<<

Tämä teksti on syntynyt omaan ympäristöön tutustumisen ja tutkimustyön ristisiitoksena.
Eestinkallion tapauksen täytyy ilmentää myös jotain yleisempää.

Koiran näkökulma modernisaatioon


Mitä koiran tulosta seurasi
Tarina Elsan tontista
Teknologisen aikakauden asetin
Politiikan kuolema
Onko maisemalla mahdollisuuksia?
Mistä politiikkaa voidaan etsiä?
Verkko on kytkennän taidetta
Verkko ja politiikka
Koira ja silleen jättäminen

kirjallisuus


Sinikka Sassi

KOIRAN NÄKÖKULMA MODERNISAATIOON

Koirat eivät pidä koirapuistoista. Ne viedään aitaukseen, jota niiden lukemattomat lajikumppanit uutterasti ja yhä uudelleen pilkuttavat, niiden päälle tulvii kaoottinen informaatiohyöky ja ne ahdistuvat. Niille tarjotaan koirapuiston 'vapautta', mutta signaalien tulvan tainnuttamina ne lukkiutuvat paikoilleen. Kokemus urbaanista koirapuistosta on kenties yleistettävissä, sen sijaan espoolainen koirittuminen lienee omaa luokkaansa: kymmenkunta vuotta sitten kissa- ja koiraperheet olivat yhtä vahvoilla, nyt koiralliset ovat selvästi enemmistönä. Vauvabuumin sijaan on toteutunut koirabuumi ja useissa perheissä niitä on jo kaksittain. Kissat kuuluvat varhaisempaan, maalaisempaan historiaan ja jos eivät ole kokonaan kadonneet, pysyttelevät henkensä pitimiksi poissa näkyvistä. Vaikka koirittuminen selittyykin usein vanhempien taipumuksella myöntyä perillisten painostukseen "kun kavereillakin on", on koiralla myös syvempi merkitys modernin ihmisen ja luonnon välisessä suhteessa. Koira on villi, se on osa alkuperäistä, meiltä kadonnutta luontoa, mutta samalla hallittavissa oleva - useimmiten.

MITÄ KOIRAN TULOSTA SEURASI

Tyttäriemme tultua alkavaan murrosikään jouduimme mekin koiranhankintakeskusteluihin, noihin päättäväisiin ja toistuviin verbaaliharjoituksiin, joista useimmat vanhemmat poistuvat häviäjinä. Vastustimme koiran tuloa liikakansoitukseen, liikarakentamiseen ja liikakoirittumiseen vedoten. Vuosi sitten, viikko ennen joulua se tuli taloon. Ei siksi, että pyynnöt olisivat voimistuneet, vaan koska olimme itse kasvattaneet pienen koiran sisällemme. En ollut joutunut tekemisiin koiran sen paremmin kuin koirankasvatuksenkaan kanssa, mutta kumppani vakuutti asian olevan hallinnassa. Sitä se ei tietysti ollut, vaan jouduimme koiran leikittämisen, ulkoiluttamisen ja ruokkimisen kanssa mitä oudoimpiin tilanteisiin, joita jälkikäteen muistelee yhtä vähän mielellään kuin lasten päivähoitojärjestelyjä. Äidiltään se oli saanut ulkonäkönsä ja värinsä, mistä sen nimi: Piki. Kun se varttui, osoittautui että pystykorvan ja karjalan karhukoiran yhdistelmänä se tarvitsi paljon ulkoilua. Sen ensimmäiset elinkuukaudet olivat opettaneet meille jotain uutta modernista: löysimme koiriin liittyvän kokonaisen, merkillisen teollisuudenalan ja huomattavan vaikutusvaltaisen asiantuntijajärjestelmän. Jotakin meille oli myös selvinnyt koirien luontaisista ominaisuuksista.

Vastoin yleistä kehityskulkua vanhemmasta tyttärestä kehittyi huolellinen ja vastuullinen koiranhoitaja, kun taas nuoremman aseman koira määritteli perheen pohjimmaisimmaksi. Koiran hyvinvointia koskien vanhempi kehitti nopeasti 'koiran parhaaseen' peruustuvan puhetavan, joka ällistyttävästi muistutti toista vastaavaa puhetapaa. Perusteellisesti rokotettuna, nelikuisena, loputtoman ehtivänä pentuna Piki vietiin ensimmäistä kertaa isoon maailmaan, pois pihapiiristä. Se laajensi reviiriään ja me sen mukana. Se tutustui Elsan tonttiin ja niin myös me.

