Marko Ulvila 18.9.1996

ILMASTONMUUTOS, SUOMI JA KEHITYSMAAT

Raportti YK:n ilmastosopimuksen toisesta osapuolikokouksesta Genevessä 8-19.7.1996

1. Johdanto

2. Tausta

2.1. Kasvihuoneilmiön voimistuminen
2.2. Kansainvälisen ilmastopolitiikan päälinjat

3. Ilmastokysymys osana Suomen kehitysmaasuhteita

3.1. Suomi teollisuusmaana ja päästöjen lähteenä
3.2. Kehitysyhteistyö ja ilmastonmuutos
3.3. Yleinen ulkopolitiikka ja ympäristödiplomatia

4. Loppuhuomioita ja suosituksia

4.1. Loppuhuomioita
4.2. Suosituksia

5. Lisätietoa

1. Johdanto

Kasvihuoneilmiön voimistumisesta johtuva ilmastonmuutos on kiistatta yksi aikamme suurimmista ympäristöongelmista. Se syntyy fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja aiheuttaa joidenkin arvioiden mukaan jo nyt inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia vahinkoja, sillä tuhoisat sääilmiöt ovat viime vuosina yleistyneet. Nykymenon jatkuessa saastepäästöt lisääntyvät ja ilmastonmuutos uhkaa koko ihmiskunnan hyvinvointia ja luonnon monimuotoisuutta.

Ongelman ratkaisemiseksi maailman valtiot ovat solminet YK:n ilmastonmuutosta koskevan puitesopimuksen ja ryhtyneet toimenpiteisiin päästöjen vähentämiseksi. Tämä vuonna 1992 Riossa solmittu ilmastosopimus jätti monet kysymykset avoimiksi, ja niistä sovitaan vuosittain järjestettävissä sopimuksen osapuolikokouksissa. Kokouksia on pidetty kaksi, vuonna 1995 Berlinissä ja vuonna 1996 Genevessä.

Ilmastonmuutosta on pidetty ensisijaisesti ympäristökysymyksenä. Tässä raportissa tuon aiheeseen uutta näkökulmaa, jossa ilmastonmuutosta ja ilmastopolitiikkaa tarkastellaan osana Suomen kehitysmaasuhteita. Perusteita tähän on monia: ilmastonmuutos vaikuttaa pahiten juuri trooppisten maiden köyhiin, Suomi on teollisuusmaana yksi kasvihuonekaasupäästöjen synnyttäjistä ja Suomen kansainvälinen ilmastopolitiikka on ristiriidassa ympäristönsuojelun ja kehitysyhteistyön tavoitteiden kanssa.

2. Tausta

Ilmastosopimuksen taustalla on kansainvälisen yhteisön vakava huoli siitä, että ihminen toiminnallaan muuttaa maapallon ilmastoa vaarallisella tavalla. Hallitukset perustivat vuonna 1988 tieteellisen ilmastopaneelin IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) perehtymään ilmastonmuutokseen ja antamaan poliittisia suosituksia ongelman ratkaisemiseksi. Sen tieteelliset raportit ovat ohjanneet merkittävällä tavalla ilmastopolitiikkaa. Vuonna 1995 valmistuneessa toisessa raportissaan (Second Assessment Report) IPCC totesi, että ihmisen vaikutus ilmastoon on havaittavissa ja että paneelin tuloksien pitäisi ohjata kiireelliseen toimintaan ongelman ratkaisemiseksi.

Tieteellisen tutkimuksen ja kansalaismielipiteen herättäminä valtiot ryhtyivät 1990-luvun alussa valmistelemaan ilmastosopimusta. Ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (Framework Convention on Climate Change, FCCC) saatiin valmiiksi 1992 ja allekirjoitettiin Rion UNCED-konferensissa. Sopimuksessa valtiot sitoutuivat estämään vaarallisen ilmastonmuutoksen ja teollisuusmaat velvoitettiin jäädyttämään päästönsä vuoden 1990 tasolle vuoteen 2000 mennessä. Samalla valtiot sopivat täydentävänsä puitesopimusta osapuolikokouksissa.

