Näitä ja muita kysymyksiä olin pohtinut mielessäni, välillä jo pää sauhuten, useiden kuukausien ajan. Minua mietitytti ulkomaisista aurinkokeitintutkimuksista henkivä viha-rakkaussuhde - joko ne haukuttiin maan rakoon täysin epäkäytännöllisinä ja liian kalliina sekä kulttuurillisesti sopimattomina, tai kehuttiin maasta taivaisiin lähes ainoana tapana pelastaa se, mitä maailman metsistä vielä on jäljellä. TEP:in ja Espoon Namibia-toimikunnan kokemuksista on kirjoitettu pelkkää hyvää, joten mieleen hiipi väkisinkin ristiriita monien ulkomaisten kokemusten masentamana. No, ainoa keino saada luotettavaa tietoa on mennä itse riittävän pitkäksi aikaa paikan päälle työskentelemään namibialaisten kanssa (niin luulin). Kävi kuitenkin niin, että 2 1/2 kuukauden tiiviin yhteistyön jälkeen en ole joissakin asioissa yhtään sen viisaampi kuin ennen matkaa. Mitä opin, ja mitä jäi vielä tulevaisuuteen selvitettäväksi, siitä kerron tässä artikkelissa.
Minulla oli kolme päämäärää: Selvittää haastattelujen yms. avulla aurinkokeittimiä käyttäneiden ihmisten mielipiteet keitinten soveltuvuudesta Namibian oloihin, kehittää yhteistyössä käyttäjien kanssa heille parhaiten pienyritystuotantoon soveltuva keitinmalli ja opettaa heitä rakentamaan ja käyttämään keittimiä. Suunnitelmissani oli pitää kaksi kurssia n. 10 ihmiselle, ensin rakentaa ja käyttää tähänastista laatikkokeitinmallia, joka on jo tuttu Ambomaalla, ja toisella kurssilla muutaman viikon tauon jälkeen kehittää siitä paremmin paikallisiin oloihin soveltuva malli heidän käyttökokemustensa perusteella. Tauon aikana olisin opastanut heitä kunkin toiveiden mukaan lisäselvitystä vaativissa asioissa. Tämä suunnitelmasta, miten se sitten toteutui?
Yksi asia, mihin Namibiassa saa todella varautua, on odottaminen. Käytin varmaan 2-3 viikkoa pelkästään keitinmateriaalien saatavuuden selvittelyyn ja tarvikkeiden odotteluun. Oshakatissa on joitakin liikkeitä, kuten Benz Building Supplies, mistä saa kaiken tarvittavan - ja myös hyvän palvelun, kysykää Mr. Benoa!, jos vain aikaa riittää. Lähinnä oppilaitteni ja suomalaisen teknisen työn opettajan, Veijo Koskenkankaan, ideoiden avulla onnistuin kuitenkin löytämään ja vaihtamaan kaikki materiaalit paikallisesti saataviksi. Kustannukseksi tulee n. 100 N$ (1 N$ on n. 1.2 FIM), kalleimmat osat ovat lasi, liima ja folio (25+20+30$).
Lennettyäni Windhoekiin 14.2 käytin ensimmäiset päivät Kaivos- ja Energiaministeriön sekä Namibian yliopiston mielenkiinnon selvittämiseksi projektia kohtaan. Olin toki ollut molempien kanssa kirjeenvaihdossa jo aikaisemmin. Ensinmainitusta löytyikin uusiutuvien energiamuotojen osastolta Ms. Lahja Amaambo ja saksalainen GTZ:n lähettämä tekninen neuvonantaja Mr. Hansjörg Müller, jotka jopa kävivät myöhemmin Oshakatissa katsomassa rakentamiamme keittimiä. Yliopistolla oli Dr. Kuiri Tjipangandjaran (Tiede ja teknologia- osaston johtaja) vetämä työryhmä oli tehnyt "Renewable Energies in Namibia" - tutkimussuunnitelman, johon voisimme päästä mukaan. Joka tapauksessa molemmista paikoista näytettiin vihreää valoa aurinkokeitin-projektillemme. Yliopistosta voisimme saada paikallisia opiskelijoita tekemään aurinkokeitintutkimusta ja energiaministeriöstä heille rahoitusta siihen.
