Dikoni-koti auttaa ja tukee Viipurin katulapsiaVenäjän katulapset, Kotiin-näytelmä, Lahden teatteri:
Maailman Sivu (Ilta-Sanomat 16.09.1999 - Ina Ruokolainen) Viipurissa elää kadulla ainakin pari sataa lasta. Jo asemalla tapaamme Sergein. Hän tervehtii iloisesti suomalaisen Dikoni-kodin työtekijöitä ja haluaa kantaa matkatavaroita. Olemme matkalla pari vuotta toimineeseen Lahden diakoniasäätiön katulasten päiväkeskukseen Viipurin keskustassa.
Sergei on 9-vuotias, vaikka näyttää suomalaisen silmissä pari vuotta nuoremmalta. Hänellä on likainen naama, mutta vaatteet ovat siistit ja tyylikkäästi samaa sävyä, lakin lippa käännetty niskaan.
"Sergei osaa valita, hän on selviytyjä, Lahden diakoniasäätiön tiedottaja Arja Käyhty sanoo.
Pojan vaatteet ovat peräisin Dikonin keräämistä vaatevarastoista. Tällä hetkellä päiväkeskus on Sergein ainoa tukikohta, sillä hän on karannut jo kahdesta adoptioperheestä."
Öisin pojan on kuitenkin löydettävä katto muualta, sillä keskuksessa ei ole tilaa yöpyä. Joskus hän tarvitsee tukevan humalan jaksaakseen vesisadetta, väkivaltaa ja likaisia porraskäytäviä.
Tänään Sergeillä on hyvä päivä. Ensin hän raahaa painavan vaatekassini perille, sitten hän istahtaa Dikonissa pulpettiin tekemään matematiikan tehtäviä. Kouluun hän ei malta mennä, mutta osallistuu kuitenkin opetukseen muiden lasten kanssa Dikonissa.
Kotona, tietenkin!
"Melkein kaikilla näistä lapsista on virallinen osoite, mutta ei mitään oikeaa kotia", Dikonin lokakuussa aloittava johtaja Anton Kazak kertoo.
Toinen Sergei, 17, loukkaantuu, kun kysyn missä hän viettää yönsä.
"Kotona tietysti, siellä missä isä ja äiti ovat", hän puuskahtaa.
Sergei ja vieressä istuva sisar Jana, 16, saivat viime keväänä päästötodistukset koulusta. Juhlan tuntua lisäsi vielä Sergein saama paikka ammattikoulusta. Hän jaksoi opiskella pari viikkoa syksyllä.
Nyt sisarukset istuvat taas Dikonissa askartelemassa ja odottamassa ruokaa. Sergein virkkauksesta näkee, että hän voisi pärjätä käsityöammatissa, mutta kärsivällisyys on karissut kadulle. Vanhempien viinankäyttö on ajanut viisilapsisen sisarusparven kotoa.
"Alkuaikoina perheen äiti kävi hakemassa lapset pois täältä kadulle kerjäämään. Nyt nämä isommat saavat olla rauhassa, mutta pienin ja suloisin joutuu vielä usein tienaamaan viinarahoja", yksi keskuksen vapaaehtoisista kertoo.
Tarvitsetko tupakkaa?
Viipurin torin kuhinassa eteemme tupsahtaa Valentin, 19, kysymään tarvitsemmeko tupakkaa tai playstationin. Hän kertoo tekevänsä nyt töitä.
"Opastan turisteja ja olen yövartija. Ikävä vain, että paljon rahaa menee vuokraan."
Nuorella miehellä on selvästi toivoa, vaikka vuokra tarkoittaakin alkoholistiäidin ylläpitoa, ja töistä ainakin osa on laittoman tavaran välitystä. Valentin ei kuitenkaan enää haistele liimaa.
Huonommassa jamassa on punasilmäinen Ilja, joka kavereineen kauppaa lehtiä torin reunalla.
"Olen vain väsynyt", hän kuittaa.
Noin vuosi sitten halvimman huumeen, kuuden ruplan Moment-liiman myynti kiellettiin. Sitä ennen yksi lapsista oli liimahöyryissä ehtinyt kuristaa kaverinsa yhteisessä yöpaikassa, paikallisen lämpöputken tunnelissa.
Nyt pahaa oloa on lievitettävä viinalla ja huumeilla. Kumpaankin tarvitaan rahaa, jota saa joko tekemällä töitä, rikoksilla tai suostumalla hyväksikäytettäväksi.