2.1. Kasvihuoneilmiön voimistuminen

Kasvihuoneilmiöllä viitataan maapallon ilmakehän ominaisuuteen, joka pitää maanpinnan keskilämpötilat varsin vakaina vuorokauden ja vuoden ympäri. Auringon säteet läpäisevät ilmakehän ja lämmittävät maan pintaa, josta avaruuteen päin heijastuvat lämpösäteet taittuvat osittain ilmakehästä takaisin maan pinnalle. Tämä kasvihuoneilmiö ei siis ole ongelma vaan nykymuotoisen elämän syntymisen ja säilymisen edellytys.

Ongelma sen sijaan on kasvihuoneilmiön voimistuminen. Ilmakehän kaasuista ihminen on vaikuttanut eniten hiilidioksidipitoisuuksien lisääntymiseen käyttämällä fossiilisia polttoaineita ja raivaamalla metsiä. Hiilidioksidin lisääntynyt määrä voimistaa ilmakehän kasvihuonevaikutusta, mikä muuttaa maapallon ilmastoa.

Kasvihuoneilmiön voimistuminen vaikuttaa lämpötilaan, sademääriin ja tuuliin. IPCC:n eri olettamuksiin perustuvien arvioiden mukaan ilmaston keskilämpötila nousee vuoteen 2100 mennessä 1- 3,5 astetta. Vertailun vuoksi todettakoon, että edellisen jääkauden aikana 12.000 vuotta sitten maapallon keskilämpötila oli 3-5 astetta nykyistä kylmempi, eli jo muutaman asteen muutos vaikuttaa dramaattisesti maapallon kasvillisuuteen ja ihmisten elämään.

Keskilämpötilan muutoksen lisäksi kasvihuoneilmiön voimistuminen johtaa merenpinnan nousuun, tuhoisten myrskyjen yleistymiseen sekä sademäärien vaihtelun lisääntymiseen. Kaikki nämä vaikuttaisivat kielteisesti erityisesti kehitysmaiden asukkaiden elämään, sillä niissä suuri osa ihmisistä on suoraan riippuvainen säämuutoksille alttiista maataloudesta. Myös lämpötilan noususta johtuvat trooppisten tautien yleistyminen ja hirmumyrskyjen voimistuminen haittaisivat erityisesti kehitysmaita.

2.2. Kansainvälisen ilmastopolitiikan päälinjat

Koska ilmastonmuutos syntyy lukemattomista eri lähteistä ja se koskettaa kaikkia, ongelmaa on lähdetty ratkaisemaan kansainvälisen sopimuksen avulla. Vuonna 1992 Riossa solmittu YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (UNFCCC, United Nations Framework Convention on Climate Change) asetti tavoitteeksi kasvihuonekaasujen pitoisuuksien rajoittamisen sellaiselle tasolle, joka ei johda ilmaston vaaralliseen muutokseen. Rion ilmastosopimuksen jälkeen on käynnistetty prosessi, jossa tulkitaan vaarallista tasoa ja koetetaan sopia sitovista päästöjen vähentämistavoitteista ja -toimista. Näitä neuvotteluja käydään useissa ilmastosopimuksen alaisissa ryhmissä, joista tärkein on vuosittain kokoontuva osapuolikokous (COP, Conference of the Parties).

Berliinissä keväällä 1995 pidetty ensimmäinen osapuolikokous antoi neuvotelijoille mandaatin valmistella ilmastosopimuksen lisäpöytäkirja hyväksyttäväksi vuonna 1997 kokoontuvalle osapuolikokoukselle. Neuvottelutyö ohjattiin Berliinin mandaatin työryhmään (AGBM, Ad hoc Group on Berlin Mandate). Heinäkuussa 1996 Genevessä pidetty toinen osapuolikokous opasti työryhmää mm. kehottamalla sitä valmistelemaan pöytäkirja, jossa teollisuusmaille määritellään sitovat vähennystavoitteet vuosille 2005, 2010 ja 2020.