TARINA ELSAN TONTISTA

Se oli joutoalue, toistaiseksi rakentamiselta säästynyt ja osa historiallisen maalaiskartanon vanhoja alusmaita. Meille se on oikeastaan laitonta maata, ei-julkista aluetta, joka ilman koiraa olisi pitänyt salaisuutensa. Sen salaisuus on sen täydellisyydessä: siellä on mäkeä, kalliota, niittyä, puro, ikivanhoja puita, puutarhamaata ja marjapensaita. Kuusiaidan ympäröimä etelärinne, jonka on oma pienilmasto on lämpimämpi kuin ympäristössä, myyttinen kultamaa. Se on kaunis, harmoninen ja rauhoittava. Aikoinaan sen osti pariskunta rakentaakseen talon itselleen ja myöhemmin toisen tyttärelleen, mutta 40 vuoden aikana ei rakennuslupaa hellinnyt. Sen sijaan grynderit toistuvasti painostivat heitä myymään tontin - milloin siksi, että siitä oli tulossa puistoalue, milloin siksi, että se oli jäämässä voimalinjan alle, milloin muusta syystä. Rakennusluvan hakemisesta tuli heille raskas elämäntyö ja kun se epäonnistui, he lopulta myivät tontin rakennusliikkeelle. Pariskunnalla on kuitenkin oikeus käyttää tonttia sen rakentamiseen asti ja siksi kuusiaita on pysynyt leikattuna, kasvimaa käännettynä ja ruusupensaat hoidettuina. Vaivihkaa olemme Pikin seurassa tutustuneet maiseman kätköihin ja kiintyneet siihen yhä syvemmin. Mutta saako siihen kiintyä? Vastakkain ovat kaava ja maisema, teollinen modernisaatio ja silleen jättäminen. Kiintyminen on ristiriitaista myös siksi, että vastakkaiset tunteet ovat mielessä samanaikaisesti: suru sen häviämisestä ja ilo sen kauneudesta.

Kun vanhat omistajat eivät saaneet rakentaa tontilleen kahta taloa, on tulevalla grynderillä lupa 3000 kerrosneliömetriin eli oikeus rakentaa esimerkiksi 100 neliön asuntoja 30 kappaletta. Tämä loukkaa minun oikeustajuani, eikä yksin minun, vaan monen monen muunkin. Kaavaa on vastustettava siksi, että se rikkoo yleistä oikeudenmukaisuuden käsitystä vastaan ja siksi, että olemme velkaa sen maisemalle. Puolustamista varten tontti tarvitsee liittolaisia ja ehkä se ennemminkin valitsi meidät kuin päinvastoin. Sen puolustautumisen historia on joka tapauksessa pitkä ja ansiokkaasti se on tähän asti välttänyt rakentamista.

TEKNOLOGISEN AIKAKAUDEN ASETIN

Miten tontti voi puolustaa itseään? Asemakaava on väkivahva vastustaja, jolla on kyky hävittää puut, eläimet ja maiseman vanhat muodot. Kaava tasaa maan, räjäyttää kalliot, tuo sepeliä ja soraa tilalle, nostaa rakennusmassat ja vihdoin istuttaa uudet puuntaimet säädettyihin paikkoihin. Mihin perustuu kaavan voima, mihin kategoriaan se olemuksellisesti kuuluu?

Heideggerin näkemys tekniikasta auttaa ymmärtämään kaavan olemusta. Heidegger (1954) ymmärtää tekniikan välttämättömäksi inhimilliseksi tietämiseksi, jota ilman emme voisi saada olevasta, fysiksestä mitään irti. Tekniikka ei siis ole mitään teknistä, vaan se on enemmänkin kehys ja puite, jonka sisällä me ajattelemme asioita ja toteutamme suunnitelmiamme. Sitä on kutsuttu myös 'asettimeksi', koska se on aktiivinen ja vaikuttaa siihen tapaan, jolla me ymmärrämme toimintamme kohteet. Asetin on aina olemassa, mutta modernin aikakauden asettimen vaikuttavuus ja vaarallisuus on siinä, että ihminen on sen sisässä huomaamatta sitä itse. Näin ymmärretty tekniikka on Heideggerin käsityksen mukaan tuottanut teknologisen periaatteen, jonka ajattelutapa on laskeva, kalkyloiva ja jossa ei enää ajatella tekniikan paljastamaa olevaa yhtenä sen mahdollisena ilmenemistapana, vaan olevana itsenään. Se on suunnittelua, laskelmointia ja soveltamista etukäteen annetuissa puitteissa. Se on vastaamista kysymyksiin tietyistä lähtökohdista, jotka myös ratkaisevat vastaukset, joita kysymyksiin voidaan antaa. Se on perustaltaan matemaattista ja sillä on taipumus alentaa ja yhdenmukaistaa arvot rahaksi. Tämä ajattelun tapa on tavanomaisimmillaan suhteessamme luontoon ja myös niissä ongelmissa, joita suhteemme luontoon on tuottanut.

Asettimen perustekijöitä ovat ajan ja paikan modernit määrittämisen tavat, jotka kuuluvat sen matemaattiseen ja mittavaan ytimeen. Asia on näin yksinkertainen: tuhoa Greenwichin Mean Time ja tuhoat samalla modernin virtatalouden ja sodankäynnin perustan, koska ne ovat riippuvaisia äärimmäisen tarkasti mittavista aikayksiköistä. Maanmittarit puolestaan asettavat paikan perusyksikön, pultin, kolmiomittauspisteen. Oletteko huomanneet tuon punaisen teräspallukan, joka vankasti töröttää kalliosta? Olette panneet sen merkille, mutta ette kenties tiedä sen merkitystä, sen olemassolon syytä. Maaperän hallinnointi ja rakentaminen ovat mahdottomia ilman näitä pikku apulaisia. Tuhoa maaston koordinaatit ja tuhoat teollisen rakennustavan ytimen, sillä ilman niitä ei synny perustuksia, ei synny suorakulmia. Aika ja paika matemaattisina, mitattavina suureina ovat teollisen tuotantotavan ja modernin hallinnan pyrkimyksen perusta ja ne määrittävät meille myös maiseman, jos me sen sallimme.

