Mosambik: Mosagrius, mustaa valkoisella, KAHTA AIKAA

Maailman Sivu (Ny Tid kesäkuu 1998 - Erja-Outi Heino) Kun tehomaataloutta harjoittava buuri ilmestyy mosambikilaisten omavaraisviljelijöiden keskelle, kaksi elämäntapaa kohtaa. Molemmat edustavat mennyttä maailmaa.

Toinen vaatii tuhatta hehtaaria, toinen sinnittelee parilla. Minkälaista naapuruutta ja millainen tulevaisuus siitä urkenee? Pohjois-Mosambikin maaseutu elää omalaatuista kokeilua.

Niassa, Mosambikin Siperia, on tottunut isännöimään ongelmaväestöä. Portugalin siirtomaavallan aikaan emomaa lähetti Niassaan rikollisia, sosialistisen Mosambikin vuosina valtapuolue Frelimo passitti provinssiin toisinajattelijoita. Ja parisen vuotta sitten presidentit Nelson Mandela ja Joaquim Chissano paiskasivat kättä buurisopimuksen päälle.

Ensivaiheessaan Mosagrius, mustaa valkoisella, kattaa 220.000 hehtaarin alueen syrjäisessä Niassan provinssissa. Maa luovutetaan buureille nimelliskorvausta vastaan, ja maatalouselinkeinon kehittämiseen haetaan muun muassa Euroopan Unionin tukea. Toistaiseksi buureja on paikan päällä vain kourallinen, mutta Etelä-Afrikassa muuttolupaa odottaa 600 innokasta viljelijää.

Ensin vain pitäisi ratkaista muutama pulma.

Vahva herra

Laita silmät kiinni, kokoa kaikki ennakkoluulosi siitä, miltä buurifarmari näyttää - ja kas, siinä hän on, Andre Dennis. Roteva, ristiverinen mies, punakka, hikinen hipiä, alaspäin valuvat sortsit ja epäluuloinen ilme. Senhor forte, vahva herra, kuten niassalaiset sanovat. Se tarkoittaa lihavaa.

Vahva herra on vihainen. Pahuksen paikalliset eivät tahdo antaa herra Dennisille hänen välttämättä tarvitsemiaan hehtaareita. Kinataan rajapyykeistä, ollaan itsepäisiä.

"Farmari tuli tänne omin päin ja ilmoitti meille, mitkä ovat tästedes hänen maitaan. Me olimme eri mieltä ja neuvottelimme toisenlaiset rajat. Sitten hän vain ylitti ne. Mitä se sellainen on, että ensin sovitaan rajasta ja sen jälkeen rikotaan se?", ihmettelee Matucutan regulo, yli tuhannen perheen kyläyhteisön päällikkö.

Matucutan regulo on nuorehko mies, jolla on pipo ja silmälasit. Ne heijastavat asemaa.

Edeltävä sitaatti oli raaka oikaisu, ei regulo noin suorasukainen ollut. Ensin hän kyseli, millainen on rouva toimittajan terveydentila, entä rouvan perheen? Tietyt kohteliaisuudet kuuluvat asiaan, senkin vuoksi vahvan herran ronski käytös on hämmentänyt kyläläisiä.

"Viljelijä sanoo tarvitsevansa 1.500 hehtaaria tupakalle, puuvillalle ja maapähkinälle. Hän sanoo, että lähtee kokonaan pois, jollemme anna hänelle kaikkea hänen haluamaansa maata, ja kuka hänen 70 työntekijälleen sitten maksaa?"

Vapaata maata

Virallisesti Mosagrius-hanketta perustellaan Etelä-Afrikkaan suuntautuvan siirtolaisuuden hillitsemisellä ja takapajuisen mosambikilaisen maaseudun kehittämisellä.

Epäviralliset syyt ovat oma lukunsa. Ankarimmat kriitikot puhuvat apartheidin viennistä, siitä, että Etelä-Afrikka hankkiutuu eroon väestä, joka ei sopeudu rotuerottelusta vapaaseen yhteiskuntaan. Yhtäältä Etelä-Afrikka etsii ratkaisua myös omiin maanjako-ongelmiinsa. Buuriviljelijöiden lähettäminen naapurimaihin on keino hellittää paineita maassa, jossa kaupungistumistahti on kestämätön.