Anna kolikoita!
Viipurin aseman seudulla kerjäävät lapset, joiden asiat ovat kaikkein huonoimmin. Tunkeudumme porraskäytävään, jossa kaksi kaupan olevaa nuorta naista katsoo meitä epäluuloisesti. Samalta alueelta monet suomalaisetkin hakevat itselleen lapsiseuraa.
Rappuun tulee pieni ja ujo Andrei. Hän katselee nolona, kun tarkastelemme hissikuilun pohjalla lojuvia rääsyjä ja muita asumisen merkkejä. Andrei itse yrittää elää äidin, baabuskan ja epämääräisen tuttavapiirin yhteisasunnossa yläkerrassa.
Poika sai Dikonista apua viime keväänä apua katkaistuaan jalkansa. Keskus järjesti hänelle sairaalaan ruuan, lääkkeet ja lakanat, ja jatkoi hoitoa voimisteluttamalla pojan jalan kuntoon.
"Lapsilla on paljon kylmän ja väkivallan aiheuttamia sairauksia. Ja valitettavasti seksuaalisen hyväksikäytön jäljet näkyvät myös, ainakin yksi tyttö on ehtinyt tämän kahden vuoden aikana tulla raskaaksi", Arja Käyhty kertoo.
Talon ulkopuolella poikajoukko ja koira piirittävät meidät. Yksi pojista jakaa jäätelönsä koiran kanssa.
"Anna kolikoita, osta jäätelö!"
Emme anna, sillä tiedämme että rahasta suurin osa menisi jollekin aikuiselle. Hämmennyn, kun yksi pojista pyytää anteeksi. Huomaan, että olemme tavanneet päivän aikana vain kohteliaita lapsia ja nuoria.
Lahden kaupunginteatteri esittää Ludmila Razumovskajan näytelmää Kotiin, joka kertoo venäläisistä katulapsista. Näyttelijät tapasivat oikeita katulapsia Viipurissa.
Maailman Sivu (Ilta-Sanomat 16.09.1999 - Ina Ruokolainen) Lahden Diakoniasäätiön järjestämä opintomatka Viipuriin antoi eväitä ohjaajalle ja näyttelijöille."Katulapsista on kirjoitettu vaikka kuinka, mutta vasta paikalla tajuaa, että kysymys on todellisista ihmisistä", näytelmän ohjaava teatterinjohtaja Jotaarkka Pennanen kertoo.
"On ihan eri asia lukea ongelmasta kuin käydä haistamassa niitä kellareja, joissa kotoa kerjäämään ajetut lapset asuvat", näyttelijä Miia Lindström jatkaa.
"Lavastuksen seassa pitäisi itse asiassa kellua paskakokkareita, jotta se olisi todellinen", Pennanen lisää.
Näytelmätyöryhmä ei halunnut vain tirkistellä kurjuutta, vaan pyrki kohtaamaan lapset yksilöinä. Näyttelijöille olikin yllätys, kuinka neuvokkaita kadun asukkaat ovat. He hankkivat ruokansa ja vaatteensa, kun vanhemmat ajattelevat vain viinaa.
"He eivät todellakaan ole mitään surkimuksia, vaan selviytyjiä. Lapset olivat iloisia, eivätkä häpeilleet olemassaoloaan", näyttelijä Eeva-Kirsti Komulainen kertoo.
Sen työryhmä kuitenkin havaitsi, että moni lapsi kaipaa aikuisen turvaa. Vierailun lopulla nuoret jo halailivat suomalaisia.
"Joidenkin tyttöjen silmistä tosin näki, että he arvioivat, olemmeko hyväksikäyttäjiä. Suomalaisissa on heitäkin", Pennanen kertoo.
Ohjaaja tarttui Razumovskajan tekstiin sekä realistisena yhteiskuntakritiikkinä että sen syvemmän sanoman takia. Pennasen mielestä lapset jäävät yhä enemmän aikuisten itsekkyyden jalkoihin myös niissä maissa, missä köyhyys ei aja heitä kadulle.
"Kysymys ei ole vain Venäjän, Aasian tai Etelä-Amerikan tilanteesta, vaan jopa kovan elintason USA:ssa on vakava katulapsiongelma. Meillä Suomessakin vanhemmilla on yhä vähemmän aikaa viettää lastensa kanssa."
