Perttu Vartiaisen vuonna 1984 julkaistun väitöskirjan 'Maantieteen konstituoitumisesta ihmistieteenä' (Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja n:o 3) käsittelemistä asioista oli helppo synnyttää matalamielisiä oppiriitoja ja reviiritaisteluja. Suomalaisen maantieteen piirissä ei ollut perinteitä käydä moniulotteista keskustelua metodologiasta ja tieteenfilosofiasta, nimenomaan yhteiskuntatieteisiin ja filosofiaan peilaten.
Tarkemmalla lukemisella itse väitöskirja on siitä upeaa tekstiä, että se kiihkoilematta sondeeraa maantieteen suuntauksia ja erilaisia traditioita kautta aikojen. Se nimenomaan keskustelee laajan aineiston kanssa ja osoittaa, mistä maantieteen perusasettamukset ovat kotoisin ja kuinka perusteemat, kuten environmentalismi, ikäänkuin jatkavat elämäänsä aina uusissa käytännöissä ja kytkennöissä.
Maailmankatsomuksellisia ja filosofisia lähtökohtia tulee esille mm. eksistentialismin, fenomenologian sekä länsi- ja neuvostomarxilaisuuden suunnissa.
Väitöskirjassa päädytään maantieteellisen itseymmärryksen yhteen yritykseen - ei valmiiseen kaavamaiseen oppiin, johon kaikki väkisin sovitetaan. Pikemminkin tässä on käsillä ajatuksellinen ja metodologinen lähtökohta, vakava keskustelunalku.
Yhtenä ydinajatuksena on ihmisen paikallistuminen maanpinnalle, paikallisen ja globaalin välisenä jännitteenä. Ajatus erityisestä maantieteellisyydestä, spatiaalisuudesta, tulee tarkan pohdinnan ja kehittelyn alaiseksi.
Teos on sivistävää luettavaa! Minulle on käynyt jo kolmannen kerran niin, että lyhyeksi ajateltu "lukaiseminen" onkin innostanut tarkempaan lukemiseen ja ajatuksellisiin seikkailuihin.
Tällä kertaa kävi niinkin, että halusin kaivaa väitöskirjan rinnalle tuossa ajassa eläneiden helsinkiläisopiskelijoiden kirjoituksia ja muistella, millaisia keskusteluja käytiin. Erityisesti halusin palauttaa mieleen, kuinka tieteenalan sisäiseen pirstoutumiseen haettiin eheyttäviä ajattelumalleja. Aloitan siis tältä saralta ja siirryn sitten väitöskirjan esittelyyn.
Väitöskirjan laajalle ulottuvan sondeerauksen ja harrastuneen otteen taustalla on varmaankin paljolti se, että Joensuussa oli Perttu Vartiaisen lisäksi henkilöitä, jotka motivoituivat tämäntyyppiseen uuden etsintään, mm. Pauli Tapani Karjalainen ja Anssi Paasi. Sosiologian puolelta Jukka Oksa antoi perustellun vertailukohdan. Itselleni tärkeä teos oli 'Pohjois-Karjalan kehitysalueongelman yhteiskunnallis-taloudellinen tausta'.
Ja olihan keskusteluun osallisia muuallakin, kuten Tampereella ja Oulussa. Suunnitteluammattilaisten joukossa puolestaan oli esimerkiksi "yhteisten toimintojen sijoittamisohjelmia" Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnassa (YTV) kehitellyt arkkitehti Kaj Nyman. Hän referoi, esityslistojen liiteaineistoissa, uusinta yhteiskunta- ja maantieteellistä kirjallisuutta, kuten Doreen Masseytä ja Manuel Castellsia. En tiedä päättäjistä, jotka joskus kavahtivat tällaisia "banzai-tietoiskuja" (lautakunnan puheenjohtajan ilmaus), mutta ainakin opiskelijoissa löytyi noiden liiteaineistojen lukijoita.
Tutkijat, opettajat ja opiskelijat kohtasivat erilaisissa valtakunnallisissa tilaisuuksissa. Aluesuunnittelu ja Yhteiskuntasuunnittelu -lehdet elivät intohimoisesti ajan virrassa mukana. Jopa Terrassa julkaistiin keskustelua.
Ylipäänsä keskusteltiin vilkkaasti sekä Suomessa että maailmalla. Lisämausteen ainakin suomalaiseen keskusteluun toi se, että itäisestä marxismi-leninismistä irtautuminen oli jo hyvässä vauhdissa, kuva marxilaisuudesta monipuolistumassa. Kaikki täällä Neuvostoliiton naapurimaassa elävät eivät sitä tajunneet vielä 80-luvun alkupuolellakaan.
Jouni Airon gradussa (1983) käydään läpi yhteiskuntasuunnittelun vaiheita ja pureudutaan suunnittelun mahdollisuuksiin nimenomaan uusimman marxilaisen tutkimuksen perustalla. Yli parisataasivuisen gradun nimi on 'Aluesuunnittelun kehitys Suomessa 1945 - 1982'.