Mosambikin pääasiallisia motiiveja lienevät köyhyys ja halu pitää yllä hyviä naapuruussuhteita, vastapalvelusten toivossa. Sitä paitsi Mosambikissa on tilaa.

Niassa on maan provinsseista suurin, harvaanasutuin ja luonnonvaroiltaan vähiten hyödynnetty. Miljoonien hehtaarien hedelmällisestä maa-alasta on käytössä murto-osa. Provinssin noin 700.000 asukasta raapii ruuan peltotilkuiltaan menetelmin, joita jo heidän esi-isänsä käyttivät.

Niassalaiset suhtautuvat buurien tuloon periaatteessa myönteisesti, ei heillä ole mitään kehitystä vastaan. Mutta eivät he toisaalta halua entisestään köyhtyä ja menettää sitä, mikä on tähän asti ollut heidän.

Suurin osa paikallisväestön ja buurien keskinäisistä konflikteista liittyy maankäyttöön: mikä maa on vapaata buurin tulla, mikä ei. Paikallisten näkökulmasta heidän käytössään on myös sellainen alue, jolla he metsästävät tai kalastavat, jolta noutavat polttopuita ja vettä. Lisäksi he haluavat varautua lastensa tarpeisiin. Yksi perhe voi elää kituuttaa parin hehtaarin tilkulla, mutta seuraava sukupolvi tarvitsee lisää maata. Tähän asti sitä on aina ollut käden ulottuvilla.

Öljyä, saippuaa!

"En ole tuomassa teille öljyä ja saippuaa vaan kehitystä!"

Niassan kuvernööri Aires Aly vieraili konfliktialueilla sovittelemassa riitoja ja pehmittämässä kansaansa. Kuvernööri, supliikkimies, esitteli buurien huikeita tuotantonäkymiä: "Kun kaikki tämä maissi tulee, olette ensimmäisiä, jotka saatte syödäksenne."

Puun alla istuvat miehet eivät vaikuta haltioituneilta. Tänä vuonna ei ole ollut pulaa maissista. Provinssin teillä kiiltelevät kymmenet uuden sadon polkupyörät, öljyä ja saippuaakin on jo saatu.

Syynä yltäkylläisyyteen on paitsi hyvä sato, naapuri-Malawin viljapula. Malawilaiset ovat virranneet rajan yli ostamaan Niassan maissia halpaan hintaan. Niassalaiset ovat myyneet, sillä he muistavat liiankin hyvin, miten ylijäämämaissi mätänee varastoihin. Pikemmin kuin tuotanto, Niassaa on normaalivuosina kiusannut markkinoiden, kuljetusyhteyksien ja rahanlähteiden olemattomuus.

"Käteisen rahan puute on pienviljelijöiden suurin ongelma. Heillä ei ole rahaa edes elämän välttämättömyyksiin, vaatteisiin, saippuaan, öljyyn. Sen kerran, kun heillä on tilaisuus myydä, he myyvät varastonsa tyhjiksi, vaikka ennusteet lupaisivat kuivaa vuotta", Rodrigo Castro sanoo.

Rodrigo Castro on viljelijöiden tueksi perustetun Nucleo de Terran, maaryhmän, jäsen. Maaryhmä yrittää suhtautua maltillisesti Mosagriukseen: kaikkine puutteineenkin hanke tarjoaa pienviljelijöille mahdollisuuden päästä rahatalouteen kiinni.

Kyseenalaista sen sijaan on, edistääkö Mosagrius lupaustensa mukaisesti ruokaturvaa. Hankkeeseen osallistuvat kaupalliset viljelijät tähtäävät vientiin. He ovat erityisen kiinnostuneita viljelykasveista, jotka tuottavat varmaa voittoa. Mosambikissa sellaisia ovat puuvilla ja tupakka.

Omin luvin

Vanhapoikabuuri hoivaa ruukkuun istuttamaansa orkideaa. Kalliin kukkasensa jälkeen viljelijä esittelee kuvernöörin seurueelle tupakkapedit, joissa on taimia itämässä kymmenen hehtaarin tarpeiksi.

Iltapäivä hohkaa kuumuutta. Kaksi paikallista työntekijää letkuttelee vettä tupakantaimille. Viljelijä selittää, että helteessä tupakkaa on kasteltava lakkaamatta.

