Maailman Sivu (Ihmisoikeusraportti 4-2001 - Sami Pihlström) Yhdysvalloissa 1800-luvulla syntyneen, toiminnallisuutta ja käytäntöjä painottavan pragmatismin nykyedustaja Richard Rorty on toistuvasti muistuttanut, että demokratia ja liberaali länsimainen elämänmuoto ovat parasta, mitä ihmiskunta on saavuttanut, lukemattomien enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden yhteiskunnallisten kokeilujen melko onnistuneita hedelmiä. Vapaus – kuten mikään "ihmisoikeus" – ei tosin ole lopullisesti oikea käsitys "ihmisen olemuksesta", koska mitään tuollaista olemusta ei pragmatistien mukaan ole. Demokratiaa ja liberaalia yhteiskuntaa on puolustettava vain siksi, että ne ovat hienointa, mitä meillä toistaiseksi on.
Rorty on kannattanut sekulaaria, jopa hyökkäävän ateistista pragmatismia. Demokratia ja ihmisoikeudet voivat hyvin vain, jos niitä ei perustella vetoamalla yliluonnolliseen, ihmisolemuksen luonteeseen, hyvät pahoista erottavaan olentoon, jota sodassa kumpikin osapuoli kutsuu avukseen. Silti Rorty on puhunut pragmatismista "polyteisminä". Tällä hän ei tarkoita oppia monijumalaisuudesta vaan käsitystä, että elämänihanteet vaihtelevat ja että niiden vaihtelu tulee hyväksyä osana suvaitsevaa, moniarvoista yhteiskuntaa. Oikeus itsenäisesti valittuihin, yksilöllisiin arvoihin on perustava ihmisoikeus. Kukaan ei saa sanella toiselle, mikä elämässä on merkittävää.
Uskonnollisilla metaforilla on asemansa sekulaarissakin ihmisoikeuskeskustelussa. Rortykin turvautuu uskonnosta poimittuihin ilmaisutapoihin puhuessaan siitä, mikä on ihmisille kaikkein tärkeintä. Ihmisoikeuksia ei toki monikulttuurisessa maailmassa voida perustaa minkään tietyn uskonnon oppeihin. Eräiden uskontojen ääritulkintoja on aihetta arvostella tiettyjen ihmisryhmien perusoikeuksien turmelemisesta.
Useimpia uskontoja yhdistää silti yleinen, epämääräinen pyrkimys hyvään. Myös pragmatistisessa filosofiassa on korostettu, että maailma tulee jatkuvasti pyrkiä tekemään – ennen kaikkea moraalisessa mielessä – paremmaksi. Kamppailu hyvän puolesta pahaa vastaan oli Rortya noin sata vuotta varhaisemman pragmatistin William Jamesin "meliorismin" avainteemoja: James ei hyväksynyt optimistista käsitystä, jonka mukaan onnellinen tulevaisuus olisi meille turvattu, muttei myöskään vaipunut pessimismiin ja julistanut onnen etsintää turhaksi. Paremman maailman tavoittelun sankareita ovat toimeliaat, työtä tekevät, ihanteidensa puolesta taistelevat ihmiset, eivät passiiviset odottelijat.
Ajatus siitä, että parempi tulevaisuus on aktiivisesti luotava aiempien toimintatapojen tuottamia yllätyksiä ja ongelmia selvitellen, on tyypillinen muillekin pragmatisteille, kuten John Deweylle. Deweyn teos A Common Faith (1934) piirtää uskonnosta pragmaattisen, yhteisöllisen kuvan: mitä tahansa toimintaa, johon ryhdymme yleisesti ja pysyvästi arvokkaaksi uskomamme ihanteen vuoksi, uhmaten vastuksia ja välittämättä henkilökohtaisista harmeista, voidaan pitää uskonnollisena. Uskonnollisuus riisutaan uskontojen yliluonnollisista opinkappaleista; siitä tehdään inhimillisten pyrkimysten palvelija.
Pragmatismin perspektiivistä uskonnon oikeutus ja mielekkyys ovatkin ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja niiden puolesta taistelemisessa. Kun itsemurhaterroristit murskaavat työtään tekevän tavallisen ihmisen elämän, kun "vapaata maailmaa" puolustavat pommit putoavat nälkiintyneiden lasten koteihin tai (toki paljon vaatimattomammin) kun pyhänä pitämäänsä kirjaan vetoava uskova toivottaa homoseksuaalit helvettiin, ei tulisi puhua uskonnollisten ihanteiden tavoittelusta vaan taikauskoisesta sokeudesta.
Taikausko ajaa ihanteitaan väkivalloin, aito usko ei. Jopa amerikkalaista isänmaallisuutta puolustava Rorty on tähdentänyt, että liberalismiin kuuluu suostuttelun suosiminen voimankäytön sijaan aina, kun se on mahdollista, ja että me—muut-konfliktien sijasta on taivuteltava yhä useampi liittymään "meihin". Kysyessämme, keitä "me" oikeastaan olemme, joudumme kuitenkin miettimään, millaisten oikeuksien subjekteiksi itsemme määrittelemme ja onko tapamme puolustaa oikeuksiamme oikeutettu. Tälle tehtävälle ei ole loppua.
*Sami Pihlström on Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti ja Suomen Akatemian tutkijatohtori
© Muista tekijänoikeudet