Väkivalta:
Miinat repivät siviilejä - Kambodzhalaisille lapsiuhreille
miinaan astuminen tuo yleensä tuskallisen kuoleman

Maailman Sivu (Aamulehti 19.07.1998 - Hannu Pesonen) Miinat eivät tee aselepoa. Kambodzhan sisällissodan kiivaimpiin taistelualueisiin kuuluneen Battambangin sairaalan sotavammaosastolla ymmärtää nopeasti sanonnan merkityksen.

Eräät asukkaat ovat enää vain jalattomia ihmisenpuolikkaita.Yksiltä sirpaleet ovat ruhjoneet kasvot vääntyneiksi ja epämuodostuneiksi, toisilta vieneet silmät päästä. Valkoisten sideharsotuppojen välistä pilkistää haavainen, verenpunainen ihmisliha vasten ihoa, joka kiiltelee tuskan ja potilashuoneiden hautovan kuumuuden nostattamasta hiestä.

Yksinkertaisia mutta tahrattoman siistejä huoneita, joissa kymmenkunta rautasänkyä on ahdettu kahteen suoraan riviin toisiaan vasten, riittää useita sairaalan varjoisan ja puuistutuksilla suojatun tilavan sisäpihan molemmin puolin.

Sotaisuudet valtaosassa Kambodzhaa päättyivät jo pari vuotta sitten. Ne jatkuvat enää punakhmerin sissiarmeijan rippeiden hajanaisina terrori-iskuina.

Silti henkilömiinat vaativat täällä tasaisen tappavaan tahtiin uusia uhreja, kaksisataa kuukaudessa. Niin ne tulevat vaatimaan vielä vuosikymmeniä, elleivät kansainväliset miinanraivaustoimet saa lisävauhtia.

Afganistanin sekä eteläisessä Afrikassa sijaitsevien Angolan ja Mosambikin ohella Kambodzha kuuluu maailman miinoitetuimpiin seutuihin. Henkilömiinojen käyttöä suosittelevien ja suunnittelevien sodankäyntioppien mukaan miinoja voi käyttää aseina "vastuullisesti" ja vain sotilaita vastaan, mutta Kambodzhassa väitteet ovat irvokasta ja vastuutonta roskapuhetta.

Täällä suurin osa miinojen uhreista on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan koskeneet aseeseen tai osallistuneet sotatoimiin muuten kuin käyttäen jalkojaan mahdollisimman vilkkaasti päästäkseen taisteluita pakoon. Moni heistä ei ole edes syntynyt silloin kun miinat on kylvetty maahan, sillä henkilömiinat väijyvät uhrejaan jopa 50 vuotta käyttöön asettamisensa jälkeen.

Miinoja ovat asettaneet vietnamilaiset ja Kambodzhan eri valtaryhmittyvät. Niitä kylvivät aikoinaan roppakaupalla ilmoista käsin myös amerikkalaiset tälle Vietnamin sodan sivunäyttämölle.

Kukaan miinojen asettajista ei laatinut räjähteistä karttoja tai miettinyt, miten ne aikanaan kerätään pois. Miksi olisikaan: henkilömiinan valmistaminen ja asettaminen maksaa halvimmillaan noin 20 markkaa, sen raivaaminen puolestaan sata kertaa enemmän.

Siksi Battambangin sairaalaan virtaa tasaiseen tahtiin Phan Thang Khamin kaltaisia miinojen loppukäyttäjiä. He ovat tuotantoketjun loppupäässä olevaa roskaa, jolle miinojen suunnittelijat, toimintasuunnitelmien laatijat ja asettajat eivät yleensä uhraa ajatustakaan.

Ruskearaitaisella olkimatolla peitetyn rautasängyn päällä kippurassa makaavalla Phanilla on kovia tuskia. Otsa on hiessä, katse tuskainen ja harhaileva, ja hän pyrkii koko ajan sekä nukahtamaan että vaihtamaan asentoa, onnistumatta kummassakaan.

Phanin vasen käsi käy vuoroin vasemman jalan tyngällä, vuoroin otsalla ja ohimoilla. Myös oikea jalka on paksun sideharsokäärön peitossa nilkasta reiteen asti.

Phan astui miinaan 12.4. tutussa bambumetsikössä kävellessään vanhoja jälkiään niin hyvin kuin muisti ja osasi. Hän tiesi hyvin, että metsässä oli miinoja, mutta käynti oli pakon sanelema.

"Bambua leikkaamalla saa rahaa. Olemme hyvin köyhiä, eikä riisipeltomme riitä elättämään perhettämme".

Phan ei muista, pyörtyikö hän miinan lauetessa hänen jalkansa alla, ja myös räjähdystä edeltävät ja seuranneet tapahtumat ovat pyyhkiytyneet hänen mielestään. Hänet auttoi miinakentältä veli, joka nyt istuu kyykyssä sängyn vieressä.

Phanilla oli onnea. Hän selvisi veljensä avulla 60 kilometrin päähän sairaalaan saman päivän kuluessa. Henkilömiinan uhrien kannalta on ratkaisevan tärkeää, että riekaleiksi ja sotkuiseksi massaksi hajonnutta raajaa päästään hoitamaan kuuden tunnin sisällä onnettomuudesta.

