Toiseksi, missä tahansa kirjoitususkonnossa on aina selvä kuilun virallisesti hyväksytyn opin ja ihmisten tosiasiallisten uskomusten välillä. Vaikka virallisten asiakirjojen pohjalta voidaan sanoa, että esimerkiksi katolinen oppi ihmisoikeuksista on sellainen ja sellainen, tämä ei tarkoita sitä, että kaikki katolilaiset todella ajattelisivat juuri näin. Myös buddhalaisuudessa on selkeä ero pyhien tekstien oppien ja ihmisten todellisten käsitysten välillä. Kaikki munkit eivät osaa edes lukea paalin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, saati tunne niiden sisältöä, maallikoista puhumattakaan. Oppiin sitoutuminen on usein tärkeämpää kuin sen tunteminen.

Sellaisia yleisiä opillisia ideoita, jotka toistuvat useimmissa buddhalaisissa teksteissä ovat käsitys jälleensyntymisestä, nirvana tai "valaistuminen" ihmisen korkeimpana päämääränä, elämän kunnioittamisen ja väkivallattomuuden vaatimus, ja käsitys, että kärsimys johtuu tietämättömyydestä ja itsekkyydestä. Nirvana ymmärretään useimmiten jonkinlaiseksi epämääräiseksi kärsimyksen lakkaamiseksi, mielentyyneydeksi ja jälleensyntymisen kiertokulun rauhaisaksi päättymiseksi. Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita, etteikö olisi myös buddhalaisia, jotka ovat perehtyneet syvällisesti buddhalaiseen oppiin. He ovat kuitenkin vähemmistö, ja usein maailman tapahtumia säätelevät enemmän suuren enemmistön käsitykset.

Buddhalaisessa opissa ihminen ei ole lajina samalla tavalla ainutlaatuinen olento kuin monien muiden uskontojen opeissa. Ihmisellä ei ole kuolematonta (tai edes kuolevaista) sielua, ei mitään pysyvää ja ainutkertaista minuutta. Ihminen koostuu ruumiista, tunteista, tietoisuudesta, mielteistä ja ruumiin toiminnoista, jotka kaikki ovat alituisessa muutosprosessissa. Kuolemassa ne hajoavat ja yhtyvät uudelleen jälleensyntymisessä, joka saattaa tehdä ihmisestä myös eläimen tai jumalan. Jälleensyntymässä ei "vaella" mikään kiinteä sielu, vaan kyse on vain elementtien hajoamisesta ja yhtymisestä sen mukaan, miten asianomainen on elämänsä elänyt.

Ihminen on kuitenkin sikäli ainutlaatuinen, että vain ihminen, ei edes jumala, voi saavuttaa nirvanan. Nirvanassa kaikki halut lakkaavat ja ihminen ei enää synny uudestaan, koska siihen tarvittava "viettienergia" on lakannut. Tämä on ihmisen korkein päämäärä. Varsinkin nykyisin korostetaan usein, että nirvanassa on olennaista se mielenrauha ja eettisyys, jonka se tuo, ei elämän lakkaaminen (joka on vain jälkiseuraus).

Nirvanan saavuttamiseksi on erilaisia hyvän elämän ohjeita, joissa korostuu se, mitä pitää tehdä tai mitä ei saa tehdä, jotta päästäisiin lopulliseen päämäärään. Ohjeet eivät siis ole käskyjä käskyjen vuoksi, vaan ohjeita päämäärän saavuttamiseksi. Ihmisen oikeuksista niissä ei juuri puhuta. Poikkeuksen muodostavat esimerkiksi säännöt, jotka vapauttavat munkin jostakin velvollisuudesta, mikäli hän on esimerkiksi sairas. Tällöin hänellä on poikkeuksellinen oikeus tehdä tai olla tekemättä jotakin.

Toisaalta buddhalaiseen oppiin sisältyy elämän kunnioittamisen ja väkivallattomuuden ihanne, jonka voidaan tulkita edellyttävän ajatusta elävien olentojen yhtäläisistä oikeuksista. Painopiste on kuitenkin enemmän siinä, että hyväntahtoinen ihminen hyötyy itse omasta hyvyydestään.

Ajatus yleisistä ja yhtäläisistä ihmisoikeuksista nousi esiin Euroopassa 1600-luvun liberalismissa. Ajatus aidosti yleisistä ja näin myös molempia sukupuolia koskevista ihmisoikeuksista syntyi kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen YK:n Taloudellisen ja yhteiskunnallisen neuvoston asettamassa ihmisoikeuskomiteassa. Olemme pitkälti tottuneet ajattelemaan, että niiden toteutuminen olisi kuitenkin kaikkien maailman ihmisten parhaaksi, myös "buddhalaisten". Voitaneen siis sanoa, että ilman jonkinlaista "globalisaatiota" ei olisi yleisten ihmisoikeuksien ihannetta.

* Ilkka Pyysiäinen toimii tutkijana ja dosenttina Helsingin yliopistossa