Keski-Aasia:
Neuvostoinsinöörien unelmasta tuli Keski-Aasian pisin painajainen - Aral katoaa kartalta
Maailman Sivu (Suomen Kuvalehti 31.07.1998 - Matti Remes) Neuvostoliitto jätti Keski-Aasian tasavalloille perinnöksi kuivuvan ja kuolevan Aralin. Aikanaan maailman neljänneksi suurin järvi on nyt suolan ja ympäristömyrkkyjen kuorruttamaa erämaata, joka uhkaa miljoonien ihmisten terveyttä.
Avustusjärjestöt ja paikalliset hallitukset laativat Aralille pelastusohjelman, mutta ympäristötuhojen korjaamiseen tarvittavat miljardit ovat yhä haussa.
Turebai Urenbajev, 33, mittailee haikealla katseellaan lapsuutensa leikkimaisemia Aral-järven etelärannalla Uzbekistanissa. Vielä 1960-luvun lopulla Muinakin kalastajakylä kukoisti. Perheet viettivät kesäiset vapaapäivänsä hiekkarannalla ja pulahtivat välillä suolajärven sinisiin aaltoihin.
Hiekkatörmällä seisoo yhä sään syövyttämä betoninen hyppytorni, mutta sen alapuolella ei enää lainehdi muinakilaisten ylpeys ja tulonlähde, maailman neljänneksi suurin järvi. Urenbajevin silmien eteen avautuu nyt suolan, hiekan ja kellastuneiden tupasten täplittämä järvenpohja, jota joutuisi taivaltamaan 90 kilometriä päästäkseen pakenevan veden ääreen.
Aralin massiivinen kuivatushanke kääntämällä laskujoet yläjuoksun viljelyksille tiesi Muinakille hidasta kuolemaa. 1980-luvulle asti kyläläiset jaksoivat ruopata väylää nopeasti kutistuvalle järvelle, mutta voimat hiipuivat kalansaaliiden vähetessä. Troolarit jäivät ruostumaan kuivalle maalle.
Näissä ankeissa maisemissa on helppo yhtyä niiden asiantuntijoiden arvioihin, joiden mukaan Aralin kuivattaminen on yksi maailman suurimmista ympäristökatastrofeista. Muinakin kylänraitti on vitivalkoinen, mutta siinä temmeltävien lasten alla ei narsku ankaran talven jälkeensä jättämä lumi vaan suola. Tuuli kuljettaa sitä Aralin pohjasta tuhansien kilometrien päähän, ja myrskysäällä ilma on sakea myös ympäristömyrkyistä ja muista epäpuhtauksista.
Koko kylä sairastaa
Ei ihme, että Urenbajev valittaa välillä pahaksi äityvää astmaansa. Erilaisista hengityselinsairauksista kärsivät muutkin muinakilaiset, mutta myös syövän, epämuodostumien, keskenmenojen, ihosairauksien ja likaiseen juomaveteen liittyvien tautien sanotaan olevan yleisiä.
"Turkistarhakin jouduttiin lopettamaan, kun ketut eivät tehneet enää poikasia", Urenbajev muistaa.
Muinakilaisten mukaan Aralin kuivuminen on pistänyt säät sekaisin. Mannerilmastolle tyypillisten kylmien talvien ja helteisten kesien ääripäät korostuvat nyt entisestään. Jokaisen talon takapihalta löytyy leveä laveri, jolla perheet yrittävät saada unen päästä kiinni tukahduttavan kuumina kesäöinä. Talvella taas Aralilta hyökyvä viiltävä viima pyrkii sisään rapistuneiden puutalojen jokaisesta raosta.
Kalastuksen romahdus on autioittanut suuren osan Muinakia. Kylän laidalla seisova kalakombinaatti kitkuttelee vielä joten kuten hengissä kiitos lähiseudun pieniä lampia ja tekoaltaita hyödyntävien kalankasvattajien.
Karjasta on tullut tärkein elinkeino, vaikka alue on äärimmäisen epäterveellinen laidunmaaksi. Aralin rannoilta kerättyä ruokoa märehtivät naudat ovat riutuneita, ja järven pohjalla näkee kasapäin eläinten luita ja pääkalloja.
Vesi vedettiin puuvillapelloille
Syyllinen Muinakin rappioon löytyy 300 kilometrin päästä läheltä Nukusin kaupunkia. Täällä Keski-Aasian mahtavimman virran, Amudarjan eteneminen pysähtyy lopullisesti valtavaan betonipatoon ja tekoaltaaseen.