Ennen Geneven osapuolikokousta yksi ilmastopolitiikan kysymys oli kasvihuoneilmiön voimistumisen tieteellisen perustan luotettavuus. IPCC:n toinen raportti vuodelta 1995 sai kuitenkin Genevessä öljyntuottajamaita lukuunottamatta kaikkien maiden täyden tuen, joten keskustelu ilmastonmuutoksen tieteen epävarmuudesta on poistunut ilmastopolitiikan asialistalta.

Seuraavien vuosien aikana ilmastopolitiikan kysymyksinä pysyy kolme asiaa:

Ilmastosopimuksen tavoitteen mukaisesti kasvihuonekaasujen pitoisuudet täytyy tulevaisuudessa vakauttaa jollekin mahdollisimman alhaiselle tasolle. Tämän toteutumiseksi kasvihuonekaasupäästöjen tulee pienentyä nykyisestä selvästi. Riossa sovittiin, että teollisuusmaat etenevät ensin päästöjen vähentämisessä, koska niiden päästöt asukasta kohti ovat korkeimmat ja niiden taloudelliset ja tekniset voimavarat päästöjen vähentämiseksi ovat hyvät. Ilmastosopimuksessa tavoitteeksi määriteltiin päästöjen jäädyttäminen vuoteen 2000 mennessä vuoden 1990 tasolle.

Pienten saarivaltioiden liitto AOSIS ehdotti jo Berliinin osapuolikokoukselle, että teollisuusmaat sitoutuisivat vähentämään hiilidioksidipäästöjään 20 % vuoteen 2005 mennessä. Tämä on myös ympäristöjärjestöjen yhteistyöverkoston Climate Action Networkin vaatimus. Muutamat maat - mm. Saksa ja Tanska - ja useat kaupungit ovat sitoutuneet tähän tavoitteeseen, mutta monet maat pitävät sitä liian kunnianhimoisena. Oleellista AOSIS-ryhmän ehdotuksessa on jokaista teollisuusmaata velvoittavan saman vähennystavoitteen hyväksyminen.

Kasvihuonekaasujen pitoisuuksien ylärajan määritteleminen on vasta alkamassa. EU:n ympäristöministerien heinäkuussa kokoontuneen neuvoston päätelmissä tavoitteeksi asetettiin selvästi alle 550 ppm. Ennen teollistumisen alkua pitoisuudet olivat alle 300 ppm ja nykyään ne ovat noin 370 ppm. Eräät ympäristöjärjestöt ovat esittäneet ylärajaksi 450 ppm. Geneven kokous ei kuitenkaan ottanut kantaa tähän kysymykseen.

Genevessä päästöjen vähennyskeskustelussa pintaan nousi tavoitteiden räätälöinti maiden tilanteiden mukaan. Takana on usean maan pyrkimys välttää toimia, jotka voisivat olla taloudelle haitallisia. Eriyttämisestä puhuvat etenkin fossiilisia polttoaineita vievät Norja ja Australia. Erilaisten vähennystavoitteiden hyväksyminen johtaisi todennäköisesti sopimusprosessin mutkistumiseen ja vähennystavoitteiden vesittymiseen. Myös Suomi on ottanut kantaa eriyttämisen puolesta.

