Maailman Sivu (Ihmisoikeusraportti 4-2001 - Ville Päivänsalo*) Esimerkkinä laajasti kannatetuista ihmisoikeuksista voidaan pitää YK:n yleismaailmallista ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1948. Samana vuonna pidetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ensimmäisessä yleiskokouksessa Amsterdamissa hyväksyttiin julistus uskonnonvapaudesta, joka on hyvin linjassa YK:n julistuksen kanssa. KMN:n julistuksessa ollaan huolissaan uskonnonvapauden toteutumisesta kaikkialla maailmassa. Kristityille ei pyydetä mitään sellaisia etuja, joita ei suotaisi kaikille. Toisaalta siinä todetaan, ettei hallitus voi "antaa eikä tuhota" uskonnonvapautta, jonka Kristus on asettanut ihmisille ja jonka perusta on jo luomiskertomuksessa.
KMN:n julistuksen kieli koskien ihmisoikeuksien perustaa on hieman vaikeaselkoista. Sama ongelma vaivaa tosin myös YK:n julistuksen ensimmäisen artiklan alkulausetta: "All human beings are born equal in dignity and rights." Eiväthän kaikki ihmiset tosiasiallisesti synny yhtäläisiin oikeudellisiin olosuhteisiin. Eikä tiukan tieteelliseen maailmankuvaan ole helppo sisällyttää mitään objektiivista ihmisarvoa.
Valtakirkkojen ohella myös kristilliset vähemmistöt uskovat ihmisen arvoon Jumalan kuvana. Toisaalta on monesti noussut ongelmaksi kysymys eriuskoisten konkreettisista oikeuksista silloin, kun enemmistö on pitänyt heidän näkemyksiään väärinä tai jopa ihmisoikeuksien kannalta suvaitsemattomina. Palaan tähän kysymykseen omana aikanamme nostettuani ensin esiin muutamia historiallisia näkökohtia kristinuskosta, ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista.
Vapauden ja tasa-arvon juuria Yhdysvalloissa
Charles Habib Malik, joka oli yksi YK:n julistuksen laatijoista, on kiinnittänyt huomiota tuolloiseen Yhdysvaltain johtavaan kansainväliseen asemaan. "Amerikkalainen vapauden henki, laajasydämisyys ja perustava yksittäisen ihmisen kunnioitus" luonnehtivat hänen mukaansa työn ilmapiiriä. (Nolde & Malik 1968)
Julistuksen sanamuotoja tarkasteltaessa on helppo huomata yhtäläisyyksiä Yhdysvaltain keskeisiin valtiollisiin dokumentteihin. Thomas Jeffersonin vuonna 1776 laatima Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus pitää itsestään selvänä lähtökohtana, että "kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi". Vastaavasti oli Yhdysvaltain perustuslaissa määritellyn laajan uskonnonvapauden aatteellinen tausta paljolti Jeffersonin, Benjamin Franklinin ja James Madisonin valistuskristillisyydessä. Tässä kohden heitä tukivat monien Euroopassa vainottujen kristillisten vähemmistöjen perilliset. Kirkollis-traditionaaliset anglikaanit hankasivat puolestaan vastaan.
Valistuksen yhdysvaltalaisessa suuntauksessa kristillisyys sekä julistukset ihmisten vapaudesta ja tasa-arvosta ovat sopineet koko lailla hyvin yhteen – ainakin periaatteessa. Käytännössä esimerkiksi Jefferson piti orjia. Eikä taloudellinen tasa-arvo ole USA:ssa koskaan kukoistanut. Monet vanhoillis-kristilliset suuntaukset eivät puolestaan noin vain suo naisille ja miehille yhtäläisiä oikeuksia seurakunnassa ja perheessä. He saattavat hyvinkin nähdä asian niin, että naisilla ja miehillä on kyllä yhtäläinen ihmisarvo, mutta erilaiset roolit.
