Virallisten tahojen lisäksi jokainen kansalainen on avainasemassa suvaitsevaisuuden kasvattamisessa. Sen olen oppinut, että koti on se paikka, jossa sisäistetään erilaisuuden kunnioituksen perusteet.
Kun pienelle paikkakunnalle tulee vieraita ihmisiä eksoottisista ja oudoista kulttuureista, ei se voi jäädä huomioimatta seudun arkielämässä. Pakolaisten sijoittaminen eri puolille maata on ollut meille suomalaisille avartava ja hyödyllinen kokemus.
Useimmiten olemme kuitenkin puhuneet asian kielteisistä puolista.On pohdittu, paljonko kaikki maksaa ja sen sellaista. Harvemmin olemme johdattaneet keskustelun iloisiin asioihin. Kuten vaikkapa vieraiden maiden rikkaaseen kulttuuriin, joka antaa meillekin mieleenpainuvia elämyksiä milloin tanssin ja laulun, milloin hyvän ruoan äärellä. Paikkakunnalla toimiville järjestöille vierasmaalaiset antavat aivat uusia toiminnan mahdollisuuksia, joita ei saisi jättää käyttämättä.
Päätöksentekijänä jouduin aikanaan soittamaan jopa oman kotikuntani kirkkoherralle pyytääkseni apua suvaitsevaisuuden herättämisessä lähiympäristössäni. Minulle oli henkilökohtaisesti pettymys kokea, miten vahvoja ennakkoluuloja ulkomaalaisiin kohdistuu. Olin uskonut, että pakolaisten vastaanotto kotiseudullani sujuisi jotenkin mutkattomasti. Vaan niin ei todellakaan käynyt.
Vasta monien keskustelujen jälkeen valtuusto hyväksyi pakolaiset. Heistä harva halusi kuitenkaan jäädä pysyvästi Oulun seudulle. Muhoksella onnistuttiin tulijoiden sopeuttamisessa paremmin.
Kotipaikkakunnan kokemusten jälkeen tuntui suorastaan huvittavalta kuunnella sikäläisten pakolaisten kokemuksia ja vastata heidän kysymyksiinsä. "Miksi naapurin isäntä ei tervehdi aamulla eikä vilkuta ikkunassa olevalle vaimollekaan?", he ihmettelivät. Ongelmat olivat aivan toisella tasolla kuin meilläpäin.
Tuloksekasta kasvatustyötä ovat kotikunnassani tehneet ne perheet, jotka ovat adoptoineet tummia lapsia.
Yleisesti väitetään, että nuoret sopeutuvat helposti ympäristöönsä. Niin itsekin luulin aina siihen päivään saakka, kun erästä pakolaisnuorta iski hänen suomalainen ikätoverinsa. Miten heidän välillään voikaan syntyä niin suuria ja peruuttamattomia katkoksia sekä väärinkäsityksiä? Sitä ei voi kuin ihmetellä.
Tunsin, että sittenkin on paljon tekemistä, vaikka edistystä on tapahtunut. On hyvä muistaa, että asenteet ja vahvat tunteet eivät nopeasti muutu toisiksi. Kasvatuksen tie on tuloksekas, mutta se on hidas tie.
Euroopalla on synkän historian taakka harteillaan. Tämän taakan alkujuuret löytyvät monesti suvaitsemattomuudesta, haluttomuudesta elää lähekkäin ja rinnakkain sekä paremmuuden uskosta. Koko ajan kansainvälistyvä arki kasvattaa meitä kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja arvostamaan niitä.
Rasismin vastustamisessa eivät katseet saisi kohdistua vain näkyviin, pahansuopiin ihmisiin vaan ennen kaikkea hyviin mutta toimettomiin ihmisiin. Vastuu on jokaisella.