Ulla Klötzer, puheenjohtaja -
16.3.99 perinpohjainen keskustelu tarpeen EU:n tulevista institutionaalisista
muutoksista 16.3.1999 Viime kuukausien farssi EU-komission väärinkäytöksistä, joka nyt vihdoin päättyi koko komission eroon osoittaa, että koko järjestelmä on eriasteisten kytkentöjen ja hyväveli suhteiden läpitunkema. EU-parlamentin tammikuussa osoittama kyvyttömyys ottaa kantaa komission erottamisen puolesta osoittaa myös, että poliittisen eliitin ja puoluepoliittisten intressien suojeleminen menee kansalaisten ja yhteiskunnallisten etujen edelle. Väärinkäytöksiä ja kytkentöjä on puitu jo kauan eurooppalaisessa lehdistössä ja EU:n alemmalla virkatasolla olevat henkilöt ovat säännöllisesti yrittäneet nostaa ongelmat päivänvaloon. Siis ei ole ollut puutetta tiedosta vaan tahdosta. EU:n ainoa demokraattisesti valittu elin - EU-parlamentti - jonka päätehtävänä pitäisi olla kansalaisten etujen valvominen petti pahan kerran. Kun Suomesta kesällä tulee EU:n puheenjohtajamaa agendalla tulee olemaan institutionaaliset muutokset ja uuden hallitustenvälisen konferenssin neuvottelukierroksen aikaansaaminen. Amsterdam-sopimuksen neuvotteluista tiedetään, että uuden neuvottelukierroksen teemoina ovat ministerineuvoston äänimäärät, EU-parlamentin jäsenmäärät, komissaarien lukumäärä, jne. Tiedossa on myös, että isot jäsenmaat vaativat itselleen enemmän päätösvaltaa pienten jäsenmaiden kustannuksella. Niiden erittäin raskauttavien demokraattisten puutteiden valossa, jotka EU:n instituutiot ovat viime aikoina osoittaneet, avoin rehellinen kansalaiskeskustelu on välttämätön ennen kuin EU:lle keskitetään vielä enemmän valtaa yhä harvempien käsiin. EU:n liittovaltiokehitystä edistävästä Amsterdamin sopimuksesta Suomen kansa ei saanut sanoa mielipidettään. Tämä pahasti demokratiaa loukkaava virhe ei saa toistua. Lunastaakseen maineensa pohjoismaisen demokratian edustajana Suomen hallituksen tulisi EU:n puheenjohtajakautena avoimesti tukea kansanäänestysten järjestäminen joka EU-maassa jäsenyyden pohjana olevien sopimusten muutoksista sekä EU-jäsenyytta hakevissa maissa EU-jäsenyydestä.
1.4. 1999 NATO:n viimeaikaiset hyökkäykset osoittavat taas kerran miten pelottavan alkeelliset ovat maailmanpoliisina toimivan USA:n ulkopoliittiset välineet. Tällaiseenkin tuhoa-ja-hallitse-politiikkaan tarvitaan kuitenkin pitemmän päälle vähän laajempaa kansainvälistä tukea kun mitä Kosovon tapauksessa USA ja EU:n suuren jäsenmaat edustavat. Tällaista tukea ei saavuteta politiikkaa sanelemalla vaan herättämällä luottamusta ja edes jonkinmoista uskoa poliittiseen arviointikykyyn. Sekä Milosevicin että albaanikapinallisten voimakeinoin ajama itsenäisyyspolitiikka on saatava loppumaan - mutta väkivallan käyttö synnyttää vain uutta väkivaltaa ja syvää vihaa eri kansallisuuksien välillä. Suomalaiset päättäjät ovat suhtautuneet kylmän rauhallisesti tähän ase- ja vallankäyttönäytökseen. EU-jäsenenä ei sovi kritisoida suurimman jäsenmaan, Saksan harjoittamaa valtapolitiikkaa varsinkaan kun NATO-jäsenyys on yhä selvemmin suunniteltu kuuluvan jo pitkälle edenneen EU:n yhteiseen puolustuspolitiikkaan. Uskaltaakohan Suomen hallitus, joka väittää toimivansa demokraattisesti. tämä surkeasti hoidetun kriisin jälkeen luvata kansanäänestyksen järjestämistä NATO-jäsenyydestä? 4.6.1999 Tänään viettävät Suomen puolustusvoimat lippujuhlaansa. Samaan aikaan Kölnissä kokoontuvat Euroopan Unionin johtajat huippukokoukseen, jonka asialistalla on Saksan puheenjohtajamaana laatima ohjelma, joka tähtää EU:n yhteiseen puolustuksen järjestämiseen aikataulun mukaan jo vuoden 2000 lopulla. Työsuunnitelman ovat jo EU:n puolustusministerit - Suomi muiden mukana - hyväksyneet epävirallisessa kokouksessaan Bonnissa 28.5.99.' Suomen poliittinen eliitti puhuu edelleen pelkästä kriisinhallinnasta ja humanitaarisesta avusta, vaikka suurten EU-maiden johtajien puheenvuorot ja yksimielisesti hyväksytyt kannanotot antavat asiasta aivan toisenlaisen kuvan. Toteutuessaan