Vaikka edellä hahmoteltu kuva Yhdysvaltain tilanteesta lienee turhankin sileä, voitaneen suoralta kädeltä sanoa että Euroopassa taistelut uskonnonvapaudesta ja ihmisoikeuksista ovat olleet vieläkin raastavampia.
Kristillinen pasifismi ja vaivalloinen valistus
Jeesuksen julistama ja myös osoittama väkivallattomuuden ideaali säilytti voimansa ensimmäisten vuosisatojen vainottujen kristittyjen keskuudessa. Konstantinolainen käänne muutti asetelman. Piakkoin, vuonna 438 käyttöön otetussa Theodosiuksen lakikokoelmassa oli mukana runsaasti vanhoja pakanallisia julmuuksia ja uusia lisättiin valtakunnan kristillistämistarkoituksessa. Mukana oli kaikkiaan 120 lakia, joissa kuolema katsottiin soveliaaksi rangaistukseksi. Tuon tuostakin niitä sovellettiin katolisen kirkon kriitikoihin, jotka olivat usein itse kristittyjä pasifisteja. (James J. Megivern 1997)
Uskonpuhdistuksen myötä Euroopan maat jakaantuivat kirkkokunnittain. Kussakin maassa piti nyt tunnustaa sen vallitsevaa uskontoa. Erasmus Rotterdamilainen oli tosin noussut kaunopuheisesti vähemmistöjen tueksi "tyhmyyttä ylistäen". Hän pettyi kuitenkin syvästi siihen, että Martti Luther vastusti niinkin kiivaasti hänen kristillistä humanismiaan.
Valistus toi vihdoin olennaisen muutoksen ihmisoikeuksien hyväksi – tosin Euroopassakin monesti vain periaatteellisella tasolla. Radikaali valistus, jonka esikuvaksi muodostui Ranskan vallankumous, kääntyi pian väkivaltaiseksi kristillisen tradition edustajia kohtaan. Sittemmin ateistinen kommunismi jatkoi tavallaan samaa linjaa, jossa vaadittiin kaikkien tasa-arvoa niin ehdottomasti, että väkivaltakin katsottiin oikeutetuksi tähän päämäärään pyrittäessä. Friedrich Nietzsche julisti puolestaan yksittäisen ihmisen niin vapaaksi, ettei "kristillisen orjamoraalin" lisäksi yhteisesti hyväksyttäville ihmisoikeuksillekaan jäänyt sijaa.
Toisen maailmansodan tuhojen järkyttämät kansa- ja kirkkokunnat olivat lopulta valmiit hyväksymään laajemmat ihmisoikeudet kuin koskaan ennen. Väkivalta ja epätasa-arvo eivät kuitenkaan kadonneet maailmasta.
Toisen luokan kansalaiset?
Historian varrella ovat toki myös monet kristilliset vähemmistöt ryhtyneet väkivaltaisiin seikkailuihin. Olen kuitenkin pyrkinyt lähinnä tuomaan esiin, miksi niistä rauhanomaiset eivät useinkaan katso valtakirkollisuuden tai uskonnottomuuden sellaisenaan takaavan korkeaa käytännön ihmisoikeusmoraalia.
Viime aikaisen yhdysvaltalaisen oikeudenmukaisuuskeskustelun yksi keskeisiä kysymyksiä on ollut, saako julkisessa keskustelussa esittää näkökannoilleen myös uskonnollisia perusteluja. Esimerkiksi Stephen M. Carter (1993) on huomauttanut tähän, että jos ei saa, melkoinen osa uskonnollisista ihmisistä jätetään jonkinlaiseen toisen luokan kansalaisten asemaan.