Voiko Elsan tontti mitään peruspultille, joka on sen kallioon istutettu ja joka sitoo sen laskevaan ajatteluun ja alentaa sen voitonsaalistuksen kohteeksi? Voimmeko me mitään pultille, joka muuttaa maisemamme elementtikuutioiksi? Onko meistä vastustamaan teknologisen aikakauden hyvin haastavaa asetinta? Kyllä on, jos meissä kehittyy oikea asennoituminen sitä kohtaan. Tarvitsemme 'pahaa asennetta', ironista suhtautumistapaa, pyrkimystä saattaa naurunalaiseksi vallitsevat ajattelutavat, sovinnaiset käytännöt ja hallitsevat ryhmittymät.

POLITIIKAN KUOLEMA

Valta ja asetin ovat vahvasti tekemisissä toistensa kanssa. Espoon hallitseva eliitti toimii tiukasti asettimen ohjastuksessa ja sillä tavalla myös varmistaa omaa konkreettista valtaansa. Se on yhden ajatustavan otteessa, kuten myös useimmat niistä valtuutetuista, joilla ei ole asemaa hallitsevassa eliitissä ja jotka eivät ajattelutavasta hyödy. Perustelen esimerkillä: valtuusto käsitteli toukokuun lopulla mittavinta asiaa, joka sen eteen on kolmeen vuosikymmeneen tullut eli Espoon rakennemitoitusta vuoteen 2030. Suuri enemmistö hyväksyi asiakirjan, joka on monitulkintainen, sisäisesti ristiriitainen ja josta puuttuu kokonaan poliittinen näkemys siitä, mikä kaupungista pitäisi tulla. Enemmistö oli kyvykäs tai halukas keskustelemaan vain siitä, onko kaupungin tuleva asukasmäärä 230 000 vai ehdotettu 240 000. Piilokehityssuunnitelma on grynderien ja virkamiesten tekemä ja hallitsevan ryhmän tukema. Mutta miksi sen hyväksyvät lähes kaikki muutkin? Miksi valtuutetut hyväksyvät oman asuinympäristönsä tuhoamisen harvojen etujen hyväksi? Miksi valtuutetut suostuvat asfaltoituvaan ja betonoituvaan maisemaan ja ruuhkautuvaan, saastuttavaan liikenteeseen? Luvut eli asukasmäärät ja rakennettavat neliöt ovat perusteellisen poliittisia, mutta valtuusto ei suostunut käymään keskustelua niiden lähtökohdista ja määräytymisestä.

Espoo haluaa olla suuri. Virkamiehet uskovat, että Espoo on parempi Manhattanina, Los Angelesina, Silicon Valleyna tai minä tahansa muuna amerikkalaisena unelmana. Espoon pitää kasvaa: kuusikymmenluvun mitoitussuunnitelmien mukaan sen piti parissa vuosikymmenessä laajeta 340 000 asukkaan kaupungiksi - se ylsi vain 190 000:een. Nyt sen pitäisi imaista sisälleen yksi Pori, Hämeenlinna, Jyväskylä tai vastaava. Samaa kasvun liioittelua on muissakin isoissa kaupungeissa, mutta espoolainen hulluus on ehdotonta valtakunnallista kärkeä ja siksi me olemme kiukkuisia. Me jotka jo asumme täällä, emme ilahdu uusista kerroskuutioista nurkillamme.

Laskevan ajattelun tapa käsittää maailma on alunperin riittämätön. Se synnyttää välttämättä tilanteen, jossa ihmisen panos maailmaan päin, subjektin aktiivinen ote objektista tuottaa tulokseksi arvaamatonta, jotain sellaista, jonka käsittelemiseen meillä ei ole edes ajattelun välineitä, puhumattakaan siitä, että pystyisimme niihin tuloksiin muuten puuttumaan (Varto 1995). Ongelma on siinä, että maailma näyttää ottavan vallan meistä, koska teknologinen periaate toteutuu mittakaavassa, jossa sitä ei voida enää kontrolloida. Se on jonkinlainen itse itseään laajentava puite. Joillakin valtuutetuilla se ilmenee selvänä sisäisenä ristiriitana. He kannattavat puheissaan pienempiä rakennusoikeuksia ja vihreämpiä ympäristöjä, mutta äänestävät rajun rakentamisen puolesta. Miten sen selittäisi? Puoluekuri nähtävästi pakottaa heidät äänestämään vastoin omia ja asukkaiden enemmistön näkemyksiä, mutta onko siinä mitään järkeä?

Vastustajan löytäminen ei ole vaikeaa kaavakysymyksessä, sen sijaan työläämpää on huomata, että valtuusto on paha este asialle ja että me emme ole samalla puolella rajaa sen enemmistön kanssa. Kesti aikansa nähdä, mikä meitä erottaa: heillä on kaava, meillä on maisema. Habermasilaisittain ajatellen kaava kuuluu hallinnon ja talouden arsenaaliin, ohjausvälineisiin, kun taas maisema on elämismaailman tärkeä elementti. Kun politiikka on kuollut ja kun edustajamme toimivat asettimen sisässä huomaamatta sitä itse, onko meillä oikeutta odottaa politiikan uudestisyntymää? Kyllä on, koska meillä on sekä oikeus että velvollisuus pitää huolta maisemasta, pitää huolta omasta identiteetistämme ja omasta arvokkuudestamme. Espoossa politiikan on synnyttävä uudelleen alhaaltapäin, koska vanhat poliittiset käytännöt on saatava murrettua ja epäkelpo rakennustapa purettava. Vanhat käytännöt ovat tuhoavia ja tulossa tiensä päähän. Espoolaiset ovat vihaisia, koska meidän silmämme peittää rakennustyömaan pöly ja korvamme täyttää kallioporan jyske.