Oshakatissa kävin alkajaisiksi tervehtimässä Emma Shivutea ja Hilia Imalwaa Green Namibia Community Projectissa, jonka jälkeen majoittauduin Vesa Komosen isännöimään taloon. Olin odottanut jotain alkeellista hökkeliä, mutta vielä mitä! Ilmastointi, jääkaappi, suihku jne... Samassa talossa asuivat myös Johanna Lampinen ja Satu Riihimäki Oulun OKL:lta, silloin kuin kiireiltään ehtivät. He tekivät Oulun yliopistolle graduaan aiheesta "Kulttuurit kohtaavat aurinkokeitinten ääressä", joten kyllä meillä oli keittimiä talossa! - Siihen asti kunnes omani varastettiin pari viikkoa ennen poislähtöäni! No, toivottavasti se meni tarpeeseen.
Ensimmäiset kolme viikkoa kiersimme Hilian kanssa haastattelemassa TEP:in aurinko-keittimiä Oshakatin alueella käyttäneitä ihmisiä, etsimässä materiaaleja ja valmistelemassa rakennuskursseja. Haastattelut olivat lievä pettymys. Ihmiset eivät osanneet riittävästi englantia, että olisimme voineet kunnolla keskustella. Hilia toimi tulkkina, mutta siitäkin jäivät luonnollisesti kaikki kielen vivahteet ja yksityiskohdat saavuttamatta. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, mikä osaltaan vaikeuttaa luotettavien vastausten saamista. Ns. "kohteliaisuuskerroin" oli siis otettava tulkinnoissa huomioon. Kun tähän vielä lisätään suomalaisen ja namibialaisen ajattelutavan ero (mm. eräskin vastaus kysymykseen käytättekö keitintä usein? oli "yksi, kaksi, paljon") ovat saamani tulokset parhaimmillaankin suuntaa-antavia. Se vastauksista ja saamistani vaikutelmista käy ilmi, että keitin on kiinnostava, kohtuullisen käyttökelpoinen Ambomaan oloihin, eikä valmiiksi kootun keittimen n.150 N$ hintaakaan pidetty pahana. Toisaalta se, mitä ihmiset sanovat ei välttämättä ole sama, mitä he tekevät. En voinut käytännössä seurata pidempään, käyttävätkö he keitintä, sillä sadekausi oli myöhässä ja aurinko paistoi aika epäsäännöllisesti. Materiaalien etsintä oli kokonaan oma urakkansa. Suurin vaikeus oli riittävän laadukkaan pahvin löytäminen tarpeeksi moneen keittimeen. Aikamme kierreltyämme, etsittyämme ja odoteltuamme saimme kuitenkin tarpeet kasaan, lukuunottamatta tiivisteitä, joita luvattiin koko ajan ensi viikolla (ei tullut vielä 2 kuukaudenkaan kuluttua, niitä saa kuitenkin Namibiasta, Veijo on löytänyt) ja pohjapeltiä, jota ei löytynyt galvanoituna riittävän paksuna (väh. 1 mm, sitäkin on kuulemma ajoittain). Veijo on teknisen työn opettajana Ongwediva College of Education:ssa, ja hän järjesti meille oman verstaansa kurssien pitämiseen Mheshipandekan koululta.
