Namibia: 10.000 miehen asuntohelvetti - apartheidin perintö varjostaa namibialaisen satamakaupungin siirtotyöläisten elämää

Maailman Sivu (Ilta-Sanomat 15.03.1997 - Simo Sipola) Walvis Bayn satamakaupungissa, Länsi-Namibiassa sijaitseva Kuisebmundin asuntola on Etelä-Afrikan apartheid-politiikan elävä muistomerkki. Parinkymmenen hehtaarin kokoisella alueella asuu lähes 10 000 siirtotyöläistä. Se on viidesosa Walvis Bayn asukkaista.

Väkevä virtsan löyhkä leijuu ahtaassa huoneessa. Kivilattia on mustunut liasta, vihreä maali lohkeillut isoina levyinä seinistä. Katossa roikkuu johdontyngästä kaksi paljasta hehkulamppua orpoina kuin paleltuneet hedelmät huurteisessa omenapuussa. Vuoteet kiertävät kahdessa kerroksessa noin 40 neliömetrin kokoista huonetta. Useimpien vuoteiden eteen on vedetty repaleinen ja kauhtunut verho.

Kankaan raoista näkyy nukkuvan kasvot. Tai seinään teipattu aikakauslehden sivu: aurinkoranta palmuineen ja sininen taivas. Yhden verhon raosta pilkottaa pieni peili, johon on kiinnitetty nuoren mustan naisen kuva ja kuivunut valkoinen kukka.


14 miestä 40 neliön huoneessa

Kuisebmundin asuntola muistuttaa vankilaa. Asuntola-aluetta kiertää likaisen harmaa betonimuuri, jonka päällinen on koristeltu piikkilangalla.

Asuntolaan myös kuljetaan melkein kuin vankilaan. Vartijat tekevät portilla asukkaille pikaisen ruumiintarkastuksen, tarkastavat heidän kassinsa ja kulkulupansa, ulkopuolisilla ei ole alueelle asiaa. Siihen yhtäläisyydet vankiloihin loppuvatkin. Ne ovat - ainakin Suomessa - suhteellisen tilavia ja siistejä, Kuisebmund on ahdas, saastainen ja löyhkäävä.

Asuntolan 700 huoneessa asuu 14 miestä kussakin. 40 neliön yksiöön mahtuu 14 makuupaikkaa, jotka ovat kahdessa kerroksessa huoneen molemmin puolin. Huoneen keskellä on neljätoista lukollista kaappia. Kaappien ja makuupaikkojen välissä kiertää metrin levyinen käytävä.

Huoneet ovat pareittain. Kahden huoneen asukkaat jakavat neljä wc-pönttöä ja yhden suihkun sekä pienen eteistilan, joka lienee alun perin tarkoitettu ruuan laittoon. Nyt siellä on avoin astia, jossa valmistuu paikallista kiljua, tomboa.

Pesutiloissa ei ole ovia, joten virtsan pistävä lemu tunkeutuu makuuhuoneisiin, joissa se sekoittuu tombon imelään hajuun. Hajuyhdistelmä muistuttaa läheisesti löyhkää, joka täyttää loppuillasta suomalaisen rock-klubin miesten vessan.

Merkittävin ero on se, että rock-klubin miestenhuoneessa on 25 astetta lämmintä. Kuisebmundin asuntolan huoneiden lämpötila hipoo keskipäivällä 40 astetta.


Juopottelua ja kortinpeluuta

Asuntolan asuintilat on sijoitettu rinnakkain muurien suuntaisesti useaan riviin. Rakennusrivien väliin jää reilun kymmenen metrin levyinen väylä, jossa asukkaat tappavat helteisenä joulukuun päivänä aikaa. Useimmilta on työ tältä vuodelta loppunut, sillä kalatehtaat sulkevat ovensa hyvissä ajoin ennen joulua. Monet eivät ole kalateollisuuden laman takia pariin vuoteen palkkatyötä tehneetkään.