Sen jälkeen henkiinjääntimahdollisuudet heikkenevät oleellisesti: räjähdyspaineesta syvälle lihaksiin tunkeutuneet sirpaleet, kivet, multa ja lika saavat nopeasti aikaan vakavan yleistulehduksen. Noin puolet miinan uhreista kuolee heti tai kuljetuksen aikana, hoitoon päässeistä enää muutama prosentti.

Vaikka Phan tajuaa, että hän pysyy hengissä, tulevaisuus vaikuttaa lohduttomalta.

"Vaimoni ei pääse käymään sairaalassa. Hän ei itsekään pysty kunnolla pysty kävelemään ja pitää silti huolta kolmesta lapsestamme. Enkä tiedä koska pääsen täältä pois".

Phanin katse muuttuu epäuskoiseksi kun hänen ammattiaan kysytään.

"Ei minulla ole sellaista. Ammattini on ollut pitää meidät hengissä, riisillä ja bambulla. En tiedä, miten se nyt onnistuu".

Myös Kambodzhassa henkilömiinojen pääasiallinen tarkoitus on kylvää kauhua. Ne ovat aseita, jotka ihmisen jalan painon alla räjähtäessään repivät hänen raajansa, saavat uhrin tolkuttoman tuskatilan valtaan ja rumaa näkyä sivusta seuraavat paniikkiin.

Julman ja tarkan suunnittelun ansiosta useimmat niistä on nykyään laadittu raatelemaan uhrinsa eikä tappamaan häntä. Näin uhri sitoo taistelutilanteessa useita sotilaita auttajina, ja siviileihin kohdistettuna lietsoo kauhua ja hätäännystä.

Suomen puolustusvoimat ja ulkoministeriö käyttävät virallisessa kielenkäytössään henkilömiinoista sanaa jalkaväkimiina. Sana luo väärän vaikutelman siitä, että miinojen uhreiksi valikoitu aseellisissa selkkauksissa haavoittuvia sotilaita, jalkaväkeä. Totuus on kuitenkin toinen: niin Kambodzhassa kuin muuallakin suurin osa uhreista on siviilejä, joilla ei ole ollut osaa eikä arpaa taisteluihin.

Kambodzhassa henkilömiinoja on käytetty maanviljelysmaan miinoittamiseen ja ruoantuotannon häiritsemiseen. Kyläläisten pehmittäminen nälkävyötä kiristämällä on kuulunut hallitusta vastustavien punakhmerien sissisodankäynnin avainaseisiin. Raaka mutta tehokas taktiikka toimi siten, että punakhmerit aitasivat pellot miinavöillä ja avasivat niille sitten kulkutien vaatien vastineeksi suurimman osan sadosta.

Kambodzhassa lasketaan olevan yhä 1800-2700 miinakenttää, ja miinat pitävät laajat maa-alueet tyhjinä ja tuottamattomina.  Pahiten saastuttamillaan alueilla ne estävät maanviljelyksen, metsänhoidon ja asutuksen vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.

Kambodzhan maataloustuotanto voisi nousta välittömästi yli kaksinkertaiseksi ilman miinoja. Jyrkimmät arvioijat väittävät, ettei se pääse kunnolla kehittymään ennen kuin miinaongelma on purettu. Myös muiden luonnonvarojen ja turismin kehittäminen polkevat paikallaan.

Samaan aikaan henkilömiinojen käyttö on kuitenkin kadottanut sodankäynnin ammattilaisten silmissä suuren osan sotilaallisesta merkityksestään. "Niiden ei ole voitu osoittaa ratkaisseen tai edes merkittävästi vaikuttaneen minkään suuren taistelun tai sotilaallisen operaation lopputulokseen", tiivistää Punaisen Ristin kansainvälisen komitean ICRC:n tutkimus, jonka johtopäätökset ovat suurelta osin entisten ammattisotilaiden laatimia.

Battambangin ympäristö on Kambodzhan raskaimmin miinoitettua aluetta. Kaupungin sairaalassa hoidettiin viime vuonna 176 miinoihin astunutta. Johtava lääkäri Nhek Bun Chup ei usko luvun vähenevän lähiaikoina. Tiheiden
ja summittaisesti kylvettyjen miinoitteiden täyttämässä maastossa liikkuu entistä enemmän ihmisiä: paluumuuttajia, riisinistuttajia, risujenkerääjiä.

Potilasosastoilla ei juuri näy lapsia. Sama tilanne vallitsee miinan uhreja hoitavissa sairaaloissa eri puolilla maailmaa.

Useimmat paineesta laukeavat räjähdemiinat on suunniteltu tekemään tuhojaan aikuisen ihmisen polveen tai reiteen asti, maasta ponnahtavat sirpale- ja viuhkamiinat taas keskivartalon kohdalla.

Koska lapsen pää ulottuu usein aikuisen keskivartalon kohdalle ja hänen suojaton keskivartalonsa ulottuu täyskasvuisen polven tai reiden korkeudelle, tuottaa miina lapsiuhrille yleensä nopean mutta tuskallisen lopun, joko heti tai kuljetuksen aikana.

© Muista tekijänoikeudet