ONKO MAISEMALLA MAHDOLLISUUKSIA?

Miten me voisimme rikkoa jähmettyneen poliittisen järjestyksen, joka perustuu grynderien eduille ja saunaseuran toimintatavalle? Mitä voimaa meillä on, kun sitä ei ole ollut aikaisemmillakaan asukkailla? Esitän pari syytä, miksi uskon mahdollisuuksiimme.

Saksalaiset tutkijat (esim. Schwengel 1991) puhuvat kulttuuriyhteiskunnasta, jonka keskeinen piirre on kulttuurin vahvistuminen autonomiseksi alueeksi ja sosiaalisen samanaikainen romahtaminen kulttuuriseen. Lashin (1994) mukaan tämän ajan sosiaalinen ja poliittinen elämäon kulttuurisempaa kuin koskaan, mikä johtuu modernien instituutioiden ja organisaatioiden kulttuuristumisesta ja toisaalta laajasta sosiaalisten ja viestinnällisten suhteiden verkostosta, joka on syntynyt instituutioiden ulkopuolelle, niistä riippumatta. Kulttuuriyhteiskunnan uusi toimintamalli perustuu talouden ja kulttuurin väliseen suoraan vaihtoon. Tarjontaan ja kysyntään vaikuttavat suoraan erilaisten elämäntyylien, uravalintojen ja kulutusmallien kilpailu vaikutusvallasta ja toisaalta erilaisten mallien hyväksyntä, sekä sukupuolen ja iän merkitysten muuttuminen. Ilman valtion väliintuloa toteutuva talouden ja kulttuurin vuorovaikutus itse asiassa avaa mahdollisuuksia uusien välittävien voimaryhmittymien syntymiseen. Uuden keskiluokan strategisilla ryhmillä on tässä keskeinen asema. Mikäli ne hyväksytään sosiaalisen muutoksen toimeenpanijoiksi ja sikäli kuin ne kykenevät muuntamaan ja tulkitsemaan vähemmistöjen kokemukset osaksi enemmistön elämää, ne saavat todellista valtaa tasapainottaen siten taloudellisen ja hallinnollisen eliitin valtaa.

Espoo on hyvin keskiluokkainen ja siksi juuri siitä on lähdettävä liikkeelle - laajapohjainen liike on keskiluokan varassa. Espoolaiset vilpittömästi haluavat sen vihreän puutarhakaupungin, jota kaupungin tiedottajat retorisesti mainostavat verkossa ja jonka meidän edustajamme ovat kestävän kehityksen suunnitelmassa hyväksyneet. Kerrostalokeskittymät ovat vihertävistä visioista huolimatta kuitenkin silmin nähden olemassaolevia, tosiasia, jonka pitää johtaa erilaisten asukasryhmien yhteisten intressien löytämiseen, yhteisen tavoitteen hahmottamiseen. Se ei ole vaikeatakaan, koska sekä omakotiasujien että kerrostaloväen kannalta olisi ehdottomasti edullisempaa pitää huolta jo rakennetuista alueista, täydentää, korjata ja parantaa niitä, kuin rakentaa lisää sosiaalisia ongelmia ja viimeistelemätöntä, raskasta ei-kaupunkia. Espoosta ei saa tulla kovan modernisaation viimeistä muistomerkkiä, siksi laaja yhteinen pohja on välttämättömyys. Kokemuksellisesti, aistien ja ruumiin tunnistamana, espoolaisilla voi olla kaikkia yhdistävä 'yleinen etu'. Se on ehkä hahmoton ja epämääräinen, mutta vain niin kauan kun siitä ei voida keskustella julkisesti. Ei lisää urbaania autiomaata, ei lisää häkkiasumista, ei lisää liikkumista peltiumpiossa.

Mutta onko keskiluokkaisuus haitta ja rakennammeko me elitististä ja kielteisesti estetististä projektia? Totta kai keskiluokkaisuus voi olla ongelma, koska siitä voi seurata kiinnittyminen sovinnaiseen makuun, omiin nurkkiin ja nurmikkoon, grilliin ja ruohonleikkuriin. Mikään ei kuitenkaan periaatteessa estä meitä testaamasta kulttuuristumisen ja keskiluokan strategisten ryhmittymien teoriaa etenkin, jos Lashin tavoin näkee kulttuuristumisen olennaisena tekijänä kehittyneet informaatio- ja kommunikaatiorakenteet. Me satumme asumaan varsinaisen teknologisen ytimen päällä, informaation superväylän varassa, jota kehittyneempää on vaikea löytää.Täällä on strategisia ryhmittymiä, jotka kyllä hallitsevat tekniikkansa. Jos keskiluokka tarvitsee potkun persuksiinsa lähteäkseen liikkeelle 'hyvän elämän' puolesta, se on senkin saanut jo: sen asema on horjuva ja muiden putoajien mukana sen jäsenet luiskahtelevat sosiaalisia tikkaita alaspäin. Satunnaisuus, turvattomuus, ambivalenssi, kaikki ne koskettavat keskiluokkaa.