suunnitelmat integroivat omat puolustusvoimamme EU:n yhteiseen puolustukseen, joka nojaa tukevasti NATO:n sotilaalliseen koneistoon. EU-NATO kytkentää vahvistaa myös NATO:n pääsihteerin Javier Solanan valinta EU:n "korkeaksi ulkopoliittiseksi edustajaksi" Kölnin huippukokouksessa. Saksa tuo Kölnin kokoukseen esityksensä, jonka toimeenpano tulee Suomen vastattavaksi seuraavalla puheenjohtajakaudella. Saksa ehdottaa, että Suomi asettaa korkean tason asiantuntija-ryhmän selvittämään Bonnin kokouksessa sovittujen tehtävien toteuttamista. EU-NATO järjestely ratkaistaan esityksessä siten, että kaikille EU:n jäsenmaille, mukaan luettuna sotilasliittoihin kuulumattomaat maat Irlanti, Itävalta, Ruotsi ja Suomi, tarjotaan mahdollisuus osallistua kaikilla tasoilla EU:n operaatioihin, joissa käytetään NATO:n välineitä. Sama mahdolli-suus tarjotaan EU:n ulkopuolisille NATO:n jäsenille. Esitys pitää itsestään selvänä EU:n ja WEU:n sulauttamista toisiinsa. Johdonmukainen lopputulos on huomaamatta laajentunut NATO, kun muistetaan, että ainoastaan Norja ja Islanti eivät ole muista Euroopan NATO-maista hakemassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Suomen hallituksen perustelutkin kuulostanevat samoilta kuin jäsenyyttä haettaessa tai EMU-päätöstä tehtäessä - on mentävä mukaan "päättämään". Näin toteutettuna sotilasliiton jäsenyys ei kaipaa edes muodollista päätöstä. Sehän on vain Amsterdamin sopimuksen toteuttamista, joka on Suomenkin hyväksymä! Päättäjiltä on unohtunut se tosiseikka, että monikaan suomalainen ei kannata tätä kehitystä. VEU:n mielestä nyt pitäisi kysyä ja järjestää asiasta ennen lopullisia sitoumuksia kansanäänestys. 18.6.1999 Tässä tilaisuudessa minulta on pyydetty kommentti siitä mitkä ovat Euroopan Unionin mahdollisuudet ja haasteet uuden vuosituhannen valossa. Suomalaisten - kuten myös ruotsalaisten kohdalla, integroiminen Euroopan Unioniin oli erittäin nopea prosessi. Rehellistä ja todellista keskustelua Euroopan Unionista, sen velvoitteista ja pää-määristä ei käyty ennen kansanäänestystä vuonna 1994. Enemmistö Suomen kansasta ei tiennyt että äänestäessään Kyllä Maastrichtin sopimukselle äänestettiin samalla Ei Suomen markalle. Suurin osa ihmisistä luuli, että päätös tästä asiasta tehtäisiin paljon myöhemmin. Lokakuussa 1997 64 % Suomen kansasta toivoi kansanäänestystä EMU:un liittymisestä. Huhtikuussa 1998 Suomen kansa oli täysin kahtia jakautunut EMU:n suhteen. 41 % oli liittyminen puolesta ja 40 % vastaan. Kuitenkin eduskuntamme päätti huhtikuussa 1998 liittää valuuttamme EMU:un - ilman kansanäänestystä. EMU-kriteereiden täyttämisessä Suomi oli mallioppilas. Hinnan tästä maksavat kansalaiset. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee hurjaa vauhtia. Järjestömme vaati kansanäänestyksen järjestämistä Amsterdamin sopimuksesta. Mikään poliittinen puolue ei tukenut vaatimustamme. Enemmistö suomalaisista ei tiedä koko sopimuksen olemassa olosta - puhumattakaan sen sisällöstä. Kuitenkin Amsterdamin sopimus mahdollistaa yhteisen puolustuksen kehittämisen ja siirtää enemmän valtaa Brysseliin. Kun vertaan keskustelua ja kannanottoja Suomessa ja muissa EU-maissa, puhuvat saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset poliitikot avoimesti asteittaisesta puolustuksen kehittämisestä kun taas suomalaiset kriisinhallinnasta ja rauhan turvaamisesta. Minkä tähden on vaikeaa kertoa asioista niiden oikeilla nimillä? Kölnin asiakirjahan toteaa varsin yksiselitteisesti, että nyt toteutettava kriisinhallintajärjestelmä on osa yhteisen puolustuksen kehittämistä. Selitykseksi ei kelpaa se, että vielä ei ole päätetty järjestää yhteistä puolustusta. Viime vuosien aikana olen viettänyt useita tunteja toreilla ja kaduilla keräämässä allekirjoituksia kansanäänestyksiä varten ja kertoen ihmisille Maastrichtin ja Amsterdamin sopimuksista. Olen myöskin viettänyt useita kymmeniä tunteja kansainvälisissä kokouksissa ja seminaareissa pohtien muiden eurooppalaisten kansalaisaktivistien |