Historian halki taivallettaessa muukalaisuus on useimmiten määritelty kielteisesti. Muukalainen on hän, joka ei kuulu ryhmään, joka ei ole "meikeläisiä" - toisenlainen. Sivistyksemme aamunkoitossa ensimmäiset muukalaiset olivat naisia. Menneiden aikojen yhteisöissä muukalainen oli eri kuin perhe, klaani tai heimo ja saattoi aluksi sekoittua viholliseen. Hän saattoi myös olla uskonnolle vieras, uskonnoton tai vääräoppinen ja syntyisin toiselta seudulta, vieras kuningas- tai keisarikunnalle.
Muukalaisuuden määrittelyssä käytetyt kaksi oikeudellista periaatetta ovat jus soli eli syntymämaaperiaate ja jus sanguinis eli syntyperäperiaate. Yhteisöön kuuluviksi luetaan siis joko ne, jotka ovat syntyneet sen alueella tai ne, jotka ovat yhteisön syntyperäisten jäsenten lapsia.
Kansallisvaltioiden muodostumisen myötä tullaan nykyiseen muukalaisuuden määritelmään: muukalainen on henkilö, joka ei kuulu samaan valtioon kuin minä, jolla ei ole samaa kansalaisuutta kuin minulla. Julia Kristevan mukaan muukalaisuudessa tiivistyy toiseuden lumo ja häpeällisyys, mutta kaikki erilaisuus ei kuitenkaan tuo mukanaan muukalaisuuden ulottuvuutta. Erilaisuus sukupuolen, iän tai uskonnon suhteen voi muistuttaa muukalaisuutta, vahvistaa sitä tai olla läsnä siinä - mutta ei kuitenkaan sekoitu siihen.
Muukalaisen ulkopuolelleen jättävä ryhmä on välttämättä jonkin poliittisen vallan ympärille järjestynyt sosiaalinen ryhmä. Heti alussa muukalainen määritellään hyödylliseksi tai haitalliseksi kyseiselle ryhmälle, ja tällä perusteella hänet on joko sitten sulautettava tai torjuttava - joka tapauksessa häntä arvioidaan poliittisen vallan ja laillisten oikeuksien käsittein. Tätä nykyään hyvin selvää asiaintilaa ei muunnelmista huolimatta ole milloinkaan historiassa kumottu. Tästä tullaan Kristevan mukaan paradoksiin: jos poliittinen sääntely tai lainsäädäntö yleensä määrittelevät tapamme hahmottaa, muokata ja mahdollisesti parantaa muukalaisen asemaa, ne muodostavat myös noidankehän - sillä nimenomaan niihin nähden muukalaisia on olemassa. "Ilman vallan ympärille järjestäytynyttä, lainsäädäntöönsä nojaavaa sosiaalista ryhmää ei todellakaan olisi tuota muukalaisuuden edustamaa ulkopuolisuutta, joka useimmiten koetaan häiritsevänä tai vähintään ongelmallisena."
Muukalaisuudesta ei voi puhua puhumatta identiteetistä. Zygmunt Baumannin mukaan ihminen alkaa pohtia identiteettiään aina, kun ei varmasti tiedä mihin kuuluu. Identiteetti on ollut ihmiselle ongelma aina. Postmodernin aikakauden identiteettiongelma on Baumannin mukaan kuitenkin uusi ja erilainen. Ennen ihminen syntyi omalle paikalleen ja pysyi siinä, nyt voimme omaksua ja hylätä identiteettejä aivan kuin vaihtaisimme vaatteita. Jos moderniteetin identiteettiongelmassa oli kyse siitä kuinka identiteetti luodaan ja pidetään vakaana, postmoderniteetin identiteettiongelmassa kysymys taas kuuluu, kuinka välttyä kiinnittymystä mihinkään ja pitää mahdollisuudet avoinna. Baumannin mukaan modernissa oli kyse pyhiinvaeltajan identiteetistä, sen pohtimisesta kuinka löytäisi ja rakentaisi itselleen identiteetin. Nyt on sen sijaan mietittävä, kuinka estää sitä takertumasta kiinni.