Niassassa riittää vettä, toistaiseksi. Silti pääsy veden ääreen on jo nyt yksi buurihankkeen kiperimmistä kiistanaiheista. Buurien piti alun perin hakeutua Lugenda-joen asumattomalle laaksoalueelle. Sen sijaan he asettuivat Luambala-joen varrelle, päätien tuntumaan ja verrattain tiheään asutulle seudulle. Paikallinen väestö ei pääse veden äärelle eikä totutuille kalapaikoilleen.

"Eteläafrikkalaiset perustivat farmejaan alueille, joita paikallisväestö pitää perustellusti ominaan. Nyt buurit sanovat, etteivät voi lähteä, koska kukaan ei korvaa heidän sijoituksiaan. Mutta miksi he eivät asettuneet käyttämättömälle maalle, niin kuin Mosagrius-sopimus edellytti? Jos he kerran ovat tuomassa kehitystä, minkä vuoksi he edellyttävät valmiita siltoja ja teitä?"

Maaryhmän vetäjä Marcos Wiriamo vietti viikon konfliktialueilla valtion maanmittareiden kanssa. Yhdessä paikassa paikallinen väestö oli polttanut buurin rakentaman majan.

"Ensin olisi pitänyt merkitä pienviljelijöiden maat ja vasta sitten laskea eteläafrikkalaiset seudulle. Kun yritetään edistää asioita kovalla kiireellä, siitä tulee vain harmia."

Kehitystä

Ensimmäisistä buuritulokkaista yksi jouduttiin palauttamaan asennevammojen takia Etelä-Afrikkaan. Viljelijät valinnut Sacada vakuuttaa loppukatraansa poliittista korrektiutta.

"Buurien joukossa on kaikenlaisia yksilöitä, mutta enemmistöllä on hyvät suhteet paikallisväestöön. On tietysti totta, että eteläafrikkalaisilla on erityinen taustansa. Apartheidista avoimuuteen on melkoinen matka. Osa joutuu vielä pinnistelemään, mutta mielestäni se on prosessi, jota meidän kannattaa tukea", sanoo kuvernööri Aires Aly.

Hän ei halua liikaa keskittyä buuriprojektin ongelmiin - kuten siihen, maksavatko buurit työntekijöilleen alimittaista palkkaa ylimittaisista löyseistä.

"Asia tutkitaan, maan lakia pitää noudattaa. Mutta ei tässä ole kyse siitä, että mosambikilaisia kohdeltaisiin kuin orjia. Sellainen työnteko, jota eteläafrikkalaiset odottavat, on meille uusi kokemus. Emme me laiskoja ole, mutta maaseudulla ei ole koskaan noudatettu tiettyjä työaikoja. Tällainen nopea muutos on väkivaltainen: se merkitsee aivan toisenlaista tapaa elää ja tarkastella maailmaa kuin mihin me olemme tottuneet."

Kuvernööri on tulevaisuuden mies. Provinssissa hänestä pidetään, sillä hän hankki Portugalin-tuliaisina Niassaan television.

Buurin omaa puhetta

Sanomalehdissä julkaistaan panettelua sähköpaimenista buurifarmien ympärillä, sijoittajat kaikkoavat, Mosambikin hallitus pompottaa.... buuri on turhautunut.

"Tilanne on kireä ja meidän viljelijämme vihaisia, toivon, ettet yritä haastatella heitä", huokaisee Maria Fullard. Hän edustaa Mosagriuksen eteläafrikkalaista osapuolta Sacadaa.

Päädymme kompromissiin: viljelijöiden puhemies Jan Pelser suostuu jututettavaksi.

"Me olemme aivan normaaleita eteläafrikkalaisia maatalousyrittäjiä. Meissä on karjankasvattajia, maanviljelijöitä, joitakin ekoturismin harjoittajia. Emme halua mitään muuta kuin elää rauhassa", Pelser sanoo.

Mikä sai teidät kaikki jättämään oman maanne ja muuttamaan Mosambikiin? Se on iso päätös.

"Emme me ole mitään eteläafrikkalaisia viljelijöitä vaan afrikkalaisia viljelijöitä. Minä olisin voinut tulla tänne 20 vuotta sitten, jos ovi olisi silloin ollut auki. En pakene mitään ongelmia kotona, eivät niin tee muutkaan. Me vain laajennamme tuotantoa."