Ensimmäisen rakennuskurssin pidin kuudelle Veijon opiskelijalle osana heidän koulutustaan. He valmistuvat tämän vuoden lopulla teknisen työn opettajiksi, joten taustatietoja piti olla riittämiin. Alku on aina hankalaa, niin tässäkin tapauksessa. Onneksi he osasivat kohtuullisesti englantia ja olivat kiinnostuneita aurinkokeittimistä. Suomalaiseen työtahtiin tottuneena olin ennakoinut, että Namibian helteessä työt tehdään noin puolet hitaammin kuin täällä, mikä olikin osaksi aika lähellä kohtaamaani käytäntöä. Odottamisen yms. järjestelyn vaatimaan aikaan en ollut osannut yhtä hyvin varautua, kun oppilaitteni kokonaismäärä olikin vielä 19 ennakoimani 10 sijaan, ja kurssien määrä 4 vs. 2, aikatauluni tuntui välillä pettävän pahemman kerran. No, aikataulut ovat ohjeellisia ja vuorokaudessa on 24 tuntia - 25, jos oikein venytään - joten kaikesta selvittiin. Hikeä ja juotavaa kyllä kului välillä suhteettomasti niin opettajalta kuin oppilailtakin, eikä ainoa syy ollut miltei 40 C helle. Kurssi siis eteni hitaasti, mutta varmasti.
Keittimistä tuli varsin toimivia, mittasimme niiden lämpötiloiksi puolipilvisenä päivänä 120-140 C. Laatu oli melko hyvä, annoin niistä arvosanaksi 82-85 pistettä (maks. 100). Kiinnitin huomiota käytön ja kestävyyden kannalta oleellisiin seikkoihin, kuten folion tiiviys (höyrystyvä vesi ei saa päästä pahviin), lasitiivisteen tiiviyteen, pohjapellin helppoon irrotettavuuteen puhdistamista varten (vesi valuu sen alle) sekä yleiseen toimivuuteen. Kymmenen pistettä jouduin vähentämään jokaiselta siitä, että kaikilla oli joitain sellaisia puutteita tietotaidoissa, joita ei tuolla koulutuksella enää saisi olla. Erästäkin oppilasta sain huomauttaa kolmena eri päivänä siitä, ettei ruuvin alkureikää saa porata samankokoisella terällä, kuin mitä ruuvin harjan läpimitta on! Toinen vaikea asia tuntui olevan mittanauhan käyttö, 59 cm tai 95 cm - sehän on sama asia, koska siinä on molemmat luvut mukana! Tästä näkee kyllä Etelä-Afrikan apartheid-politiikan aikaisen kiinnostuksen mustan väestön koulutuksen tasoon. Ei viiden vuoden itsenäisyys pysty korjaamaan vuosikymmenien laiminlyöntejä, välinpitämättömyyttä ja sortoa - etenkin kun maassa on edelleen suuri pula pätevistä opettajista. Tuosta mittanauhaongelmasta päästiin tekemällä sapluunat, joiden avulla pahvin mitoitus käy kätevästi.
Toinen ryhmä sai kolmen päivän pikakoulutuksen. Olin itse kerännyt sen kokoon ihmisiä, joiden arvelin erityisesti hyötyvän opetuksesta. Mukana oli opettaja David Heita ja kaksi hänen oppilastaan Valombola Vocational Training Centre:sta, sekä kotitalousopettaja Florence Msati ja teknikko Valde Haikari Ongwedivan Rural Development Centre:sta. Viimeksimainittu on Ministry of Agriculture, Water and Rural Development:in tukema taimien myyntiin, kotitalousneuvontaan, soveltuvaan teknologiaan jne. keskittynyt, kaupallinen, projekti. He ovat valmistaneet siellä erilaisia liesiä ja uuneja jo aikaisemmin, ja heillä on ollut yksi TEP:in keitin yli vuoden verran. Myöhemmin kävi ilmi, että se oli ollut ahkerassa käytössä, tosin ei sillä henkilöllä, joka sitä väitti käyttäneensä - näitä tiedonkulkuongelmia... Valombola on ammattiin valmistava, lähinnä teknillinen koulu, joita on yksi joka läänissä. He ovat viimekesäisen demonstraation innoittamina perustaneet Solar Clubin, jonka päätarkoituksena on edistää aurinkokenergian käyttöä ja levittää tietoisuutta mm. rakentamalla aurinkokeittimiä. Clubissa on jäseninä miltei 50 oppilasta ja 13 opettajaa, puheenjohtajana toimii em. David Heita. TEP on jo tukenut heidän toimintaansa 1000 N$ avustuksella. Mielenkiintoinen pieni yksityiskohta on se, että Valombolassa ei ole käytetty kertaakaan saamaansa keitintä viimekesäisen demon jälkeen, vaan se on lukkojen takana vararehtorin huoneessa. Siitä huolimatta he tuntuvat hyvin innostuneilta asiasta. Tästä näkee, että demot ja esittelyt ovat hyvin tärkeitä, mutta ei niillä keitinten käyttöä edistetä - tietoisuutta kylläkin.
