Etniset vähemmistöt:
Myös media vaientaa vähemmistöjen äänen

Maailman Sivu (Monitori 1996 - Juha Rekola) Tiedotusvälineillä on Suomessa ehkä poikkeuksellisen suuri vastuu siitä, kuinka kivuliaasti tai kivuttomasti maamme monikulttuuristuu. Etnisen yksikulttuurisuuden murtumisvaiheessa suurin osa suomalaisista saa pääasiallisen tietonsa (tai mielikuvansa, uskomuksensa ja ennakkoluulonsa) valtaväestöstä poikkeavista etnisistä ryhmistä ja vähemmistöistä juuri tiedotusvälineiden kautta, joko suoraan tai välillisesti.

Tätä vastuuta ei enää kiistä juuri kukaan. Ongelma on, että meiltä puuttuu tutkittua tietoa siitä, miten media tähän haasteeseen kykenee vastaamaan. Kokemuksia ja mielipiteitä on itse kullakin, mutta ne eivät vielä riitä.

Omaa MA-tutkielmaani varten kartoitin seitsemän suomalaisen sanomalehden ja kahden yleisaikakauslehden etnistä kirjoittelua mahdollisimman arkisessa tilanteessa kevättalvella 1995, ennen kuin suvaitsevaisuuskampanjat alkoivat näkyä lehtien palstoilla kasvaneena huomiona.

Yksi suppea tutkimus ei vielä kesää tee, varsinkaan kun se ei tarjonnut kovinkaan suuria yllätyksiä. Tutkimusta ja säännöllistä seurantaa tarvitaan vielä paljon lisää, jotta ongelmakohdat saadaan luotettavasti paikallistettua.

Esittelemättä tässä tarkasti yksityiskohtaisia tuloksiani esitän niiden perusteella keskusteluun muutaman väitteen ja johtopäätöksen.

Valtamedia epäonnistuu
perustehtävässään

Väitän että suomalaisen valtalehdistön etnisiä vähemmistöjä ja maahanmuuttajia koskeva kirjoittelu marginalisoi ja vaientaa vähemmistöjen näkökulman ja epäonnistuu siten jopa enemmistöväestön kannalta katsottuna tehtävässään esittää kokonaiskuva koko suomalaisesta yhteiskunnasta.

Etniset vähemmistöt ja maahanmuuttajat eivät arkioloissa ole lehdistöä kovinkaan paljoa kiinnostava aihe. Helmi-maaliskuussa 1995 löysin otokseni 78 lehdestä keskimäärin 2.2 artikkelia, joissa tavalla tai toisella käsiteltiin etnisiä vähemmistöjä, maahanmuuttajia, pakolaisia tai ulkomaalaisia Suomessa.

Ensisilmäilyn jälkeen näytti siltä, että kirjoittelu oli yllättävän asiallista, objektiivista ja laadukasta. Joukossa toki oli useitakin artikkeleita, joissa vähemmistöjä leimattiin avoimesti ja klassisilla tavoilla. Niistä paistoi pitkälle journalistin ammattitaidottomuus tai pyrkimys myydä artikkelia sensaatiolla joka käännetään ”muukalaista” vastaan. Vastapainoksi näille huonoille esimerkeille lehdistä löytyi itse asiassa enemmän artikkeleita, joissa selvästi vedottiin suvaitsevaisuuden puolesta ja esiteltiin myönteisessä mielessä monikulttuurisuutta ja toimintaa sen puolesta.

Vähemmistöjen näkökulma
hyllytetään ja ”normalisoidaan”

Vasta kaikkien artikkeleiden tarkempi analysointi osoitti syyn huoleen ja johti tutkimuksen perusjohtopäätöksen äärelle: avoin syrjintä on poikkeus, mutta suurempi ongelma ovat ne erilaiset poissulkemisen muodot, joiden avulla vähemmistöjen edustajien ääni vaiennetaan, näkökulmat hyllytetään ja valtaväestö asettaa keskustelulle agendan.

Valtaväestö olemme me ja vähemmistöt ovat he. Ero on selvä ja Suomessa lehtiä teemme me - ja me teemme niitä meille itsellemme. Suhteessa itselleen ottamaansa tehtävään media samastuu kovin voimakkaasti valtaväestöön, sitä selvemmin mitä ristiriitaisempi on raportoitava tilanne.

