Usein puhelin soi, kun katson tv-uutisten lähetystä, jossa on juttu lähi-idästä, arabeista tai islamilaisesta maailmasta. Langan päässä arabiystäväni siteeraa toimittajaa, ja me nauramme: taas kärpänen oli kuuro.

Mediakritiikki on vaikeaa, sanotaan. Se ei ole totta, kun on kyse lähi-idästä. Massiivisen tiedottamisen jälkeen ihmisille on jäänyt alueen tapahtumista vain äärimmäisen sekava kuva.

* * *

Tiedottamisen tyyli on kuvaava. Uutisissa kerrotaan yleensä, kuka teki mitäkin missä miten usein. Kivien heittämistä ja ampumista. Vähemmän ajatuksia, diskurssia, pohdintaa syistä ja seurauksista ja johtopäätöksistä. Lähi-idän uutiset ovat kuin lännenleffa, joka ei koskaan pääty.

Uutisissa kerrotaan harvoin miksi. Kun Ramallahissa lynkattiin kaksi israelilaista agenttia, uutisissa ei kerrottu miksi. Miksei selvitetty miksi?

Lähi-idän tilanne on muuttunut tv-sarjaksi, jossa joka päivä kerrotaan, montako kuoli, mihin Israel iski. Sarja on tylsä, koska ainoa uutinen näyttää olevan numero, kaatuneiden määrä. Kun katsoja itse ei voi vaikuttaa mihinkään, täytyy olla jonkinlainen masokisti, jotta jaksaisi seurata tapahtumia tarkkaan. Mitä tällaisella tiedolla tekee?

Lähi-idän uutiskuvissa on enää pelkkää actionia. Nykyään myös lehtien uutiset muistuttavat sarjakuvia. Perusasetelma rakennettiin jo kauan ennen kuin tilanne karkasi käsistä. Toimittajilla tuntuu olevan selvä ennakkokäsitys alueesta, siitä ketkä kiistelevät ja millaisia he ovat, kiistan laadusta ja myöskin siitä, mihin ratkaisuun pitäisi päätyä.

* * *

Suomalainen media on pitkälti riippuvainen kansainvälisten uutis- ja kuvatoimistojen tarjonnasta. Onko suomalainen media tiedottanut lähi-idän tilanteesta asiallisesti? Useimmiten suomalaisessa mediassa faktat ovat pitäneet paikkansa. Kuitenkin ennakkokäsitykset ovat vahvoja. Kun joka päivä uutinen on se yksi ja sama, "siellä kuolee joku", käsityksemme koko tilanteesta muodostuu vanhemmista asetelmista.

Katsotaan, millainen käsitys valtamedialla on lähi-idän ihmisistä ja kansallisuuksista.

Otan esimerkiksi Helsingin Sanomien julkaiseman taustajuttupaketin viime heinäkuulta. Tuolloin elettiin Camp Davidin neuvottelujen ratkaisupäiviä. Helsingin Sanomien koko sivun juttupaketissa 22.7. oli neljä kirjoitusta, joissa käsiteltiin Jerusalemia. Olen törmännyt tähän Hesarin sivuun monessa toimituksessa, joissa se on kiinnitetty seinään sinitarralla, jolloin siihen nojataan ja tarvittaessa sitä siteerataan.

Kyseisestä Hesarin koko sivusta löytää helposti toimittajien omaksuman perusasetelman lähi-idän kriisistä. Jutuissa esiintyvät melkein kaikki klassiset asenteet ja tavat käsitellä kehitysmaita ja erityisemmin lähi-itää. Lähdin etsimään Hesarin jutuista vastausta kolmeen peruskysymykseen:

• Kuka on subjekti?
• Mistä konfliktissa on kyse?
• Mikä on tapahtumien historiallinen tausta?

* * *

Jutussa on tärkeä tietää, kenestä puhutaan, eli kuka on subjekti. Kriisissä heitä on vähintään kaksi. Hesarin neljästä jutusta kahdessa ei viitattu kertaakaan kiistan toiseen osapuoleen, palestiinalaisiin. Kahdessa jutussa kuitenkin viitattiin.

Ketkä sitten olivat kiistan osapuolet, silloin kun molemmat mainittiin? Toinen osapuoli oli johdonmukaisesti "juutalaiset". Juutalaiset olivat juutalaisia diasporassa ja Israelissa, uskovaisia ja ei-uskovaisia, hepreaa puhuvia ja ummikoita. Juutalaisuus oli kaikissa tapauksissa yksiselitteinen identiteetti.

Kuka oli se toinen osapuoli? Toisesta osapuolesta käytettiin ilmaisuja arabit, muslimit, jordanialaiset (kun puhuttiin palestiinalaisista), arabialueella asuvat ja palestiinalaiset. Toisen osapuolen määrittelyn mukaan vaihtui myös konfliktin syy. Muslimeista puhuminen viittaa uskonriitaan ja koko islamilaiseen maailmaan. Arabi taas viittaa kieleen ja toiseen kulttuuriin. Jordanialaiset ovat kolmas osapuoli ja toisen valtion kansalaisia. Arabialueella asuvat on tekninen termi. Palestiinalaiset ovat kansallisuusryhmä, kansa.