MISTÄ POLITIIKKAA VOIDAAN ETSIÄ?

Politiikkaa ei pidä etsiä vanhoista instituutioista ja ylätason poliittisista rakenteista, on Beckin näkemys. Mistä siis? Lash (1994) ehdottaa arkipäivän ja kulttuurin aluetta, joiden merkitys on myöhäismodernissa noussut keskeiseksi. Arjen, politiikan ja organisaatioiden kulttuuristuminen merkitsee sitä, että demokratian sisällölliset ja toiminnalliset elementit on kyettävä piirtämään osaksi uudelleen. Espoolaisina me haluamme ottaa vakavasti paikallisen identiteetin kehittämisen ja historiallisen muistin ylläpitämisen, joita viralliset kehittämissuunnitelmat meille tarjoavat. Niiden avulla me käymme käsiksi politiikkaan, vaikka niille onkin hallinnossa annettu vain kauniin fraseologian merkitys.

Refleksiivisyyden ja moderniuden kulttuurinen ja erityisesti esteettinen puoli ovat jääneet sosiologisessa keskustelussa Lashin mukaan syrjään. Kun sivuutetaan myöhäismodernin itsen kulttuuriset lähteet, lyödään samalla laimin oleellisen tärkeä politiikan ja arkipäivän ulottuvuus. Sen huomiotta jättäminen merkitsee keskittymistä muodolliseen ja institutionaaliseen sen sijaan, että nähtäisiin yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja poliittisen koko ajan kasvava vuorovaikutus. Mahdollisuus siihen, että keskiluokka kehittää uusia, totuttuja puoluerajoja rikkovia poliittisia projekteja, on olemassa, mutta käyttääkö se mahdollisuutensa?

Eroa on myös siinä, ajatellaanko uudenlaisen politiikan toteutuvan edelleen edustuksellisesti, kenties uusien instituutioiden ja asiantuntijaryhmien kautta vai ilman välitystä, osallistuvan demokratian keinoin. Poliitikkojen olisi ymmärrettävä, että heidän valtuutuksensa on käynyt kapeammaksi ja että heidän pitäisi entistä enemmän keskustella ja neuvotella valtuuttajiensa kanssa. Me olemme kykeneviä puhumaan puolestamme ja nostamaan esiin meille tärkeitä asioita, jotka eivät aina sovi yhteen vakiintuneen asialistan tai totutun käsittelytavan kanssa. Tärkeiksi asioiksi nousevat ne, joiden kanssa olemme tekemisissä päivittäin, mutta niiden arkisuudesta huolimatta ne eivät ole ulottuvuuksiltaan vähäisiä.

Me tiedämme miten sitkeässä puoluepoliittiset rakenteet ovat ja miten tiukasti poliittinen ajattelu toimii niiden muodostamassa kehyksessä, vaikka ne ovat lakanneet kiinnostamasta maallikkoyleisöä. Espoolaisessa politiikassa vain sitoutumattomien ja vihreiden ryhmillä on jonkinlaista toimintavapautta, koska ne eivät uudempina ryhmittyminä ehtineet mukaan rakennusmaan alkuperäiseen suurjakoon. Kullakin puolueella oli grynderinsä ja sen mukaan puolustettin punaisia elementtikuutioita sinisiä vastaan ja päinvastoin. Jälkeenpäin katsottuna punaiset kerrostalot ja siniset kerrostalot näyttävän hämmästyttävän samanlaisilta. Johtopäätös tästä on paradoksaalinen: ainoata aitoa poliikkaa on sitoutumaton politiikka, koska se ei ole ennaltamäärättyä. Vapaata keskustelua hyvästä elämästä voi käydä vain, jos ei ole etukäteen luovuttanut järkeään ja sidotuttanut käsiään.

VERKKO ON KYTKENNÄN TAIDETTA

Onko kaavan vastustaminen elitistinen projekti, jonka tarkoitus on hyödyttää vain omakotiasukkaiden kauniin maiseman tarvetta? Pienenkin alueen asemakaavasta aukeavat laajenevat kehät yleisiin politiikan kysymyksiin, niin yleisiin kuin itse kukin vain haluaa yltää. Kaupungin suunnittelussa sen pienimpiä osia myöten heijastuvat näkemykset ekologisista uhista, tulevaisuuden yhteiskuntarakenteesta, työn organisoinnista, valtakunnallisesta ja kansainvälisestä keskittämisestä tai hajauttamisesta, ja kaikki ne ovat poliittisia ytimeltään. Asioiden liittämisen toisiinsa, teemasta toiseen liikkumisen tekee viime kädessä mahdolliseksi verkko, netti. Ilman verkkoa, sen kautta syntyviä yhteyksiä ja sen varaan rakentuvaa julkisuutta emme olisi juuri sen paremmassa asemassa kuin aikaisemmat sukupolvet omassa vastarinnassaan. Uskon kyllä refleksiivisyyteen, ihmisten oman harkintakyvyn, itsekriittisyyden, pohdinnan ja tarkkailun kasvuun, vaikka sillä on myös rajansa. Uskon instituutioiden kykyyn arvioida omaa toimintaansa aikaisempaa perusteellisemmin ja kriittisemmin. Uskon kulttuurin ja talouden uuteen, suoraan vuorovaikutukseen, ja tuotannon ja kulutuksen mallien muuttumiseen - paremmiksi toivottavasti. Uskon hajautetun, alueellisiin yksikköihin perustuvan yhteiskunnan mahdollisuuteen, monikulttuurisen ja tasa-arvoisemman politiikan syntymiseen, vaikka vaarallisen vahvoja vastatendenssejä on näkyvillä. Mutta tämä kaikki ei vielä johtaisi kovin pitkälle, eikä niin pian, ellei meillä olisi myös verkkoa. Ja jos meillä olisi vain verkko ilman muita uusia kehityssuuntia, emme silloinkaan pääsisi pitkälle.