Vähemmistöjen on vaikea päästä julkisuuteen omilla ehdoillaan. 82 prosentissa artikkeleista tietolähteenä oli valtaväestön edustaja ja vain 18 prosentissa oli tärkeänä lähteenä käytetty itse keskustelun kohdetta, vähemmistöryhmän edustajaa. Näissä asioissa auktoriteettiusko on voimakasta. Suomalaisia viranomaisia lainattiin eniten, päälähteenä puolessa artikkeleista, ja heidän sanomisiinsa luotettiin. Suomalaisia viranomaisia sai kritisoida
ainoastaan suomalainen, joissain tapauksissa eurooppalainen ulkomaalainen. Keskustelua vähemmistöjen ongelmista käy enemmistö, enemmistön ehdoilla. Enemmistö myös päättää, mikä asia on vähemmistölle ongelma.


Ongelmaihmisiä?

Etnisiä vähemmistöjä ja maahanmuuttajia koskeva uutisointi painottuu kielteisiin asioihin jopa niin voimakkaasti, että näiden voi lehtikirjoittelun perusteella väittää olevan ongelmaihmisiä. Jonkinlainen ongelma löytyi 74 prosentista artikkeleista: joko heillä on ongelma, he ovat ongelma tai he saattavat sellaisen meille aiheuttaa. Tämä tosin ei koske samalla tavalla Euroopan Unionin tai Yhdysvaltain kansalaisia, jotka edustavat usein ihailtavaa kansainvälisyyttä ja ovat tuoneet meille monenlaista hyötyä.

Niinsanotuista kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien lisätaakkana näytti seuraavan kehitysmaauutisoinnista tuttu ylenkatse ja holhousmentaliteetti. Siellä tai täällä, me olemme auttajia ja he ovat autettavia ja siksi myös taakkana meille.

Vähemmistöjen edustajia käsitellään raportoinnissa pitkälle nimenomaan ryhmänsä edustajina, harvemmin yksilöinä. Näin etenkin ongelmatapauksissa. Otoksen 19 rikosuutisesta 15 identifioi vähemmistön edustajan vain etnisen taustan perusteella, mikä on omiaan tekemään yksilön ongelmasta ryhmän ongelmia. Viattomiltakin tuntuvat yksityiskohdat etnisestä taustasta saavat jatkuvasti toistettuina helposti lukijan mielessä metaforisia merkityksiä ja synnyttävät ajatuskuvioita tyyliin kaikki arabit ovat muslimeja, kaikki muslimit ovat fundamentalisteja ja kaikki fundamentalistit ovat terroristeja.

Tässä mielessä ei ole lainkaan vaaratonta, jos rikosuutisessa tuomittu esitellään viisi kertaa ”somalimiehenä”, mutta ei kertaakaan omalla nimellään. On poikkeustapaus, jos saman vähemmistön jäsen saa kommentoida oman ryhmänsä edustajan tekemää rikosta, mikä vain lisää ryhmän syyllistämistä yksilön teoista.

Hupaisin - tai traagisin - esimerkki tästä oli STT:n rikosuutisessa useassakin lehdessä esiintynyt muotoilu ”silminnäkijöiden mukaan paikalta poistui ulkomaalaiselta vaikuttava mies”. Tuollaisen kuvauksen tarkoituksena pitäisi olla auttaa yleisöä epäillyn tunnistamisessa, mutta miten kukaan voi tunnistusmielessä vaikuttaa ulkomaalaiselta? Tunnistuksessa kuvauksesta ei siis ole mitään hyötyä, mutta se riittää hyvin luomaan lukijan mielessä vaikutelman epäillystä ja liittämään sen aiemmin luotuihin mielikuviin muukalaisuudesta.


Raadollinen omakuva

Vähemmistöjä koskevista artikkeleista esiin nouseva suomalaisten omakuva on myös kiinnostava, koska kuva vähemmistöistä ei synny ja elä missään tyhjiössä. Tämän otoksen perusteella näyttäisi siltä, että kaukana Pohjolassa asuu pieni, hyväntahtoinen, mutta katajainen kansa joka on äskettäin täysin vailla omaa syytä menettänyt kaiken ja jolla ei siten ole enää varaa harrastaa valtiollista hyväntekeväisyyttä. Solidaarisuuden ja yhteisvastuun osoittaminen ulkopuolisia kohtaan ei kuulu yhteiskunnalle vaan yksilöille.