Miehet särpivät keskipäivän helteessä itse tekemäänsä kiljua ja pelaavat myllyä ja korttia. Osa loikoilee kiljupöhnässä pölyisessä maassa. Joulun alusaika ei poikkea normaalista vapaa-ajan vietosta, asuntolan johtaja Festus Shiweda kertoo.

- Tätä se on suurimmalle osalle miehistä: vetelehtimistä, juopottelua ja uhkapeliä. Eivät he jaksa muuta, eikä täällä ole muuta tekemistä, Shiweda toteaa.


Kausityöläiset ovat kuin karjaa

Kuisebmundin kaltaisia asuntoloita oli aiemmin useissa Keski- ja Länsi-Namibian kaupungeissa. Ne olivat näppärä ratkaisu apartheidin aikaisen työvoimapolitiikan tarpeisiin: maan pohjoisosista ja naapurimaista tulleet mustat siirtotyöläiset saatiin asutettua asuntoloihin halvalla.

He työskentelivät kalatehtaissa, kaivoksissa ja maatiloilla niin kauan kuin työvoimaa tarvittiin. Kun työ loppui, heille näytettiin ovea, ja kausityöläisen oli etsittävä muuta työtä tai palattava kotiseudulleen. Namibia on muuttunut paljon apartheidin ajoista, mutta Walvis Bayn kalatehtaiden työvoimapolitiikka on pitkälti entisellään. Tehtaat kohtelevat Pohjois-Namibiasta haalimaansa työvoimareserviä kuin karjaa. Kausityöntekijät tekevät pitkiä, 10 - 14-tuntisia päiviä kalatehtaiden fileeraushalleissa, pakkaamoissa ja etikettihihnoilla.

Kalatehdastyöläisen minimipalkka on vajaat tuhat markkaa kuussa, Walvis Bayn suolatehtaalla vain kaksi kolmannesta siitä. Se ei ole paljoa, edes Namibiassa. Kun kalastuskausi loppuu, sesonkiduunari jää odottamaan uutta pestiä, tai palaa väliajaksi kotiseudulleen.


Kaupunkia ei remontti kiinnosta

Osa kalateollisuuden työntekijöistä on tuonut perheensä mukanaan pohjoisesta. He ovat kalatehdasproletariaatin hyväosaisia: heillä on vakituinen työpaikka palkallisine lomineen, ja Walvis Bayn kaupunki pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan.

Kaupunki kunnostaa saksalaisten tuella perhellisille työntekijöille asuntoja Kuisebmundin kaupunginosaan, lähelle asuntolaa. Valtaosa kalatehdastyöläisistä on kuitenkin majoittunut Kuisebmundin asuntolaan, ja heistä suuri osa kausiduunareita. He saavat odottaa kaupungin auttavaa kättä, ainakin seuraavat viisi vuotta. Vasta sitten kaupungin asuntotoimisto aloittaa aikaisintaan asuntolan kunnostamisen.

- Toivomme 5 - 7 vuoden kuluttua saavamme Saksan hallituksen tukeman lainan, joka olisi samanlainen kuin olemme saaneet perheasuntojen kunnostamiseen. Vasta silloin asuntolan korjaaminen voidaan aloittaa, asuntotoimiston johtaja Jan de Smit kertoo.

Kuisebmundin asuntolan johtaja Shiweda on vakuuttunut, että kaupungilla olisi rahaa kunnostaa asuntola jo aiemmin.

- Sen sijaan kaupunki rakentaa tähän viereen pientä ostoskeskusta. Asuntolan pihalla kauppaa tekevät miehet halutaan siirtää sinne. Se ei onnistu. Liiketilojen vuokrat ovat liian kovia, Shiweda tuhahtaa. Hänen mielestään kausityöläisten heikot asuinolot eivät kiinnosta kaupungin johtoa.