Nyt huomautus kaikille niille, jotka aavistelevat löytävänsä teknologisen deterministin ja utopistin, joka ei ole huomannut teknologiakritiikistä häivääkään: Verkko on epätasaisesti jakautunut, se ei ole erityisen demokraattinen käyttäjäkuntaa arvioiden, se on arvaamaton ja tulostensa puolesta ennustamaton ja käytössä hankala. Kaiken lisäksi se suunnattomasti lisää kontrolliyhteiskunnan vahvistumisen mahdollisuutta muista pienemmistä huolista puhumattakaan. Kaiken tämän sanottuani väitän, että tällä hetkellä ainoa järkevä strategia kansalaisten kannalta on oppia tuntemaan verkko mahdollisimman tarkasti ja opetella käyttämään sitä olennaisiin tarkoituksiin. Uusi teknologia on kiinnostunut meistä, vaikka me emme olisikaan siitä. Me olemme verkossa, vaikka emme sitä huomaisikaan.

Verkko on kaikesta huolimatta hämmästyttävä julkisuuden laajennus. Kaava-asioissa ainoa julkinen foorumi ovat olleet yleisönosastot, joissa on julkaistu poliittisesti sopivia kirjoituksia, niitä jotka eivät kohdistu liian keskeisiin puutteisiin, liian tärkeisiin etuihin tai liian arkoihin kytkentöihin. Verkossa kenelläkään ei ole mahdollisuutta valvoa tai rajoittaa toimittamaamme aineistoa, ei valita mitä kaavakiistoja julkistamme ja minkälaisia hypertekstejä kehitämme. Vaatimus on aivan selvä eikä edes kohtuuton: kaikki julkiset asiakirjat on saatava julkisiksi. Jos meidän ympäristöämme perustavasti ja lopullisesti muuttava kaava on nähtävillä kaupungin kanslian seinällä ja asiasta on kertailmoitus kaupungin ilmaisjakelulehdessä, ei meidän mielestämme edes alkeellinen julkisuus ole toteutunut. Miten meillä asianosaisina on mahdollisuus vaikuttaa kaavan sisältöön, jos emme edes tiedä sen olemassaolosta?

Yksi pieni askel julkisuuden laajentamisen tiellä on kaupunginvaltuuston esityslistojen ja pöytäkirjojen laittaminen verkkoon. Espoossa näin ei ole tehty. Se voi johtua Espoon taudista, jossa on samoja oireita kuin Turussa ja Vantaalla: kaikki on jo-sovittua. Asiat on sovittu ennen kuin ne tulevat valtuuston, jossa niitä voidaan muuttaa rajoissa, jotka on otettu huomioon jo sovittaessa. Siis: haetaan niin korkeata rakennusoikeutta, että sitä tiputtamisen jälkeenkin jää enemmän kuin alunperin edes toivottiin. Espoon rakentamisen pimeä historia on vielä tarkemmin analysoimatta, sillä toimet on pyritty tekemään lain rajoissa, vaikkakaan ei ehkä sen hengessä.

VERKKO JA POLITIIKKA

Vaikka verkko kasvattaakin julkisuutta, se ei vielä ratkaise monia muita ongelmia.Miten esimerkiksi järjestetään verkon ja ylätason politiikan välitys? Miten vastataan siitä, että toiminta on muutakin kuin puhetta verkossa, joka on miellyttävä ja kenties vähemmän vaativa politiikanteon muoto. Verkko voidaan nähdä taktisena välineenä, osana yleisempää mediataktiikkaa, joka käsittää välineet, ihmiset ja ihmisten väliset muodostelmat. Toiminnan organisoinnissa, tavoitteiden selvittelyssä, informaation välittämisessä ja kokemusten vaihtamisessa se on työkalu paikallaan, mutta jonkin alullepannun vaikutuksista ei verkossa voi koskaan olla varma. Siksi meidän motiiviemme on oltava selvät: me emme pyri johtamaan, emme keräämään arvostusta, emme rakentamaan poliittista uraa, vaan vain potkaisemaan jotakin sellaista liikkeelle, jota monet haluavat. Muistaen, että viime kädessä elämä alkaa verkon ulkopuolelta, mutta uskoen että se voi laajeta siellä.