Hyvin toisenlaista periaatetta ehdottaa ympäristöjärjestö Friends of the Earth lähtökohtanaan ympäristövaran (environmental space) käsite ja tasajaon periaate. Ympäristövara on se kulutuksen ja saastuttamisen määrä, joka voidaan sallia kullekin maailman asukkaalle ilman että tulevien sukupolvien hyvinvointi on uhattuna. Esim. kasvihuonekaasupäästöjen osalta ympäristövara voidaan laskea ja tasajaon periaatteen mukaisesti jakaa tasan maailman asukkaiden kesken. Näin ilmastonmuutoksen torjumisen tavoitteena olisi henkeä kohden lasketun ympäristövaran saavuttaminen. Nykyisten arvioiden mukaan se olisi hiilidioksidille alle 2 tonnia asukasta kohden vuodessa, joten teollisuusmaissa vähennyksen pitäisi olla 50-90 %. Samansuuntaisen esityksen on tehnyt Global Commons Institute.

Päästöjen vähennystavoitteiden lisäksi ilmastosopimuksen lisäpöytäkirjaan tavoitellaan mainintoja yhteisistä toimenpiteistä. Sellaisia voisivat olla mm. energiatehokkuuden parantaminen, uusiutuvien energialähteiden tukeminen ja taloudelliset ohjauskeinot. Erityisesti hiilidioksidivero olisi tehokas väline, mikäli kaikki teollisuusmaat ottaisivat sen käyttöön esim. ilmastosopimuksen velvoitteen myötä.

Kehitysmaiden linjana ilmastopolitiikassa on vähennystavoitteiden ja sitovien toimenpiteiden rajoittaminen koskemaan teollisuusmaita sekä rahoituksen ja teknologian siirron lisääminen. Tämä näkemys on kirjattu Rion ilmastosopimukseen, mutta erityisesti Yhdysvallat haluaa lisäpöytäkirjaan myös kehitysmaille velvoitteita. Kehitysmaat puolestaan ovat pettyneitä rahoituksen määrästä ja hallinnosta sekä teknologian siirron hitaudesta. Sopimuksen kehitysmaiden tukikanavana käytetään toistaiseksi Maailman ympäristörahastoa GEF:iä, ja kehitysmaat ovat olleet tyytymättömiä sen hitauteen ja kriteeristöön. Kuten muissakin Rion päätöksissä, teollisuusmaat lupasivat tukea kehitysmaiden ympäristönsuojelua perinteisten kehitysyhteistyövarojen ulkopuolelta.

3. Ilmastokysymys osana Suomen kehitysmaasuhteita

Suomen energiapolitiikkaa ja kasvihuonekaasupäästöjä on harvemmin osattu ajatella osana Suomen kehitysmaasuhteita. Kuitenkin IPCC:n ja Maailman terveysjärjestön WHO:n ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsittelevät tieteelliset tutkimukset osoittavat, että juuri kehitysmaiden köyhät kärsisivät kaikkein eniten teollisuusmaiden aiheuttamasta maapallon lämpenemisestä. Kehitysyhteistyössä ja ulkopolitiikassa ilmastokysymys on ollut ajatuksissa muutaman vuoden ajan, mutta sillä ei ole kovinkaan keskeistä asemaa.

3.1. Suomi teollisuusmaana ja päästöjen lähteenä

Suurin osa vuotuisista kasvihuonekaasupäästöistä syntyy pohjoisissa teollisuusmaissa. Jos ilmakehän kasvaneiden pitoisuuksien lähteitä tarkastellaan sadan vuoden aikavälillä, teollisuusmaiden saastetaakka on vielä suurempi. Myös päästöjen tarkastelu asukasta kohden osoittaa selvästi, että teollisuusmaat ovat ongelman aiheuttajia.

Henkeä kohden laskettuna Suomi erottuu Länsi-Euroopan keskiarvoa suurempana saastuttajana. Kun Euroopan OECD-maiden hiilidioksidipäästöjen keskiarvo vuonna 1990 oli 7 tonnia asukasta kohden Suomen päästöt olivat 11 tonnia.

Suomen ilmastopolitiikka on erikoinen yhdistelmä edistyksellisiä toimenpiteitä ja teollisuuden kasvutoiveiden myötäilyä. Tämä yhtälö on jo pilannut Suomen kansainvälistä mainetta ympäristönsuojelun edelläkävijänä, sillä EU:ssa ja ilmastosopimuksen seurannassa Suomi ajaa päästöjen kasvua sallivaa linjaa.

