinsa, että päättivät osoittaa mieltään niin että tuntui.

Ranskan vaihdettua presidenttiä, Euroopan poliittiset johtajat päättivät yrittää uudelleen. Kuolleista herättäminen onnistui, mutta hinta oli kova. Perussopimuksen ongelmallisimmat kohdat siirrettiin uuteen sopimukseen sellaisinaan. Poliittisesti arkaluontoiset kohdat muotoiltiin uudelleen niin, että vain juristit pystyvät niitä enää tulkitsemaan.

Lisäksi muutamalle maalle myönnettiin joukko käsittämättömiä poikkeuksia. Esimerkiksi Puolaa hyviteltiin tavalla, joka maan nykyisen hallituksen kannalta on täysin yhdentekevä. Mutta siellähän määräykset nyt ovat, perustuslaillisessa tekstissä, ikuisuuksiin asti. Kaikkia näitä ongelmia europarlamentaarikot osoittelivat sormella käsitellessään asiaa pari viikkoa sitten. Silti hekin hyväksyivät sopimuksen omalta osaltaan selvällä enemmistöllä.

Vasta viisi maata on hyväksynyt

EU:n jäsenmaista viisi on sopimuksen hyväksynyt. Niistä tärkein on Ranska. Mutta samana päivänä kun Ranskan kansalliskokous päätti asiasta, se oli esillä myös Slovakian parlamentissa. Siellä oppositio kytki sen onnettomalla tavalla yhteen sisäpoliittisesti arkaluontoisen lehdistölain kanssa. Tulos: Hallitus veti perussopimuksen pois käsittelystä.

Slovakia hyväksyy sopimuksen kyllä. Niin myös Iso-Britannia, missä euroskeptinen oppositio on tehnyt jättimäisen numeron siitä, ettei uutta sopimusta alisteta kansanäänestykseen. Kaikkien parlamenttien äidissä laki on ensimmäisessä lukemisessa. Ja vaikka osa Työväenpuolueen ja liberaalien edustajista aikoo äänestää sopimusta vastaan, konservatiivien riveistä löytynee riittävä määrä loikkareita toiseen suuntaan.

Kansanäänestykseen asia menee vain Irlannissa. Enemmän kuin sopimuksesta itsestään, sielläkin tulos riippuu siitä, kuin suosittu Bertie Ahernin hallitus on touko-kesäkuun vaihteessa.

Enemmän kuin hyväksymistä sinänsä, päättäjät jännittävät nyt, milloin kaikki maat ovat sopimuksen hyväksyneet. Ranska ajaa mahdollisimman pikaista aikataulua, jotta sopimus voisi astua voimaan vuoden 2009 alusta, Ranskan EU-puheenjohtajuuden päätteeksi. Mutta tämä ei välttämättä ole kaikkien hallitusten mieleen. Etenkin ne, jotka eivät halua valita EU:lle uutta presidenttiä ja ulkoministeriä heti ensi vuoden alussa, saattavat tahallaan pitkittää asian käsittelyä vuodenvaihteen yli.

Susi jo syntyessään?

Lissabonin sopimuksen suurin uutuus on neuvoston pysyvän puheenjohtajan eli presidentin valinta. Poliittiset ryhmät sovittelevat tehtävää paraikaa jo omille edustajilleen: vasemmisto brittien Tony Blairille, konservatiivit Luxemburgin Jean-Claude Junkerille ja liberaalit Tanskan Anders Fogh Rasmussenille tai Belgian Guy Verhofstadtille.

Todellinen vääntö käydään kuitenkin siitä, mitä tämä uusi presidentti oikein tekee, koska siitä ei itse sopimuksessa ole selviä määräyksiä. Jos hän on EU:n ykkösedustaja ulkomaailman suuntaan, mitä ihmettä tekee ensi kertaa valittava korkea ulkopoliittinen edustaja eli ulkoministeri? Jos hän taas on ykkösedustaja jäsenmaiden suuntaan, mitä tekemistä jää komission puheenjohtajalle?

Kun EU:lle on valittu pysyvä presidentti, jäsenmaiden omilla korkeimmilla poliittisilla johtajilla ? presidenteillä ja pääministereillä ? ei EU:ssa ole enää mitään virkaa, vaikka ihan tavalliset ministerit jatkavat neuvostojensa johtamista entisen kuuden kuukauden rotaation mukaisesti. Lohdutukseksi kaavaillaan järjestelyä, jossa pääministerit saisivat vuorollaan johtaa yleisten asiain neuvoston istuntoja, ulkoministerit ulkoasiainneuvostoa ja EU:n presidentti johtaisi puhetta vain huippukokouksissa.

Kun osa jäsenmaista vielä menettää oman pysyvän komissaarinsa, perustuslakiharjoituksen lopputuloksena voi hyvin olla EU:n poliittisen hyväksyttävyyden romahdus ensin jäsenmaiden poliittisen eliitin ja sitten kansalaisten keskuudessa. Näin on vuosien työn tuloksena vakavalla tavalla pahennettu ongelmaa, jota perustuslakityön myötä aikanaan lähdettiin ratkomaan.

Jarmo Mäkelä