* * *

Tämä samainen terminologian sekoitus on jatkunut uutisoinnissa koko kriisin ajan, ääriesimerkkinä Ylen tv-uutisten juttu, jossa kerrottiin Jerusalemista ja näytettiin kuvaa palestiinalaispojan hautajaisista. Uutisjuttu jatkui spiikillä, jossa toimittaja sanoi: "Jerusalemin kiistaan kaivattiin jopa Hitleriä." Tv:ssä Jerusalemin hautajaiskuviin oli liitetty uutiskuva Malesiassa pidetystä mielenosoituksesta, jossa tietty islamilainen yhteisö marssi pyhän kaupungin puolesta ja yhdellä mielenosoittajalla oli kyltti, jossa mainittiin Hitler.

Tv-uutisten jutussa syyt ja seuraukset olivat todella hämärtyneet. Palestiinalaisten kiista johtuu miehityksen vastustamisesta. Osasyy kiistaan on kysymys pääkaupungista. Se, että Jerusalem on pyhä kaupunki myös muslimeille, on taas aivan eri asia ja viittaa täysin eri kysymyksenasetteluun.

Lyhyessä tv-jutussa sekoitettiin palestiinalaiset, arabit, muslimit ja islamistit. Plus heidän intressinsä. Itsekin tipuin kärryiltä. Mieleen jäi pelottava kuva islamilaisen maailman miljardista ihmisestä, jotka vellovat vihoissaan uskonnollista syistä. Palestiinalaisten kansannousussa on kuitenkin kyse miehityksen vastustamisesta. Islamilaisen maailman intressit ovat tärkeät, mutta asia erikseen.

* * *

Palataan kuitenkin Helsingin Sanomien juttupakettiin. Siinä toimittaja Matti Klemola määritteli, mistä konfliktissa on kyse: "Palestiinalaisille Jerusalem on islamin pyhistä paikoistaan huolimatta enemmän käytännön kysymys kuin mitä se on diasporan riivaamalle juutalaiselle sielulle."

Tämä tarkoittaa toisin sanoen sitä, että palestiinalaisten pyhät paikat ovat heille vähemmän pyhiä kuin muille kansoille. Klemolan määritelmässä on myös asiavirhe, sillä jokainen diasporan juutalainen on ollut jo vuodesta 1950 lähtien oikeutettu "palaamaan" Israeliin ja näin saamaan automaattisesti kansalaisuuden. Diasporiset juutalaissielut eivät siis ole enää riivattuja.

Jos konflikti halutaan selittää viittaamalla maailman pakolaisiin, olisi voinut myös mainita, että tällä hetkellä maailman suurin diasporassa elävä pakolaiskansa ovat palestiinalaiset.

Toimittaja kertoi myös kummalla kansalla on sielu. Kotimaa oli toisille henkinen ja toisille vain käytännöllinen kysymys. Vanha tuttu dikotomia lännen ja idän (tai pohjoisen ja etelän) välillä, jossa toisilla on kehittynyt sivistys ja sielukkuus ja toisilla vain fyysiset tarpeet.

* * *

Sama asenne näkyi myös, kun Hesarin sivulla kerrottiin, kuka pääsee rukoilemaan missäkin. Kun ramadanin aikana muslimeja estetään rukoilemasta pyhillä paikoillaan Jerusalemissa ja he pyrkivät sinne, selitykseksi tarjottiin uskonnollista fanatismia ja toivomusta marttyyrikuolemasta. Sen sijaan kun juutalaiset haluavat mennä miehitetyllä alueella sijaitseville heille pyhille paikoille, esimerkiksi Hebroniin, kyse onkin perusoikeuksien puolustamisesta.

Sami Sillanpää kirjoittaa: "Maltillisemmat juutalaiset haluavat kuitenkin kokea paikan, jossa Jumalan läsnäolo on vahvin. Siksi he joutuvat menemään Kalliomoskeijaan."

Väittääkö Helsingin Sanomat, että a) Jumalan läsnäolo on juutalaisille vahvin juuri Kalliomoskeijan kohdalla ja b) että jos juutalainen haluaa mennä juuri sinne rukoilemaan, hän on maltillinen?

Olisiko yhtä tärkeää ottaa kantaa myös muiden uskontojen tärkeisiin paikkoihin, joihin maltillisten muslimien ja kristittyjen on pakko päästä rukoilemaan?

* * *

Helsingin Sanomien juttupaketissa oli myös historiallinen osuus. Klemola kirjoittaa: "Palestiinalaiset eivät sukella yhtä syvälle historiaan kuin juutalaiset Jerusalemissa."