Edistyksellistä hiilidioksidi- ja energiaveroa on Suomessa kannettu teollisuusmaista kauimmin, ja se on ympäristö- ohjaavuudeltaan voimakkain. Vero onkin osaltaan vaikuttanut siihen, että vuonna 1995 Suomen hiilidioksidipäästöt alenivat vuoden 1990 tasolle eli ilmastosopimuksen tavoitteeseen. Tästä saavutuksesta ja kansainvälisestä maineesta huolimatta valtiovarainministeriön työryhmä on esittänyt veron muuttamista siten, että sen ympäristöohjaavuus katoaa. Muutoksen taustalla on energiaintensiivisen teollisuuden haluttomuus huolehtia ympäristönsuojelusta ja taloudellisten ohjauskeinojen kustannuksista.

Suomen virallinen linja kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on päästöjen kasvun salliminen maille, jotka sitä haluavat. Suomi ilmoittautui jo Berliinin ilmastokokouksessa 1995 halukkaiden joukkoon kertomalla CO2- päästöjen kasvavan 30 % vuoteen 2000 mennessä vuoden 1990 tasosta. Sittemmin tätä KTM:n tuottamaa arviota on korjattu 15 %:iin, mikä on edelleen pahasti ristiriidassa Riossa sovitun päästöjen jäädyttämistavoitteen kanssa.

3.2. Kehitysyhteistyö ja ilmastonmuutos

Ilmastosopimuksessa ja muissa UNCED:in asiakirjoissa sovittiin, että teollisuusmaat tukevat kehitysmaiden toimia uusilla ja täydentävillä varoilla - ei suuntaamalla ennestään niukkoja kehitysyhteistyövaroja uusiin ympäristökohteisiin. Käytännössä harva teollisuusmaa on kuitenkaan osoittanut uusia varoja kehitysmaiden ympäristönsuojelun rahoittamiseen. Myös OECD:n kehitysapukomitea DAC on muuttanut linjaansa Rion kokouksen jälkeen, ja nykyään 84 % Maailman ympäristörahaston GEF:in ja muiden vastaavien järjestelmien rahoituksesta voidaan lukea viralliseksi kehitysavuksi (ODA). Koska uusia varoja ei ole osoitettu maailmanlaajuisten ympäristöongelmien ratkaisemiseksi ja kehitysyhteistyövaratkin ovat viime vuosina pienentyneet, kehitysmaat ovat syystä pettyneitä teollisuusmaiden toimiin.

Ilmastosopimuksen velvoittamien kehitysmaiden toimien rahoitusjärjestelmänä on toistaiseksi Maailman ympäristörahasto GEF. Suomi on tukenut GEF:in pilottivaihetta (1991-1993) 105 mmk:lla ja GEF:in ensimmäistä varsinaista rahastoa (1994-1996) 124 mmk:lla.

Kehitysmaiden ilmastosopimuksen toteutukseen ja jatkoneuvotteluihin osallistumisen helpottamiseksi on perustettu erityisiä rahastoja. Tällaisia ovat mm. Special Voluntary Fund for Participation ja Trust Fund for Negotiation Process. Elokuuhun 1995 mennessä Suomi oli tukenut näitä yhteensä 204.000 Yhdysvaltojen dollarilla, mutta sen jälkeen ei lainkaan. UNDP on käynnistänyt uuden CC:SUPPORT -ohjelman, jonka tavoitteena on tukea kehitysmaiden toimia ilmastosopimuksen edistämiseksi.

Kahdenvälisen kehitysyhteistyön hankkeista ilmastonmuutokseen liittyviksi toimiksi on nähty lukeutuvan useita energia- ja metsitysalan hankkeita, vaikka niiden ensisijaisena tavoitteena ei olisikaan kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen tai hiilen sitominen. Varsinaisia ilmastohankkeita Suomi ei ole tukenut.

