Maailma on tullut kylään kutsumatta. Kansallisesta, etnisestä, rodullisesta ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta on tullut monien yhteiskuntien ominaispiirre ja samalla yhteiskuntakehityksen kannalta tärkeä kysymys.
Vähemmistöryhmät ovat monissa maissa syrjäytettyjä - tämä koskee niin uudempia, viime vuosikymmenien siirtolaisuuden seurauksena syntyneitä kuin vanhempiakin, alueellisia vähemmistöjä. Yhteiskuntien jakautumisen sekä vähemmistöjen syrjäytymisen seurauksena syntyvä jännitys ei ole kenenkään etu.
Monikulttuurisen yhteiskunnan toimintaedellytyksiä voidaan ainakin demokratioissa säädellä poliittisen toiminnan avulla. Kyse ei ole vain tarvittavan yhteisen tahdon löytymisestä, vaan jokaisen ihmisoikeuksia kunnioittavan valtion eettisestä velvollisuudesta.
Suvaitsevaisuus ei ole missään yhteiskunnassa itsestäänselvyys eikä itselle vieraiden uskomusten ja elämäntapojen läsnäolo välttämättä johda keskinäiseen yhteisymmärrykseen.
Suvaitsevaisuutta koskevan yhteiskunnallisen asenneilmaston kehittymistä selitetään yleensä jollakin seuraavista perusolettamuksista. Konfliktiteorian mukaan syrjintä ja suvaitsemattomuus kasvavat, kun eri ryhmät joutuvat toistensa kanssa tekemisiin tilanteessa, jossa vähemmistön suhteellinen koko kasvaa ja enemmistö ja vähemmistö ovat riippuvaisia samoista rajallisista voimavaroista (työpaikat, asunnot j.n.e.). Kontaktiteorian mukaan ennakkoluulot sen sijaan vähenevät kun kontaktit enemmistön ja vähemmistön välillä lisääntyvät, tulevat monipuolisemmiksi ja henkilökohtaisemmiksi ja kun niitä solmitaan statusarvoltaan samanarvoisten välillä. Molemmat teoriat ovat saaneet tukea sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa tehdyistä tutkimuksista.
Monessa maassa suvaitsevaisuutta edistävää toimintaa tuetaan julkisin varoin. Silti ei ole olemassa yksiselitteistä käsitystä siitä millainen toiminta käytännössä edistää suvaitsevaisuutta.
Esimerkiksi Ruotsissa tutkituista valtion varoin toteutetuista kampanjoista monen on todettu johtaneen päinvastaiseen lopputulokseen: ennakkoluulojen ja konfliktien lisääntymiseen.
Etsittäessä keinoja ryhmien välisten suhteiden parantamiseksi, koulutuksen avulla annettu valistus on tuntunut poliitikoista ja tutkijoista sekä realistiselta että houkuttelevalta vaihtoehdolta. Realistiselta, koska koulutus näyttää toimivan, ja houkuttelevalta, koska se ei edellytä mitään mullistavia yhteiskunnallisia muutoksia. Vaikka tutkimukset ovat osoittaneet asiallisen informaation vaikuttavan suvaitsevaisuuden kannalta myönteisesti, tiedon ja valistuksen lisääminen eivät ole vaikutuksiltaan kuitenkaan täysin yksiselitteisiä.
Ensinnäkin asiallisia viestejä saattavat ottaa vastaan asenteiltaan jo suvaitsevaisemmat. Toisaalta, muista kulttuureista, niiden erilaisista tavoista ja periaatteista kerrottaessa on vaarana, että kulttuurien oleelliseksi sisällöksi välittyy juuri niiden vieraus ja toisenlaisuus. Tämä saattaa vain lisätä ennakkoluuloja silloinkin, vaikka tietoa välitettäisiin kuinka asenteettomasti ja asiantuntevasti tahansa. Kulttuurien esittelemisen sijaan tiedollisen valistuksen pääasiallisena sisältönä tulisikin joidenkin tutkijoiden mukaan olla yleiset ihmisoikeudet ja demokratian peruspiirteet.
