<<  A.J. Nuutinen  tyylit  tarkoitus

Hetken mietin espoolaista identiteettiä. Voiko jatkuva muutos luoda minkäänlaista kiinnittymistä kotiseutuun?

Vapaaniementie 14

oli ensimmäinen osoitteemme Espoossa. Asuimme vuokralaisina kaksikerroksisessa hirsimökissä. Leivinuuni lämmitti keittiötä ja alakerran ainoassa huoneessa pöhisi pönttöuuni. Lasiverannalta katselimme omenapuiden läpi bussipysäkkiä ja naapurin autokorjaamoa.Vessa oli ulkona suurten kuusten varjossa. Vesi haettiin omasta kaivosta ja sauna oli piharakennuksessa. Matinkylän kaupat olivat lähellä ja bussilla 132 pääsi kaupunkiin ja 31:llä töihin Otaniemeen. Asuimme siellä seitsemän vuotta.

Tontin omisti perikunta ja suvun patriarkka halusi säilyttää lapsuudenkotinsa vielä loppuelämänsä ajan. Kaavoittaja oli antanut tehokkuutta e = 0,25 eli rivitaloa alkaisi nousta kunhan aika koittaisi. Modernisaatio läheni vääjäämättömästi ja uusia arkkitehtuurin riemuvoittoja kohosi ympäristöön työntäen vanhaa ja sopusuhtaisempaa rakennuskantaa tieltään. Muutimme pois Eestinkalliolle 1985.

Ostimme puolet taloa Eestinkalliontieltä ja sinisilmäisesti kuvittelimme olevamme turvassa kaivinkoneilta, maansiirtoautoilta ja moottorisahoilta. Mutta jälleen kävi toisin.

1996 keväällä pyöräilin vanhoilla kotikulmilla. Itse Vapaaniementie oli kokonaan katoamassa kaivinkoneiden suihin. Nimeäkään ei ollut jäljellä, katu oli muuttunut Kalastajantieksi. Tontti oli muuttunut täysin tuntemattomaksi: kalliot räjäytetty ja maaperä vaihdettu, kaikki puut kaadettu ja tilalle istutettu hyvin kasvavaa kloonattua rivitaloa. Tuho oli täydellisempi kuin saatoin kuvitellakaan: mitään - ei todellakaan mitään - vanhaa ollut jäänyt jäljelle. Hetken mietin espoolaista identiteettiä. Voiko jatkuva muutos luoda minkäänlaista kiinnittymistä kotiseutuun?

 

Seppo Koskela