Kolmas ryhmä oli Hilian keräämä naisryhmä. Olin vetänyt yksin edelliset kaksi kurssia, sillä Hilia joutui olemaan paljon autokuskina Green Namibialle Emman loukattua jalkansa joulukuussa auto-onnettomuudessa. Onneksi Emma voi jo paljon paremmin lähtiessäni sieltä huhtikuun lopulla. Hiliaa täytyy kyllä kiittää, ilman häntä en olisi varmaan saanut mitään järkevää aikaiseksi. Hän oli jo etukäteen kirjeenvaihtomme perusteella kerännyt radiolla kokoon kymmenkunta naista ympäröivältä maaseudulta keitinrakennuskurssillemme. Hilia toimikin tällä kurssilla pääopettajana, jolloin opetuskielenä oli oshiwambo. Minä lähinnä kerroin englanniksi (Hilia tulkkasi) miksi mitäkin tehdään ja myös miten, jos Hilia ei jotain osannut. Oppi meni kyllä melko hyvin perille perusteellisten keskustelujen ja esimerkkien kautta, mistä oli osoituksena Hilian suullisesti pitämä loppukuulustelu. Kaikki kahdeksan naista muistivat miten keitin rakennetaan, virheitä oli lähinnä kokoonpanojärjestyksessä.
Rakentamisen jälkeen pidimme viikon tauon (tarkoitus oli ollut pitää kuukauden tauko, mutta aikatauluni ei enää sallinut sitä), jonka aikana kiersin antamassa lisäopastusta. Tämän jälkeen meillä oli vielä viikon kurssi, jolla arvioitiin keitinten soveltuvuutta Ambomaalle ns. osallistuvan arvioinnin (Participatory Rural Appraisal, PRA) keinoin mm. vertaamalla aurinkokeittimiä toisiin uuneihin/liesiin heidän kriteereillään. Tärkeintä tässä ei ole käytettävät kartat, mallit ja työkalut, kuten matriisit ja diagrammit, vaan ajatustapa: ulkopuolinen asiantuntija tuo oman tietonsa, paikallisilla ihmisillä on taas vankkaa tietoa omasta kulttuuristaan ja elinolosuhteistaan. Nämä pyritään yhdistämään parhaalla mahdollisella, paikallisille sopivalla tavalla. Tämä eroaa kyselytutkimuksista yms. konsultoinneista siinä, että paikalliset muodostavat ne kriteerit, mikä tieto on arvokasta, he analysoivat sitä itse erilaisilla, yleensä visuaalisilla, menetelmillä, ja saavat välittömästi työnsä tulokset omaan käyttöönsä. Ulkopuolinen oppii paikallisten ihmisten elämää, ja saa luotettavampaa tietoa verrattuna siihen, että hän keräisi datan ja veisi sen jonnekin muualle analysoitavaksi. Tietenkään tämä ei toimi aina, joka tilanteessa ja kaikkialla, onpahan askel parempaan suuntaan. Minulla oli mm. (tässäkin) suuria kielivaikeuksia, vaikka Hilia valmistautui ajattelutapaan jo etukäteen Finnconsultin järjestämällä parin päivän intensiivikurssilla, jonne pääsimme mukaan. Mielenkiintoisin harjoitus kurssilla liittyi empowerment/disempowerment - kysymykseen. Siinä pyydettiin jokaista kertomaan parilleen sellainen kokemus menneisyydestään, joka sai hänet tuntemaan hallitsevansa omaa elämäänsä, ja päinvastoin. Pari sitten kertoi nämä kokemukset koko ryhmälle, siten kun oli asian ymmärtänyt. Mielestäni tässä on koko ajattelutavan villakoiran ydin: oman elämän hallinta, eikä ns. asiantuntijan tuominen kertomaan, miten teidän tulee elää.