Kapitalistisen tavaratuotannon ristiriidat nähdään tässä työssä niin yhteiskunnallisen kuin aluesuunnittelunkin kehityksen liikevoimaksi. Käsitellään Suomen v. 1975 jälkeistä kiinteää riippuvuutta kriisien leimaamista maailmanmarkkinoista ja sitä perustavaa seikkaa, että vaihtoarvorationaliteetin mukaisesti on korostunut muutoksiin reagoiminen ja on käynyt mahdottomaksi suunnitella pitkällä tähtäyksellä.
Maantieteen opiskelijoiden yksi organisoitumisen muoto oli "maolaisuus", joka tässä tapauksessa tarkoitti kuulumista Maantieteen opiskelijat ry:hyn, hauskasti lyhennettynä MaO. Ja tarkoittihan se myös kirjoittamista yhdistyksen lehteen, Mantuun, jonka sivuilta löytyy sekä vakavaa että humoristista tekstiä tieteenalan perusteisiin liittyen. Opiskelijat järjestivät myös maantieteen filosofiaa käsittelevän seminaarin. Ja aineyhdistelmiä monipuolistettiin, mm. teoreettinen filosofia hyväksytettiin mahdolliseksi sivuaineeksi.
Jälkeenpäin ajatellen keskustelut herättävät hyvinkin kauniita ja lämpimiä muistoja. Niin monet nuoret ihmiset olivat, hyvinkin erilaisista ajatuksellisista lähtökodista, tosissaan kiinnostuneita pääaineensa perusteista! Tunnuttiin kyselevän, kuinka maantieteen opinnot ja tuleva toiminta ammateissa voisivat olla hyödyksi maapallon ongelmissa, muun muassa suhteessamme luontoon, maahan, mantuihin ja maisemiin!
Pohdintoja julkaisseista opiskelijoista innostavimpana tulee mieleen kehitysmaantieteen piiristä Maaria Seppänen, jonka 'mikä luonnoista luonnollisin. Ihmisen "kolme luontoa" Keski-Andeilla keramiikan keksimisestä conquistadoreihin' ilmestyi 1986. Tämä "antropologis-ekologinen" teos välttelee luonnon käsittelemistä pelkästään ulkopuolisena luonnontieteellisenä kohteena. Se rikkoo kulttuurin ja luonnon dikotomian. Tämä toteutuu fyysisen, sosiaalisen ja käsitteellisen (kolmen) luonnon tarkastelukulmilla.
Mantussa (1/1983) ilmestyneessä kirjoituksessa Maaria Seppänen kritisoi aluemaantieteellistä esitystapaa, todellisuuden pirstomista irrallisiksi osiksi kuten luonto, väestö, liikenne, talous, historia jne. Sellainen ei toimi ongelmakeskeisessä lähestymistavassa, kehityksen/alikehityksen syitä ja seurauksia ja ratkaisumalleja pohdittaessa. Tarvitaan maantieteellisen kokonaisnäkemyksen sisäistämistä.
Sekin on merkittävää, että pohdittiin myös erityisalan, tässä tapauksessa kehitysmaaopetuksen olemassaoloa. Maaria Seppänen huomauttaa po. kirjoituksessa terävästi, että kehitysmaanäkökulman eristäminen omaksi "neekerimaantieteeksi" voi olla myös tehokas keino estää kehitysmaaopetuksen leviäminen "muuten puhtaaseen arjalaiseen maantieteeseen". Ei yhtään hassumpi kysymys pohdittavaksi!
Vastaukseksi opiskelijoiden kysymykseen "mitä maantiede on" ei siis riittänyt banaali "maantiede on sitä mitä maantieteilijät tekevät" (tämä vastaus ei muuten ollut vitsi vaan ihan asialliseksi tarkoitettu). Sen sijaan riittävän kiinnostavia olivat sellaiset teokset kuin David Harveyn 'Social Justice and the City', josta nimestä jo voi päätellä, että maantieteilijän intressissä oli asettaa ja käsitellä ongelmia nimenomaan yhteiskunnallisessa yhteydessä.
Sanalla sanoen: opiskelijat ja tutkijat yksinkertaisesti eivät tyytyneet vallitseviin teknokraattisen naiveihin selityksiin tai pelkkiin kerroskakkumaisiin aluekuvauksiin. Sen sijaan ryhdyttiin pohtimaan kokonaisen maantieteellisen näkemyksen mahdollisuuksia. Ja tämä tapahtui keskustelun ja osallistumisen yleisessä ilmapiirissä, jossa ikäänkuin 60-lukulaisia perinteitä jatkaen otettiin yhteiskunnallinen vastuu koko maapallosta, myös luontovastuun mielessä.
Keskustelutilanteelle oli ominaista, että sosiologinen tms. yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa, kun se oli ensin tullut tunnetuksi, alkoi vaikuttaa riittämättömältä. Tällaisessa tilanteessa kirjoitti Perttu Vartiainen teemoiltaan erittäin osuvan, nimenomaan maantiedettä koskeva väitöskirjan.