Tehokkain asenteiden muokkaaja on kuitenkin se yhteiskunnallinen ympäristö, jossa eletään. Suositeltavimpia suvaitsevaisuuden edistämisen keinoja ovat yhteiskunnallista erottelua ja syrjintää poistavat rakenteelliset parannukset. Taloudellisten ja poliittisten suhteiden muuttamiseen perustuvat toimenpiteet ovat kuitenkin vaikeammin toteutettavia kuin keskittyminen juhlapuheisiin, tietolehtisiin tai kultturienväliseen viihteeseen.
Monikulttuurisen yhteiskunnan kehittäminen edellyttää sekä asennetason muutoksia että hyvää hallintokäytäntöä, joka huomioi herkästi etnisen ja kulttuurien monimuotoisuuden. Avoimet ja suvaitsevat asenteet voivat yksilötasolla kehittyä vain, mikäli lainsäädäntö sitä auttaa. Vähemmistöryhmien työllisyyden, asumisen, koulutuksen ja muiden julkispalveluiden kehittäminen parantavat yhteiskunnan toimivuutta yleisemminkin. Muita tärkeitä lainsäädännöllisiä toimia ovat esimerkiksi siirtolaisten oikeudellisen aseman parantaminen, syrjinnän kieltävien lakien säätäminen ja vähemmistöryhmien omien yhdistysten toiminnan tukeminen.
Rasismi on yksi pitkäaikaisimmista ja monivaikutuksisimmista suvaitsemattomuuden muodoista. Sen tunnistaminen on vaikeaa, koska se on ideologialtaan osoittautunut hyvin muuntautumiskykyiseksi. Aiempi, biologisille väitteille perustunut primitiivinen rasismi on korvautumassa kulttuurirasismilla, jonka kohteena eivät ole yksilöt, vaan tietty olemassaolon muoto. Kulttuurirasismin ideologiassa ei puhuta rotujen hierarkiasta, vaan korostetaan käsitystä toiseudesta, joka on kulttuuriltaan luontaisesti erilainen. Ideologian mukaan ihmiset elävät luontaisesti mieluiten oman lajistensa parissa ja siten kansakunnan kulttuurisen yhtenäisyyden pelätään tuhoutuvan erilaisuuden läheisyydestä. Joidenkin tutkijoiden mielestä monikulttuurisesta yhteiskunnasta puhuminen sisältää samanlaisen oletuksen yhtenäiskulttuurista kansakuntien perusolemuksena, mikä sitten olisi siirtolaisuuden seurauksena uhattuna. Heidän mukaansa moniarvoinen yhteiskunta olisi perustellumpi sekä käsitteenä että yhteiskuntakehityksen tavoitteena.
Suvaitsevaisuudellakin on rajansa. Se ei saa merkitä kaiken, esimerkiksi ihmisarvon ja -oikeuksien loukkausten hyväksymistä. Toisaalta suvaitsevaisuutta toiminnallaan korostavat saattavat olla suvaitsemattomia suvaitsemattomuutta kohtaan ja siten asettaa itsensä toisten yläpuolelle, muita paremmaksi.
Suvaitsevaisuuden edistämistä on siis analysoitava kriittisesti, hyvää tarkoittavan idealismin tarvittaessa unohtaen. Vain siten on löydettävissä tasapaino erilaisuuden sietämisen ja suosimisen välillä. Suvaitsemattomuus on oire, jonka esiintyminen antaa aiheen pelätä väkivaltaa, yhteiskunnan kannalta hengenvaarallista yleissairautta. Taudin ennaltaehkäiseminen on helpompaa kuin puhjenneen taudin hoitaminen. Siksi Suomessakin tarvitaan jo konkreettisia toimenpiteitä. Analysoidessaa suomalaisia rasismin ilmenemismuotoja Martin Scheinin pitää vaarallisimpana ja suomalaisimpana rasismin kategoriana sallivaa rasismia: niin kauan kuin yksikään poliitikko tai viranhaltija ei sano, arvostele, tuomitse tai tee ylipäätään mitään asian hyväksi, kaikki muut rasismin lajit saavat kukoistaa.