Suurista kirkkokunnista luterilaiset ovat ehkä kaikkein selvimmin osoittaneet valmiutta sulkea uskonnolliset näkökohdat kokonaan pois niin sanotun maallisen regimentin alueelta. Liberaalit reformoidut voitaisiin ehkä myös hyväksyä "ensiluokan kansalaisiksi". Sikäli kuin esimerkiksi KMN:n julkilausumissa on ollut heidän vaikutustaan, niiden sisältö on ollut uskoon tukeutuessaankin selvästi ihmisoikeuksien toteuttamiseen kehottavaa. Tämä käy ilmi muun muassa KMN:n Nairobin ja Hararen yleiskokousten ihmisoikeusjulistuksista vuosilta 1975 ja 1998. Näistä jälkimmäinen alkaa sanoin: "Kiitämme Jumalaa elämän lahjasta ja arvosta jonka Jumala on suonut kaikille luomakunnassa." Heti seuraavaksi kehotetaan tukemaan niiden ihmisoikeuksia, joiden henki on kristinuskon ja ihmisoikeuksien todistamisen tähden uhattuna. (Together on the Way 1999)
Viime aikojen katolisia sosiaalieettisiä kannanottoja voitaneen myös luonnehtia periaatteessa yleisesti hyväksyttäviksi – lähinnä seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä lukuunottamatta. Paavi Leo XIII asemoi jo kiertokirjeessään Rerum Novarum (Työväenkysymyksestä) vuodelta 1891 katolisen kirkon tukevasti sosialistien ja porvarien välimaastoon. Nimenomaan ihmisoikeuksia käsitteli sittemmin paavi Johannes XXIII:n kiertokirje Pacem in Terris vuodelta 1963. Siinä ihmisoikeuksia kannatetaan selvästi, vaikka ne esitetäänkin yhteydessä kiistanalaisempiin "luonnonoikeudellisiin" velvollisuuksiin.
Suurten kirkkokuntien reunamilla elävät kristilliset vähemmistöt ovat toisinaan varsin vanhoillisia opiltaan. Heidän toimintaansa voi myös kuulua railakas karismaattisuus ja aktiivinen lähetystyö, johon toisaalta liittyy usein konkreettista avustustyötä. Nykyisin heitä vainoavat varsinkin Kiinan kommunistit sekä radikaalit islaminuskoiset. Ainakin World Evangelical Fellowshipin/Alliancen (WEF) mukaan kristityt ovat kaiken kaikkiaan eniten vainottu uskonto maailmassa. Tästä näkökulmasta on hyvin ymmärrettävää, että innokkaatkin herätyskristityt kannattavat uskonnonvapauden konreettista edistämistä YK:n julistuksen mukaisesti. (www.persecutedchurch.org 12.11.01) Tarkkojen tilastojen laadintaa tosin vaikeuttaa käsitteiden liukuvuus. WEF:n suomalaisen vaikuttajan rovasti Johan Candelinin mukaan hyvin tärkeää olisi kuitenkin myös vainon esiasteiden, lähinnä väärän tiedon levittämisen ja syrjinnän kitkeminen. (Uusi tie 25.10.01)
On epäilemättä kristillisiä vähemmistöjä loukkaavaa, jos heitä ei voida tunnustaa yhtäläisiksi kansalaisiksi ja keskustelukumppaneiksi muiden kanssa. Heistä kaikki eivät suoriudu YK:n julistuksen kaikista periaatteista erinomaisesti, mutta eivät suoriudu kaikki uskonnottomat eivätkä valtakirkkojenkaan edustajat. Uskonnolliset argumentit eivät tosin sovi moniin virkoihin ja kansalaiskeskustelussakin on tietty maltti paikallaan. Liika äkkijyrkkyys tässä on kuitenkin ongelmallista sekä uskonnon- että sananvapauden kannalta.
Toivottavaa olisi, että kaikki selviäisivät YK:n julistuksen kaikista periaatteista vähintään kohtuullisesti ja kukin selviäisi useista erinomaisesti. Näin ainakin minä toivon.
*Ville Päivänsalo työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa
© Muista tekijänoikeudet