Perttu Vartiaisen teoksen noin 600 sivulta löytyy myös aineistoa, joka kytkee filosofiset ja tieteenteoreettiset kysymykset yhteiskunnalliseen kehitykseen ja reaaliprosesseihin. Esimerkiksi maantieteen yhteiskunnallistumista kuvataan toisen maailmansodan jälkeisenä kehityksenä, valtioiden tehtävien laajentumisena ja vakiintumisena mm. yhteiskunta- ja yhdyskuntasuunnittelun alalla. Tässä keskityn kuitenkin maantieteen perustaan ja metodologiaan. Siteeraan melko suorasanaisesti väitöskirjan tekstiä.
Väitöskirjan ydinajatukset liittyvät ihmisen paikallistumiseen maanpinnalle, maapallolle. Tällöin on eräänlaisena käsitteellisenä perusyksikkönä ihmisen asuin- tai elinpaikka, habitaatti - aina yksittäisestä rakennuksesta tai kodista maapalloon ihmiskunnan "kotina"; kuten Hartshorne ilmaisee: "the earth as a home of man".
Tässä ylittyy yksilöllisen ihmisen perspektiivi, kun ajatus "kodista" koskee lopulta koko ihmiskuntaa. Siksi maantieteen keskeiseksi määreeksi nousee välttämättä yhteiskunnallisuus ihmisten välisten suhteiden kokonaisuutena.
Paikallistuminen ei siis rajaudu vain paikalliseen (vertikaaliseen) kiinnittymiseen maanpinnalle, vaan se edellyttää dialektisena vastinparinaan ihmisen (horisontaalista) liikettä tai ulottuvuutta, yhteyttä, myös mentaalisessa mielessä. Taustalla tässä on maantieteessä jo perinteinen site/situation -jaottelu.
Olemisemme ja tietoisuutemme kiinnekohdaksi avautuvat erilaiset paikat, elämismaailmamme maantieteelliset keskukset. Viimekädessä paikallisuudessa määrittyvä jokapäiväinen elämämme ja viime kädessä globaalisti määräytyvä yhteiskunnallinen järjestys ja niiden välinen jännite luovat kiintopisteet inhimillisen paikallistumisen problematiikalle.
Paikallistuessaan ihminen luo oman maailmansa, päivittäisen elämänsä, elämänkaarensa ja lopulta myös ihmiskunnan historian "raamit" - maailman, jossa elämme. Näin maailma ja paikka eivät palaudu luonnon kategoriaan, vaan ne ovat epistemologisesti primaarisesti meissä.
Toisin sanoen, paikallistumista voidaan pitää nimenomaan inhimillisen olemisen yhtenä primaarisena määritteenä. Paikka "on" myös ne ihmiset, jotka siinä elävät.
Ihmistoimintojen spatiaalisuuden asettuminen alueen ja luonnon sijaan maantieteen lähtökohtakategoriaksi on ymmmärrettävissä (yhteiskunnalliseen muutokseen välittyvänä) näkökulman vaihtumisena maaseutukeskeisestä asutus- ja talousmaantieteestä ("site") kaupunkikeskeiseen ("situation").
Spatiaalisuus ei enää liity tilaan tai tiloihin sinällään eli fyysis-geometrinen käsitys tiloista voidaan jo jättää. Sensijaan voidaan puhua sosiaalisesta tilasta ja spatiaalisuuden liittymisestä erityisesti paikkoihin, yhdyskuntiin, elämismaailmoihin (habitaatti).
Spatiaalisuus käsitteellistyy perusteiltaan ihmistieteellisenä kategoriana, eikä geometriassa täydellistyvänä ei-substantiaalisena abstraktiona, formaalina kategoriana ilman substantiaalista sisältöä.
Jonkin erityisen "alueen" tai "tilan" sijasta käsiteperustaksi nousee spatiaalisuus relationaalisena, inhimilllisen todellisuuden sisäisenä suhdemääritteenä. Erityisten "spatiaalisten tekijöiden", mahdollisten "selittäjien" (kuten etäisyysmuuttuja) tai formaalisten yleistysten (kuten maankäyttömallit ja geometriset mallikuviot) sijasta oleellisiksi maantiedeteoreettisiksi määreiksi nousevat spatiaalinen työnjako, alueellinen integraatio, alueintressi, rakennettu ympäristö, territoriaalisuus, kansallisvaltio, työssäkäyntialue, maankorko, paikka, maisema yms. ihmistieteiden yleiseen käsitejärjestelmään suhteutuvat käsitteet. Mutta tämä ei mitätöi maantieteen eri traditioiden kautta avautuvia käsitteellisiä oivalluksia, kuten vyöhykkeellisyys, paikallinen integraatio, keskusjärjestelmä, innovaation spatiaalinen diffuusio, kognitiivinen kartta jne. Ne vain asettuvat nyt konkreettiseen yhteyteen ja tarkentuvat yleisempää käsiteyhteyttä vasten, toisin kuin esimerkiksi näiden käsitteiden teknisessä käytössä (spatiaalinen analyysi, behavioralismi).
---
Joulukuussa 2003
Sami Määttä
sami.maatta[at]kaapeli.fi