Rasismi Suomessa on noussut uutisiin aika pitkälle vasta suvaitsevaisuuskampanjoinnin ja Joensuun ja Tampereen viimesyksyisten tapahtumien tuloksena. Arkielämä ei ole tiedotusvälineissä uutinen yleensäkään, vielä vähemmän arkipäivän rasismi eli enemmistöväestön arkirutiininen ja -käsitysten vähemmistöjen arkielämään aiheuttamat ongelmat.

Rasismin ilmaukseksi tarvitaan väkivaltainen yhteenotto ennenkuin uutiskynnys ylittyy. Suomalaiset toimittajat eivät ole sen enempää ammattitaidottomia typeryksiä tai pahantahtoisia rasisteja kuin muutkaan suomalaiset. Ammatin mukanaan tuoma valta ja vastuu sen sijaan ovat silloin tällöin osoittautuneet ongelmallisiksi hahmottaa - eikä ainoastaan etnisiä vähemmistöjä koskevissa kysymyksissä. Koska kyseessä on suomalaisittain suhteellisen uusi haaste ja maailmalta on tarjolla paljon huonoja esikuvia, ammattikunnan olisi aika keskuudessaan käydä läpi ammatillisen etiikan perusteet.

Eettinen journalismi ei tässä edellytä mitään raivoisaa hyväntekeväisyyshenkeä tai sen suurempaa kyynelehtimistä kärsivien puolesta kuin millään muullakaan journalismin alalla. Ammattietiikka on ammattitaitoa, joka edellyttää asian eri puolien ja merkitysten hallintaa ja yksinkertaisesti sitä että tiedät mitä teet - kun kuitenkin joudut sen kiireessä tekemään.


Vähemmistöjen oma
media on elinehto

Valtavirran tiedotusvälineiden osoittelu ja yksin syyttäminen näistä ongelmista on kuitenkin keinotekoista jos muistetaan, että media paitsi luo todellisuutta, myös heijastaa sitä. Etnisen monimuotoisuuden hyväksyminen ei ole osoittautunut helpoksi myöskään viranomaisille eikä valtaväestön muulekaan eliitille, joka kaikessa heikkoudessaan on luonut tämän kansakunnan omaksi kuvakseen. Yhteiskunnan muutkin perusinstituutiot ovat valtaväestön käsissä, samalla lailla kuin media.

Saatammekin vaatia tiedotusvälineiltä sellaista kriittisyyttä ja tervettä järkeä, johon emme itse muualla kykene. Rehellisintä olisi edes tunnustaa vaara langeta samaan syntiin, josta kritisoimme tiedotusvälineitä: vähemmistöjen oman äänen vaientamiseen, ylenkatseeseen ja holhousmentaliteettiin ja kyvyttömyyteen ottaa vastaan kritiikkiä saati sitten muuttaa omia käyttäytymistapojamme.

Juuri tästä syystä, koska valtavirran tiedotusvälineet ovat oman yhteiskuntamme instituutiona ristiriitaisen tehtävän edessä, on elintärkeää korostaa etnisten vähemmistöjen oman median, omien lehtien, radio- ja televisio-ohjelmien merkitystä. Näissä välineissä piilee monimuotoisuus, joka voisi paitsi palvella etnisiä vähemmistö- ja maahanmuuttajayhteisöjä, myös edustaa niitä ja esitellä näitä yhteisöjä laajemmalle yleisölle.

Ilman järjestelmällistä tukea vähemmistöjen omille tiedotusvälineille suomalaisen yhteiskunnan tie pois avoimen syrjinnän välttelystä kohti aidompaa arkipäivän tasa-arvoa tulee olemaan kivuliaampi ja hitaampi.

Samalla olisi koulutusta ja palkkauskäytäntöjä uudistamalla pidettävä huoli siitä, että valtavirran mediaan saadaan töihin enemmän ihmisiä nopeasti monipuolistuvan suomalaisen yhteiskunnan etnisistä vähemmistöistä. Toimittajina heitä ei saa eristää ja sulkea käsittelemään ainoastaan omien yhteisöjensä asioita, vaan heidän kokemuksensa ja näkemyksensä on otettava koko median ja koko yhteiskunnan yhteiseen käyttöön.

© Muista tekijänoikeudet