Suurimman osan voimistaan joki on tosin menettänyt jo 2400 kilometrin mutkittelevalla matkallaan Tadzhikistanin vuoristosta alas Aralin suistoon. Neuvostoaikana tehotuotantoon ei valjastettu ainoastaan hedelmällisiä jokilaaksoja, vaan myös niiden ympärillä levittäytyviä kuivempia alueita. Tavoitteena oli johtava asema maailman puuvillan tuotannossa, ja sen saavuttamiseksi myös Aralin pohjoisosaa ruokkineen Syrdarjan vedet käännettiin 1960-luvulla uusien viljelysten kasteluun.
Kaiken huipuksi insinöörien oli määrä taikoa suolajärven pohjasta lisää puuvillapeltoa.
Aralin kuivumisessa ei siis ollut kysymys mistään vahingosta. Valtaviin ympäristöhaittoihin alettiin kiinnittää huomiota vasta Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Ratkaisuksi esitettiin Siperian suurten jokien kääntämistä etelään, mutta neuvostovaltion hajoaminen pysäytti tämän suuruudenhullun suunnitelman.
Kolmessa vuosikymmenessä 60000 neliökilometrin, Oulun läänin kokoinen Aral on kutistunut puoleen alkuperäisestä pinta-alastaan. Kahtia jakautunut järvi on suolapitoisuuden nousun ja ympäristömyrkkyjen takia biologisesti lähes kuollut.
Veden tuhlaus jatkuu yhä
Neuvostoliitto jätti vuonna 1991 itsenäistyneille Keski-Aasian tasavalloille perinnöksi monta muutakin ympäristökatastrofia, mutta Aral koskettaa tavalla tai toisella niitä kaikkia. Uzbekistan ja Kazakstan ympäröivät kuihtuvaa järveä. Suuret laskujoet kiemurtelevat puolestaan myös Kirgisian, Tadzhikistanin ja Turkmenistanin alueella.
Kasteluun perustuva maatalous on yhä köyhien maiden selkäranka. Samat viljelykasvit ja -menetelmät ovat edelleen käytössä, eikä hulppea veden kulutuskaan ole miksikään muuttunut.
Kastelukanavista vesi johdetaan pelloille betonikouruissa joko omalla painolla tai pumppaamalla. Kymmeniä vuosia vanhat verkostot vuotavat kuin seula, eikä talousvaikeuksien kanssa kamppailevilla hallituksilla ole niitä varaa uudistaa. Yli 40 asteen kesähelteillä suuri osa vedestä haihtuu ilmaan tekoaltaista ja avonaisista kastelukanavista. Arviot veden kokonaishävikistä vaihtelevat 25-50 prosentin välillä.
"Veden määrä ei periaatteessa ole ongelma. Sitä riittäisi sekä Araliin että viljelyksille, jos tuhlaus loppuisi. Niin kauan kuin vedestä ei tarvitse mitään maksaa, ihmiset vähät välittävät säästämisestä", Kirgisian ympäristöministeri Kulubek Bokonbajev murehtii.
Ongelmana on myös veden laatu. Puuvillapellot kastellaan niin perusteellisesti kasvukauden alussa, että maahan imeytymätön vesi lasketaan takaisin jokeen. Samalla maasta irtoavat mineraalit, torjunta-aineet ja lannoitteet siirtyvät alajuoksun viljelijöiden ja vettä käyttävien asukkaiden riesaksi. Uzbekistanissa ihmetellään Amudarjan alajuoksun asukkaita, jotka muualla käydessään pyytävät kahviinsa suolaa, jotta se maistuisi samalta kuin kotona.
Nykyisillä viljelymenetelmillä suolaantuminen ja samalla veden kulutus lisääntyvät entisestään. Monin paikoin pellot on huuhdottava kahteen, jopa kolmeen kertaan ennenkuin puuvillan siemenet voidaan kylvää. Tuottavuus alenee sen sijaan vuosi vuodelta.
Puiden hakkaaminen ja ylilaiduntaminen vuoristoisilla rinteillä kuluttaa maaperää. Latvavesillä saattaa kuitenkin tikittää eroosiota paljon vakavampiakin ympäristöpommeja.
"Neuvostoajan sotilasteollisuuden ja uraanikaivosten jäljiltä Etelä-Kirgisiassa on 23 ydinjätehautaa. Monet niistä ovat huonossa kunnossa, ja alue on herkkä maanvyörymille. Toistaiseksi radioaktiivisuutta ei ole havaittu vedessä, mutta mahdolliset vuodot ovat ilman muuta uhka alapuolella sijaitsevalle Ferganan laaksolle. Se on Keski-Aasian tiheimmin asuttuja alueita", ympäristöministeri Bokonbajev maalailee.