Pidin tätä kolmatta ryhmää pääryhmänäni, sillä halusin tietää onnistuuko keitinten levittäminen naiselta naiselle siten, että he jakavat tietotaidon aina eteenpäin seuraavalle kiinnostuneelle. Tämän onnistumista on vielä vaikea sanoa, tulevaisuus näyttää mitä kautta keittimet lähtevät parhaiten leviämään. Mahdollisuuksia on nyt tämän hajautetun tiedonvälityksen lisäksi neljä kiinteää organisaatiota, joissa voidaan järjestää kursseja: Green Namibia (ovat jo tehneet keittimiä yksin), Ongwediva Rural Development Centre, Valombola Vocational Training Centre ja Council of Churches in Namibia, Ongwediva. Viimeksimainitusta oli Johanna Iyambo kolmannella kurssillani, ja hän olikin paras oppilaani siinä ryhmässä. Tosin hän on saanut jonkin verran teknistä koulutusta maanpaossa ollessaan, toiset naiset eivät yhtään, mutta pärjäsivätpä silti Hilian tiukassa komennossa kunnialla. Kaikki nämä organisaatiot lupasivat aloittaa keitinten rakentamisen ja myynnin, mutta lupaukset ovat lupauksia, teot ratkaisevat. Toiveita on jokatapauksessa olemassa.
Olen lähdössä uudestaan Namibiaan syyskuun lopulla n. neljäksi kuukaudeksi jatkamaan projektin eteenpäin viemistä. Tällä kertaa aion keskittyä harvempiin asioihin, mutta perusteellisemmin.Dr. Tjipangandjara lupasi etsiä yliopistolta yhden opiskelijan, joka on Ambomaalta kotoisin, puhuu hyvää englantia ja osaa analysoida asioita. Suomesta saan mukaani kehitysmaasosiologiaan erikoistuneen Helsingin yliopiston opiskelijan Mai Salmenkankaan. Tarkoituksenamme on mennä kolmistaan asumaan Hilian kotikylään n. kuukaudeksi, tutustua ihmisten elämänmenoon siellä ja kartoittaa aurinkokeitinten käytettävyyttä eri tilanteissa ja niiden levitystapoja. Toinen tehtävä on järjestää Namibian yliopistolla kurssi, johon pyydetään kaksi opettajaa maan jokaisesta Vocational Training Centre:sta. Tuntuu hedelmällisimmältä opettaa opettajia, jolloin he voivat välittää tietoa eteenpäin. Nämä työt vienevät n. kaksi kuukautta. Lisäksi aiomme kiertää läpi kaikki kouluttamani ihmiset viime reissulta, ja järjestää lisäkoulutusta tai auttaa muuten tarpeen vaatiessa. Otan mielelläni vastaan vinkkejä ja yhteystietoja, mutta valitettavasti kokemuksesta viisastuneena en voi luvata vetäväni enempää kursseja Namibiassa tällä matkalla. Ehkä ensi vuonna?
Julkaistu: TEP-tiedote 2/95