Verkkoaktivisteilla pitäisi olla kaksoisnäkemys: auttaa paikallisia tapahtumia saamaan symbolinen ilmaisu globaalissa verkossa, vahvistaa paikallisuutta, mutta jättää samaan aikaan mahdollisuudet auki ilman verkkoa toimeentulemiselle (Broeckmann 1995). Olla sisäpuolella ja kuvitella, millaista on ulkopuolella; olla ulkopuolella ja kuvitella sisäpuolta. Se on tarkkaan ottaen rajalla olemisen kokemus, välivyöhykkeessä toimimista. Ja jos meitä pyritään valvomaan verkon kautta, miksi emme tekisi sitä samaa? Me voisimme valvoa valtuutettujemme toimintaa ja saada heidät vastuullisiksi tekemisistään, me voisimme saada heidät tasavertaiseen vuoropuheluun, jossa keskustelua käydään molempien ehdoin. Mutta me voimme myös yrittää saattaa espoolaisen politiikan laajempiin yhteyksiin. Kolmekymmentä vuotta sitten Baltimoren kaupungin valtatieverkosto toimi Espoon kaupungille haluttavana esimerkkinä. Nyt Baltimoren kaupunki yrittää ratkaista ongelmia, joita sen liiaksi paisunut ja kaupunkia hajoittava tierakentaminen on synnyttänyt. Miksi emme saattaisi osapuolia yhteen muistelemaan historiaa ja pohtimaan sen opetuksia?

Ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja on syntynyt pyrkimyksiä parantaa paikallisen demokratian toimintaa ja löytää ratkaisuja alueellisiin sosiaalisiin ongelmiin. Miksi emme keskustelisi niistä aspekteista, jotka ovat meille yhteisiä? Voimme kuvata espoolaisen asemakaavoituksen arkea niille amsterdamilaisille, jotka ovat taistelleet oman kaupunkinsa megahankkeita vastaan. Verkko voi keksiä vastauksen, se voi kehittää toimintatapoja silloin, kun me emme enää itse keksi. Tässä on sen huikea ulottuvuus: 10 000 ihmistä voi saada huomattavasti aikaan, kun se pääsee purkamaan huonoa ajattelua, eikä se ole edes tavaton määrä verkon mitassa. Me voimme myös ottaa yhteyttä kansainväliseen ja kotimaiseen yritysmaailmaan, jonka suosiota Espoon kaupunki parhaan kykynsä mukaan tavoittelee. Me voimme kirkastaa Espoon imagoa, joka on virkamiesten toimesta muodostunut hiukan yksipuoliseksi. Voimme kertoa, millä konkreettisilla menetelmillä ja teoilla Espoo pyrkii kestävän kehityksen kotimaiseen kärkeen ja esimerkiksi muulle Euroopalle. Voi olla, että se kirvoittaa muutamat hymyt. Puramme parhaamme mukaan kaupungin tarjoamaa virallista kuvaa ja rakennamme tilalle toista, todellisempaa Espoota. Maailmanlaajuisen tilan ja paikallisen aktivoitumisen voi ottaa riittävän vakavissaan.

Lashin mukaan teoria refleksiivisyydestä muuttuu kriittiseksi vasta silloin, kun se suuntaa reflektionsa pois arkikokemuksesta, järjestelmään. Verkko yhdistää käsitteellisen kriittisyyden ja esteettisen kriittisyyden, sillä on kyky kytkeä yhteen ja synnyttää uusia liittoja. Taiteilijat, poliittiset aktivistit, tietokonefriikit, kaikki ne jotka odottavat jotakin uutta tapahtuvaksi, jotka haluavat murtaa kahleiksi käynyttä konsensusta, voivat löytää toisensa. Uuden keskiluokan strategiset ryhmät, koulutetut, kokeilevat, laaja-alaiset sekä vanhan undergroundin selviytyjät kykenevät ainakin tilapäisesti liittoutumaan ja avaamaan uusia näkökulmia.

KOIRA JA SILLEEN JÄTTÄMINEN

Me haluamme puolustaa kulttuurin, historian ja esteettisen merkitystä, siksi meidän ehdotuksemme Elsan tontille on silleen jättäminen. Se on hankala vaihtoehto erityisesti asiantuntijoille, mutta myös monille asukkaille, koska useimpien mielissä viheralueetkin tarvitsevat käsittelyä: niitä pitää 'parantaa', hallinnoida ja valvoa. Että maiseman vain annettaisiin olla on hyvin vaikea valinta, vaikka se usein olisi maisemalle kaikkein paras. Silleen jättäminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse passiivista asennetta, kaiken ennalleen jättämistä (Heidegger 1991). Se voi tarkoittaa, että herkistytään kaikin aistein maisemalle, jotta se voisi itse kertoa tarinansa. Silleen jättäminen on mietiskelevää ajattelemista ja sellaisena vastakohta teknologiselle, laskelmoivalle ajattelutavalle. Se toteutuu parhaiten unohtamalla kaikki ajateltavissa ollut ja vain keskittymällä siihen tapaan, jolla maailma on tai jolla maailma voidaan kohdata. Maisema paljastaa itse olemuksensa ja myös sen, minkälaista rakentamista se suosittaa.