Suomen kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä voitaisiin lisätä hankkeita, jotka samanaikaisesti tukisivat sekä köyhyyden vähentämistä että ilmastonmuutoksen torjumista ja siihen sopeutumista. Tällaisia voisivat olla mm.

Suomalaisen metsäalan yhteistyön ongelmat ovat olleet kuitenkin niin suuria, että puihin liittyviä hankkeita ei voi suositella varauksetta. Suomalaiset istutushankkeet ovat käyttäneet kohtuuttoman kalliita ratkaisuja, minkä vuoksi niiden leviäminen tai edes jatkuminen hanketuen jälkeen on ollut vaivalloista. Suomalaiset eivät myöskään ole kovin hyvin ymmärtäneet maanomistusolojen merkitystä puiden istutuksessa ja metsityksessä. Koska useissa Suomen yhteistyömaissa maankäytön säännöt ovat sekavat, puiden ja muiden monivuotisten kasvien kasvattaminen ei aina ole motivoivaa ja kannattavaa toimintaa yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen näkökulmasta. Siksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavan maapolitiikkaan toteuttaminen on ekologisesti kestävän metsähankkeen edellytys.

3.3. Yleinen ulkopolitiikka ja ympäristödiplomatia

Ympäristökysymykset ovat 1990-luvulla nousseet valtioiden kansainvälisissä suhteissa entistä tärkeämpään asemaan. Ympäristösopimusten laatiminen ja niiden seuranta on tullut osaksi ulkopolitiikka. Ilmastokysymys on yksi kansainvälisen ympäristöpolitiikan suurista haasteista, sillä ongelma syntyy lukemattomista lähteistä ja päästöjen vähentäminen edellyttää perustavanlaatuisia muutoksia kaikissa yhteiskunnissa.

Suomella puolueettomana maana olisi hyviä mahdollisuuksia edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa ulkopolitiikan keinoin. Tällöin huomion kohteena voisivat olla esim. YK:n ilmastosopimuksen kiristämistä jarruttavien maiden käännyttäminen ilmastonsuojelun kannalle.

Jyrkimmin ilmastonsuojelua ovat vastustaneet muutamat OPEC- maat, jotka pelkäävät öljyn myynnistä saatavien tulojen kääntyvän laskuun mikäli kansainvälinen yhteisö alkaa merkittävästi vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä ilmaston suojelemiseksi. Tässä jarrutuspolitiikassa on kuitenkin selvää lyhytnäköisyyttä, sillä öljyntuottajamaat voisivat saada paljon paremman lisäarvon tuotteilleen valmistamalla niistä esim. petrokemian jalosteita. Myös monien OPEC-maiden erittäin suotuisat aurinko-olosuhteet ovat otollisia kestävän energiaviennin kehittämiseen. Suomi voisi ulkopolitiikalla vakuuttaa OPEC-maita ilmastonsuojelun tärkeydestä ja valoisasta tulevaisuudesta ilman öljyn polttamista.

Geneven ilmastokokouksessa Venäjä liittyi OPEC-maiden jarrutusleiriin. Tämä kielteinen käänne voi hankaloittaa ilmastosopimuksen kehittämistä. Suomi voisi käyttää hyviä Venäjä-suhteitaan hyväksi ja koettaa saada Venäjä ilmastonsuojelun tukijoiden joukkoon. Esim. arktinen ja Itämeri-yhteistyö ovat luontevia vaikutuskanavia.