Kotiin koskettaa
Maailman Sivu (Ilta-Sanomat 16.09.1999 - Ina Ruokolainen) Kun punapää Tanja tapaa synnytyskipujen keskellä enkelinsä, koko katsomo nieleskelee hiljaa. Lahden kaupunginteatteri on onnistunut valitessaan Ludmila Razumovskajan Kotiin -näytelmän. Siinä oli yhden katulapsen elämä.
Näytöksen jälkeen tunnemme myös pienet veljekset Foman ja Kaksosen, huoraksi ajautuvan Zhannan, haaveilija Miken ja hyväksikäyttäjinäkin haavoittuvat Rämän ja Mulkkiksen. Ja munkki Venkan, jonka mukana katulasten elämään tulee uskonto - kaikessa mustavalkoisuudessaan.
Jotaarkka Pennasen ohjauksesta huokuu kunnioitus kellareissa eläviä pieniä ihmisiä kohtaan. Surkeat olot eivät tee kenestäkään pelkästään hylkiötä, vaikka näyttävätkin ihmiset paljaimmillaan. Likainen näpistelijäkin istuu mielellään sylissä, lohduttamassa ja hakemassa lohtua.
Kotiin on myös yllättävän hauska näytelmä. Razumovskajan luomat pietarilaiset lapset ja nuoret ovat nokkelia kavereita, joiden oivallukset syntyvät mustista tilanteista. Samaa tilanteen tajua on ohjauksessa ja näyttelijöiden roolitöissä.
Tekstin toivo lepää lähes vanhanaikaisessa moraalissa, jota korostaa munkki Venkan saarnaama Jumalan sana. Jokaiselle henkilölle tulee edes kerran eteen se murtumakohta, jossa hän miettii oikeaa ja väärää.
Uskonnosta ulospääsytienä voi olla monta mieltä, mutta ainakaan helppo ratkaisu se ei ole. Venkankin on otettava tunnolleen ainakin yksi kuolema, ennen kuin hän osaa nähdä itsensä yhtä syntisenä kuin katulapset.
Venäjän kadotettu sukupolvi
Maailman Sivu (Ilta-Sanomat 16.09.1999 - Ina Ruokolainen) Ludmila Razumovskajan näytelmä Kotiin kertoo pietarilaisista katulapsista, mutta sillä ei ole yhtään elävää esikuvaa. Inspiraatio lähti rock-legenda Danka Djagilevan lauluista, joista tuli kadotetun sukupolven ääni 1990-alun Venäjällä. Lauluntekijä itse hukkui jo 24-vuotiaana, todennäköisesti tahallaan.
"Kirjoitin näytelmän jo 1993, jolloin ongelma oli vasta syntymässä Venäjällä. Nyt meillä on yhä enemmän niitä ihmisiä, joita kukaan ei tarvitse; heidät on heitetty pois elämästä."
Razumovskaja kutsuu nykyistä talous- ja aatekaaosta rikolliseksi valtajärjestelmäksi, joka on ajanut koko maan yhdeksi keskitysleiriksi. Yksi näytelmän henkilöistäkin sanoo: "Täähän on markkinataloutta, sehän on raha joka määrää."
Razumovskaja tunnetaan Suomessa kouluun sijoitetusta näytelmästään Rakas Jelena, joka kertoi pienoiskoossa Neuvostoliiton hajoamisesta. Hänen yhteiskunnalliset tekstinsä eivät ole suosiossa tämän hetken Venäjällä, jossa Kotiin kantaesitettiin vasta viime keväänä pienessä teatterissa Arkangelissa.
"En ole kiinnostunut vain yhteiskunnallisista aiheista, mutta sosiaaliset asiat ovat usein näytelmissäni mukana. Suhtaudun teatteriin vakavasti, minulle se on tapa tiedostaa elämää. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiinnostunut ihmisestä ja hänen sielunelämästään, niin kuin Stanislavskikin aikanaan."
Vaikka Razumovskaja puhuu kovia sanoja yhteiskunnassa, hän ei suhtaudu tulevaisuuteen toivottomasti:
"Uskon että ihmisessä on olosuhteista huolimatta aina tallella rakkauden ja hyvyyden siemen. Viimeinen valinta ja mahdollisuus muutokseen on jokaisella itsellään."
© Muista tekijänoikeudet