Suomalaiset ovat ylpeitä vahvasta siteestään luontoon, siksi me puolustamme luontoa ja haluamme nähdä sitä ympärillämme, mutta eikö se olemukseltaan olekin moderni, hallittava, mitattava, kiltti luonto, jota me haluamme? Koneiden tekemät siistit polut istutetussa metsässä? Metsässä voi asua vieras, siellä on pelko, jota ei saa päästää pihapiiriin, siksi talojen ympäristön pitää olla aukea ja laaja. Villi maisema on vaarallinen, sillä siihen ilmeisesti liittyy jotakin meihin historian kuluessa syöpynyttä ja alitajuiseksi muuttunutta uhkaa. Me haluamme myös näyttää, miten pystyviä olemme, kun olemme kyenneet valloittamaan luonnolta jotakin ihmiselle, mutta kuinka kauan sitä pitää osoittaa ja kenelle? Kun luonto on raivattu Espoosta pois, sitä ei saa sinne enää samanlaisena takaisin. Kuka kokoaa lohkareet jälleen kallioksi ja palauttaa satavuotiset puut?

Olentoina koira ja ihminen ovat samankaltaisia: molempien jalkojen alla vaihteleva maaperä tuntuu paremmalta kuin asfalttipinta ja molemmat katselevat mieluummin muuttuvia maiseman muotoja kuin suoria kulmia. Molemmat ovat myös kulttuurisia tuotteita, sopeutujia, jotka voidaan saada tottumaan yksipuoliseen fyysiseen tilaan. Voi olla, että niiden ei kummankaan ole helppoa karistaa päältään opittuja tapoja, ei varsinkaan ihmisen, jolle osa kulttuuria ja sen sovinnaisuuksia on muuttunut puolitietoiseksi ymmärryksen puitteeksi. Koira ei tarvitse tasoitettuja kävelyteitä ja siksi se on silleen jättämisen hyvä liittolainen. Koiriensa ulkoiluttajina myös ihmiset voisivat liittoutua maiseman puolesta ja ryhtyä kantamaan siitä huolta. Kuvitelkaa otsikoita päivälehdissä: "Koiraväki puolustamassa Espoon viheralueita", "Koiranomistajat liittoutuneet gryndereitä vastaan". Sosiaalisten liikkeiden alkuperä on nykyään totta vieköön hämmentävä.

Tämä projekti on taiteellispoliittinen ja se on utopistinen, liioitteleva ja yltiöpäinen, epäilemättä. Me tarvitsemme kuitenkin utopioita, koska ilman niitä ei ulospääsyä nykyisestä tilanteesta löydy. Paljonko meillä ja maisemalla on aikaa? Perspektiivi on puolitoista vuotta, jonka verran kaupunki on laskenut aikaa valituskierrokseen eli niihin muistutuksiin, joita asianosaisina tulemme tekemään ympäristöministeriöön ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tyttäreni kysyi, mitä sitten jos häviämme ja pahin vaihtoehto toteutuu. Tuntuuko meistä, että teimme turhaa työtä, menikö kaikki hukkaan? Ei, koska Elsan tontti on yhdessä mielessä vain lähtökohta laajemmalle tavoitteelle: kunnallispolitiikan on muututtava joskus ja vanhojen oligarkioiden murruttava, niin Espoossa kuin muuallakin. Työ ei ole nopeasti tehty, eikä toisaalta mikään jo tehty ole turhaa. Tehtävä on interventionistinen ja normatiivinen: me haluamme muuttaa vanhaa käytäntöä paremmaksi. Me haluamme menettelytavoista demokraattisempia ja tuloksista korkeatasoisempia. Tavoitteemme ovat siis vanhoja tuttuja, ehkä vanhanaikaisia - mihin ne olisivat muuttuneet - mutta tekeminen voi olla nautittavaa, älyllisesti vetoavaa ja hauskaa. Olen nähnyt monen silmäkulmassa odotuksen pilkkeen.



KIRJALLISUUS

Broeckmann, Andreas (December 1995) Some points of departure. The second Next 5 Minutes conference. Rotterdam, January 1996.

Heidegger, Martin (1980, 1962) Being and time. Oxford: Blackwell.

Heidegger, Martin (1954) Die Frage nach der Technik. Teoksessa: Vortäge und Aufsätze. Pfullingen: Gunther Neske.

Heidegger, Martin (1991, 1959) Silleen jättäminen (Gelassenheit). Suomeksi tulkinnut Reijo Kupiainen. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta, vol. XIX. Tampere: Tampereen yliopisto.

Lash, Scott (1994) Reflexivity and its Doubles: Structure, Aesthetics, Community. In: Beck, Ulrich & Giddebs, Anthony & Lash, Scott (1994) Reflexive Modernization.Cambridge: Polity Press.

Lash, Scott (1993) Reflexive modernization: the aesthetic dimension. Theory, Culture and Society, vol. 10, no. 1, 1993, 1-24.

Lash, Scott and Urry, John (1994) Economies of Signs and Space. London: Sage Publications.

Schwengel, Hermann (1991) British Enterprice Culture and German Kulturgesellschaft. In: Keat, Russel & Abercrombie, Nicholas (eds.) Enterprise Culture. London: Routledge.

Taylor, Charles (1992) The ethics of authenticity. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Varto, Juha (1995, alkup. 1993) Tästä jonnekin muualle. Polkuja Heideggerista, erityisesti essee Estetiikka ja nykyaikainen ajattelu. Tampere: Tampereen yliopisto.


<<