Berliinin ilmastokokouksessa kehitysmaiden muodostama Vihreä ryhmä (Green group) oli keskeisessä asemassa kokouksen epäonnistumisen välttämisessä ja kohtalaisen neuvottelumandaatin antamisessa. Genevessä vastaavaa ryhmää ei kuitenkaan syntynyt. Suomi voisi kahdenvälisissä kehitysmaasuhteissaan parantaa kehitysmaiden valmiutta toimia rakentavasti ilmastonsuojelussa ja kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

4. Loppuhuomioita ja suosituksia

4.1. Loppuhuomioita

Tässä raportissa olen esitellyt näkökulmaa, jonka mukaan Suomen kasvihuonekaasupäästöt ovat yksi osa Suomen kehitysmaasuhteita. Ilmastonmuutos syntyy teollisuusmaissa fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja vaikuttaa kielteisimmin kehitysmaiden köyhien elämään. Suomi yhtenä teollisuusmaana ja EU:n jäsenvaltiona on osallinen ongelman syntyyn. Asukasta kohden tarkasteltuna Suomi erottuu Euroopan maiden joukosta muita pahempana saastuttajana.

Suomen hallituksen energia- ja liikennepolitiikassa ilmastonmuutoksen estämistä ei olla otettu todelliseksi tavoitteeksi, sillä KTM ennustaa päästöjen kasvavan Rion ilmastosopimuksen vastaisesti. Myös viimeaikaiset esitykset edistyksellisen ympäristöperusteisen energiaverotuksen poistamisesta kertovat ympäristönsuojelun ja maailmanlaajuisen yhteisvastuun ohittamisesta päätöksenteossa. Ilmastosopimuksen osapuolikokouksissa Suomi on esiintynyt sopimuksen rikkojana ja jarruttajana.

Suomalaisten hiilidioksidipäästöt ylittävät lähes kymmenkertaisesti kestävän tason eli ympäristövaran. Siten vaarallisen ilmastonmuutoksen estäminen oikeudenmukaisen tasajaon periaatteen mukaisesti edellyttää Suomessa suuria kulttuurisia ja rakenteellisia muutoksia. Mikäli muutosta viivytellään, tulevaisuudessa voi olla paljon nykyistä vakavampia ongelmia.

4.2. Suosituksia

Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnan tulisi vaikuttaa tulevaan kehitysmaapoliittiseen strategiaan siten,

Suomen hallituksen tulisi:

5. Lisätietoa

Ilmastokysymyksestä on paljon tietoa tarjolla Internetin World Wide Web -verkossa. Hyviä lähtökuoppia ovat mm:

Ilmastosopimuksen sihteeristö - hyvät johdannot sopimukseen ja kaikki viralliset asiakirjat

Econetin ilmastosivu - ympäristöjärjestöjen sivut, jossa on mm. neuvottelujen aikana julkaistavat ECO-lehdet

Global Commons Institute - tärkeä ehdotus pitoisuuksien rajoittamisesta ja päästöoikeuksien tasajaosta

TAMPERE 21 - Habitat II-malliesimerkkikilpailussa mainetta saavuttanut kansalaisjärjestöhanke Tampereen kaupungin päästöjen vähentämiseksi

Hyviä asiaan johdattavia julkaisuja ovat mm.

Flawin, Christopher & Tunali, Odil (1996) Climate of Hope - New Strategies for Stabilizing the Worlds Atmosphere. Worldwatch Institute.

Intergovernmental Panel on Climate Change, Second Assesment Report (1996) Cambridge University Press.

Ilmastonmuutos ja Suomi (1996) Esko Kuusisto, Lea Kauppi ja Pirkko Heikinheimo (toim.) Yliopistopaimo ja Suomen Akatemia.

Isomäki, Risto (1996) Luvassa lämpenevää. Suomen luonnonsuojeluliito ja Ympäristö ja kehitys.

Kestävä Suomi - Kohti oikeudenmukaiseta ympäristövaraa (1996) Marko Ulvila ja Maria kerman (toim.). Ympäristö ja kehitys ja Maan ystävät.

Myrsky ja mylväys! - kuntalaisen opas ilmastonmuutoksen torjuntaan. (1995) Ari Hakahuhta et al. Luonnonsuojelun tuki.