- He sijoittavat mieluummin sataman ja kauppapaikkojen kunnostamiseen, koska niistä nettoaa paremmin. No, asuntolan nimen he sentään muuttivat: aiemmin tätä kutsuttiin vain compoundiksi, aidatuksi alueeksi. Nykyinen nimi, hostel, asuntola kuulostaa toki hienommalta, Shiweda irvailee.

- - - - - - - - - -

Kausityöläisen oravanpyörä

Kuisebmundin asuntolan portti avautuu pölyiselle keskuspihalle. Pari palmua ja viikunapuuta kasvaa jalkapallokentän kokoisen hiekkapihan keskellä.

Puiden ympärille on kokoontunut joukko miehiä. Osa valmistaa ja myy ruokaa, osa kauppaa elintarvikkeita, pesuaineita ja tupakkaa - luvatta ja henkensä pitimiksi.

Suurin osa noin parista sadasta miehestä kuitenkin vain maleksii edes takaisin pölyisellä pihalla, hörppii kotitekoista kiljua, pelaa noppaa tai kinastelee keskenään.

Näitä miehiä yhdistää työttömyys. He ovat Namibian kalateollisuuden laman uhreja, osa niistä reilusta 3 000 miehestä, jotka ovat parin viime vuoden aikana menettäneet työpaikkansa. He ovat kalatehtaiden entisiä kausityöläisiä, ammattitaidotonta ja kouluttamatonta paariatyövoimaa, kuten suuri osa Namibian mustista työläisistä.

Nämä miehet ovat juuttuneet viheliäiseen oravanpyörään. Heillä ei ole toivoa työstä Walvis Bayn kalatehtaissa. He eivät voi myöskään palata kotiseudulleen Ambomaalle, jossa on kymmeniätuhansia heidän kaltaisiaan työttömiä.

Miesten on siis jäätävä odottamaan kalateollisuuden laman loppumista. Sitä tuskin tulee kolmeen neljään vuoteen, sillä kerran huvenneet kalakannat eivät kasva entiselleen ennen vuosituhannen vaihdetta.


30 markkaa päivässä

27-vuotias Tomas Owanga on tyypillinen Kuisebmundin asuntolan asukas: pohjoisesta, Ambomaalta tullut naimaton ja ammattitaidoton sekatyömies. Hän on käynyt seitsemän luokkaa peruskoulua eikä sen jälkeen ole saanut mitään ammatillista koulutusta.

Tomas tuli Walvis Bayhin vuosi sitten. Hän sai työtä kaupungin lähellä sijaitsevalta suolatehtaalta oltuaan sitä ennen kahdeksan vuotta työttömänä.

- Päätin koettaa onneani täällä etelässä. Ei minulla kotiseudulla ollut toivoa työn saamisesta, Tomas kertoo. Hänen työnsä on nostaa suolasäkkejä kuorma-autoihin.

Tomasin päiväpalkka on hieman yli 30 markkaa. Kuukaudessa hän ansaitsee 700 markkaa.

Hän ei maksa pienestä palkastaan tuloveroa, mutta satanen uppoaa kuussa Kuisebmundin asuntolan vuokraan. Lisäksi Tomas lähettää joka toisen kuukauden palkkansa kotiin vanhemmilleen, jotka ovat eläkkeellä.

- Heidän eläkkeensä ei riittäisi elämiseen, ellen lähettäisi heille rahaa. Lisäksi useimmat seitsemästä veljestäni ovat työttöminä, ja he asuvat vielä vanhempieni luona Ambomaalla, Tomas kertoo.

Hän sanoo, ettei osaa haaveilla paremmin palkatusta työstä, vaikka myöntääkin olevansa taloudellisesti tiukoilla. Kouluttamattomalle ei ole juuri muuta tarjolla.

- Eihän se kummoista työtä ole, mutta ainakin siitä maksetaan, Tomas hymähtää.

© Muista tekijänoikeudet