Pyhiinvaeltajan tilalle ovat postmodernissa yhteiskunnassa tulleet kuljeskelija, kulkuri, turisti ja peluri. Kuljeskelija menee kävelylle kuin teatteriin, muukalaisten pariin itsekin muukalaisena, joukossa muttei joukkoon kuuluvana. Hänelle kohtaaminen ja tunteminen on kovin lyhytaikaista ja ohimenevää, episodinomaista. Kulkurin reitti muotoutuu pala palalta, hän valitsee suuntansa aina vasta tienhaarassa. Minne tahansa kulkuri menee, hän on aina muukalainen. Koskaan hän ei voi olla paikoilleen asettunut, juurillaan. Kulkurille oman ulkopuolisuuden vaaliminen on järkevä strategia, se antaa kaikille päätöksille valinnaisuuden leiman ja mahdollisuuden pitää vaihtoehtoja avoimina. Kulkurin lailla turistikin on kotonaan kaikkialla, vaikkei kuulukaan mihinkään. Turisti etsii tietoisesti uusia ja erilaisia kokemuksia. Turistin maailmassa kaikki vieraus on kuitenkin säyseää ja kesytettyä; järkytykset tulevat turvallisessa paketissa. Turistilla on aina myös koti, johon hän voi palata. Peluri elää riskien maailmassa, jossa aika jakautuu toisiaan seuraaviksi peleiksi. Jokainen peli alkaa ja päättyy, mutta aiemmat pelit eivät saa aiheuttaa seurauksia. Jokaisen pelin jälkeen on aloitettava tyhjästä.
Mielikuva liikkuvasta identiteetistä on tarpeellinen nykyisin kun rajojakin liikutellaan sen mukaan keitä halutaan ottaa niiden sisäpuolelle tai jättää niiden ulkopuolelle. Nyt tarvitaan ihmisiä, joiden kuvitellaan mukautuvan tilanteen ja tarpeen mukaan, vailla siteitä ja vailla menneisyyttä. Muukalaisuus ja siihen liittyvä puhe identiteetistä on sen vuoksi herättänyt viime aikoina niin laajaa keskustelua. Baumann näkee kehityksen ongelmana sen kuinka yhdistää yksilön riippumattomuus ja moraaliset velvoitteet. Kristevan vastaus tähän kysymykseen saattaisi olla itsetutkiskelun aloittaminen. Hänen mukaansa "Muukalaisuus alkaa oman erilaisuuden tiedostamisesta ja päättyy kun näemme oman itsemme muukalaisina ..." Tämän prosessin tuloksena "me" muuttuu ongelmalliseksi, ehkä mahdottomaksi. Jäljelle jää vielä kysymyksiä. Voivatko muukalaisuuden ongelmat poistua vain, jos "meikäläisyys" tai tunne siitä häviää? Kun identiteetti liikkuu, kulkeeko sen mukana myös vastuu toisista kulkijoista?
Baumann, Z. 1994 a. Pyhiinvaeltajasta turistiksi. HS 5.11.1994, D 1-2.
Baumann, Z. 1994 b. Pyhiinvaeltajan perilliset. HS 13.11.1994, D 5-6.
Baumann, Z. 1996. Postmodernin lumo. Toim. Pirkkoliisa Ahponen & Timo Cantell. Suom. Jyrki
Vainonen. Tampere: Vastapaino.
Heiskanen, T. 1995. Identiteetti selviytymisretkellä. Mielenterveys 34 (3), 6-8.
Kristeva, J. 1992. Muukalaisia itsellemme. Helsinki: Gaudeamus. Alkuperäisteos Etrangers á nous-mëmes julkaistu 1988, suom.Päivi Malinen.