Buurien Mosambikin-retkellä on selkeät taloudelliset syynsä. Etelä-Afrikassa viljelykustannukset ovat tällä hetkellä niin korkeat, että voiton tekeminen on vaikeaa. Mosambikissa on hedelmällistä maata, suotuisa ilmasto ja halpaa työvoimaa. Siksi Mosambikiin pääsyä jonottaa Etelä-Afrikassa yli 600 viljelijää.

Pelser oli ensimmäisten joukossa. Hän saapui Niassaan jo puolitoista vuotta sitten. Hän kaivaa punaisen Life-askin esiin ja pistää tupakaksi. Aivan oikein, hän viljelee tupakkaa. Tosin viime aikoina hän on ehtinyt tehdä kovin vähän tupakkansa eteen, aika on kulunut neuvotteluissa.

"Onneksi minulla on loistavat työntekijät, he hoitavat kaiken."

Pelser kuvailee, runollisesti melkein, miten sateen jälkeen koko maisema puhkeaa häikäisevän vihreäksi. Hän sanoo rakastavansa Mosambikia. Hän oli 20 vuotta suurriistanmetsästäjä - big five, tiedättehän - ja kiersi eteläisen Afrikan joka kolkan.

Uuden asuinmaansa kieltä hän ei osaa, kuten ei kukaan muukaan buuriporukasta. Heidän kielensä on afrikaansi. Osa puhuu lisäksi englantia kuten Pelser.

Hän, leskimies, tuli Mosambikiin yksin; 14-vuotias poika ja 8-vuotias tytär jäivät Etelä-Afrikkaan.

"Enhän minä voinut heitä tänne tuoda, heillä on koulut kesken, ja muutenkin."

Jan Pelseriä väitteet apartheidin viennistä loukkaavat. Ei hän tunne mitenkään Afrikkaa valloittavansa. Hän sanoo, että moni Afrikan maa halajaa eteläafrikkalaisia viljelijöitä. He tietävät, miten luodaan tyhjästä menestyvä farmi.

Korskea isoveli

Mosagrius on testi. Jos se sujuu hyvin, Sacada on valmis käynnistämään vastaavia hankkeita useassa Southern African Development Communityn (SADC) jäsenmaassa.

Kolmivuotisessa strategiapaperissaan Sacada perustelee yksityisen sektorin ja hallitusten välistä yhteistyötä Afrikan potentiaalilla muuttua kehitysapua vastaanottavasta mantereesta merkittäväksi ruuantuottajaksi.

"Yksityisen sektorin voitontavoittelu ja johtamistaidot ovat omiaan edesauttamaan hallituksia tässä tavoitteessa", hehkuttavat Sacadan strategit.

Vain murto-osa mantereen viljelykelpoisesta maasta on käytössä, yli 68 prosenttia afrikkalaisista elää omavaraistaloudessa, suuri osa valtioista joutuu satokauden ulkopuolella tuomaan ruokaa ulkoa, Sacada perustelee. Vain kehittynyt Etelä-Afrikka poikkeaa yleislinjasta.

Etelä-Afrikan kaupallinen maataloustuotanto nojaa lannoitteisiin, torjunta-aineisiin ja kasteluun. Mutta voittoa takovat tehofarmit eivät edusta koko totuutta; menestystarinalla on kääntöpuolensa.

"Etelä-Afrikan on mahdotonta jatkaa nykyiseen tapaan, pian sen on jotenkin ratkaistava pienviljelijöiden ongelma. Kaupunkikeskuksiin muuttaa 800.000 ihmistä vuodessa, mutta työpaikkoja sille väelle ei saada luotua. Maanjako-ohjelma ei ratkaissut mitään - maa on edelleen pienten vähemmistöjen hallussa", sanoo sosioekonomisti Jose Negrão. Negrão työskentelee Eduardo Mondlanen yliopiston maatutkimukseen erikoistuneella laitoksella.

Etelä-Afrikan kaupunkikeskuksien koveneva rikollisuus puhuu omaa kieltään.

"Eteläafrikkalaiset kuvittelevat yhä, että he eivät ole afrikkalaisia, että muut SADC-maat eivät ole heidän rinnallaan mitään. He yrittävät seurata eurooppalaista tai afroamerikkalaista kehitysmallia. Mutta ei se sovellu Afrikkaan."

© Muista tekijänoikeudet