Pelastusohjelma hitaasti liikkeelle
Taloudelliset ja poliittiset muutokset ovat olleet komentotaloudesta markkinatalouteen siirtyvässä Keski-Aasiassa sitä luokkaa, etteivät ympäristöasiat ole juuri kiinnostaneet hallituksia tai yksittäisiä ihmisiä. Tasavaltojen presidentit ovat tavatessaan suoneet muutaman ajatuksen Aralille. Järven pelastamiseksi on perustettu yhteinen rahastokin, mutta köyhillä valtioilla ei ole ollut sinne juuri sijoitettavaa.
Kansainvälisten avunantajien käsi on ojentunut hitaasti Aralin suuntaan. Neljä vuotta sitten Maailmanpankki ja YK:n kehitysohjelma UNDP laativat alueen hallitusten kanssa pelastusohjelman, joka on aluksi keskittynyt ympäristötuhojen listaamiseen ja muihin taustatutkimuksiin.
Pieniä hankkeita ovat rahoittaneet monet muutkin kehitysavun antajat. Suomi on toistaiseksi osallistunut talkoisiin rahoittamalla kolmella miljoonalla markalla Amudarjan ja Syrdarjan latvavesien ongelmien kartoitusta.
Maailmanpankki on lainannut ensimmäiset miljoonansa vesihuollon kehittämiseen Aralin katastrofialueella, jossa kolme miljoonaa ihmistä kärsii saastuneesta juomavedestä. Kazakstanissa ja Uzbekistanissa aloitetut kokeiluhankkeet lievittävät tosin vain muutamien kymmenien tuhansien ihmisten elämää, mutta niistä saatujen kokemusten perusteella toimintaa on määrä laajentaa.
UNDP testaa puolestaan vihreitä vyöhykkeitä Aralin eteläpuolen karuissa maisemissa. Järveltä lentävää pölyä sitomaan on istutettu suolaisia oloja kestäviä puuntaimia. Niiden kastelusta ja muusta huolenpidosta vastaavat lähistöllä asuvat ihmiset, jotka saavat vaivansa palkaksi viljellä alueella vihanneksia.
"Aral ei tule koskaan takaisin, mutta pahimpia ympäristöongelmia voidaan ehkä korjata", UNDP:n hankkeen vetäjä Bernard Leservoisier uskoo.
Miljardit yhä haussa
Suuriin hankkeisiin vaadittavat miljardit ovat kuitenkin yhä haussa. Aralin pelastusrahaston puheenjohtaja Rim Ginijatullin laskee, että kaikkien ympäristötuhojen korjaaminen maksaisi vähintään 20-40 miljardia Suomen markkaa. Suurin summa uppoaisi vanhentuneiden kasteluverkostojen uusimiseen.
Ylivoimaisilta tuntuvat arviot eivät ole ainoa syy siihen, miksi kansainväliset avunantajat ovat lähteneet hitaasti liikkeelle. Vasta muutaman vuoden itsenäisyyttä harjoitelleissa Keski-Aasian maissa hankkeiden toteuttaminen ei ole kovin helppoa. Demokratian ja hyvän hallinnon periaatteet juurtuvat hitaasti, kun taas byrokratia ja korruptio istuvat sitkeästi paikallaan.
"Hallitukset eivät ole vielä oppineet tekemään yhteistyötä ulkomaisten lahjoittajien kanssa. Aiemmin apu tuli Moskovasta, projektit olivat suuria ja toiminta suuripiirteistä. Esimerkiksi tietojen saaminen on vaikeaa. Sekin on vierasta, että valtaeliitin sijasta hankkeen on määrä hyödyttää kaikkein köyhimpiä", UNDP:n ympäristöhanketta Uzbekistanissa arvioiva Peter Bezkorowajnyj ihmettelee.
Keski-Aasian valtiot eivät myöskään tunnu olevan yksimielisiä siitä, mistä Aralin ongelmavyyhdin keriminen tulisi aloittaa. Aralin ympärysvaltiot keskittäisivät avun varsinaiselle katastrofialueelle, kun taas naapurimaat korjaisivat ensimmäiseksi yläjuoksun kastelujärjestelmiä ja eroosion tuhoja.
Tulevaisuudessa Keski-Aasiassa saatetaan kiistellä myös siitä, miten rajalliset vesikiintiöt jaetaan. Neuvostoaikana esimerkiksi Kirgisia sai hyvitystä alajuoksun valtioilta siitä, että se juoksutti vettä ohi omien voimalaitosten ja tekoaltaiden. Itsenäistymisen jälkeen naapurien korvaavat öljy- ja kaasutoimitukset ovat kuitenkin ehtyneet, ja kirgisialaiset joutuvat nyt maksamaan energian tuonnin kovalla valuutalla.
© Muista tekijänoikeudet