Sama lähtökohta toistuu monessa jutussa muissakin medioissa. Mistä alkaa relevantti historia, kun juttu käsittelee ajankohtaisaihetta?

Oletetaan esimerkin vuoksi, että suomalaisten oikeudesta Suomen maahan olisi syntynyt kiista ja media käsittelisi ajanjaksoa, jolloin saamelaiset elivät alueella ennen suomalaisasutusta, siis 2000 vuotta sitten.

Saamelaisten historia on totta, ja on tärkeä todeta, että heitä on sorrettu. Vaikka joku voisi katsoa, että saamelaisilla on henkisempi ja historiallisesti syvempi side tähän maahan, suomalaisten oikeutta elää Suomessa tänään ei kuitenkaan voi kiistää. Syy on yksinkertainen. On kyse elävistä ihmisistä, joilla on juurensa täällä. Kun päivälehti käsittelee ajankohtaista kriisiä, ongelman juuret voisivat vastaavasti löytyä elävistä ihmisistä ja heidän taustoistaan.

* * *

Helsingin Sanomien Susan Villa on tehnyt historiaa kirjoittamalla Jerusalemin historiasta kokonaisen jutun ilman että siinä esiintyy kertaakaan sanaa "palestiinalainen".

Villa kirjoittaa, että "vuonna 1187 kurdisotapäällikkö voitti kristittyjen joukot". Villa mainitsi kristittyjen sotapäällikköjen nimet, mutta myös "kurdisotapäälliköllä" oli nimi, joka sattuu olemaan Saladdin. Saladdinin kurdilaisuus ei tarkoittanut, että hän taisteli liittääkseen Jerusalemin Kurdistaniin, vaan hän oli arabialaisarmeijan päällikkö. Toimittajan logiikalla Mannerheim oli ruotsalainen sotapäällikkö silloinkin kun hän oli Suomen presidentti.

Villa jatkaa: "Brittikenraali Allenby johti sotilaansa Jerusalemiin vuonna 1917 ja kukisti muslimivallan."

Kun alueen asukkaista 90 prosenttia oli muslimeja, on absurdia puhua "muslimivallan kukistamisesta". Vai antaako toimittaja ymmärtää, että ristiretket jatkuivat vuoteen 1917 asti? Missään ei selviä, ketkä olivat silloisen Jerusalemin asukkaita. Jutussa ei esimerkiksi kerrota, että vielä vuonna 1922 juutalaisten osuus Palestiinan väestöstä oli brittitilastojen mukaan yksi prosentti. Villa on tarkkana länsimaisen ajanlaskun alkuaikojen historian kansasta ja mainitsee juutalaisten kapinan vuonna 70 jKr.

Mutta millainen on palestiinalaisten historia? Villa vaikenee 1 400 vuoden historiasta. Ketkä ovat jerusalemilaisia ja mitä he haluavat? Historia pimenee. Emme saa tietää.

* * *

Kun media suhtautuu epäilevästi kokonaisen kolmannen maailman kansan olemassaoloon (eihän sillä ole edes selvää nimeä), pyyhkii sen historian kokonaan pois ja vielä epäilee kansan suhdetta maahansa, olemme klassisen kolonialismin lähteillä. Vaikka numerot ja faktat pitäisivät paikkansa, toimittajan asenne on ratkaiseva.

Yhtä tärkeää kuin mitä uutisissa kerrotaan, on se, mitä niissä ei kerrota – missä ei käydä, mikä jätetään historiallisesta taustasta kertomatta, millainen on ihmisten jokapäiväinen arki.

Uutisissa ei ole kerrottu neljästä miljoonasta palestiinalaisesta pakolaisesta. He ovat ulkona koko kuvioista, he eivät kuulu mihinkään, vaikka kaikki rauhansopimukset toteutettaisiin. Ympäri arabimaita ja muuta maailmaa asuvat pakolaiset eivät kuitenkaan ole erillinen ryhmä vailla siteitä miehitettyjen alueiden asukkaisiin.

Uutisissa ei puhuta juutalaisten siirtokuntien asukkaiden harjoittamasta jatkuvasta pelottelusta, väkivallasta, aseistautumisesta tai siitä, että miehitettyjen alueiden haltuunotto ja asuttaminen on laitonta sinänsä. Uutisyleisölle ei varmaan myöskään ole aivan selvää, kuinka käsittämättömän suuri osuus miehitetyn alueen maista on juutalaisten siirtokuntien hallussa tai mikä on esimerkiksi heidän käyttämänsä veden määrän osuus.

Uutisissa ei ole kerrottu Israelin valtion sisällä asuvien palestiinalaisten sähkön katkaisemisesta ja ulkonaliikkumiskiellosta. Kun Israelin juutalaiset pahoinpitelivät ja ampuivat israelinpalestiinalaisia ja Israelin armeija ja poliisi katselivat sivusta, ei ihmetelty sitä, että demokraattinen valtio tappaa omia aseistamattomia mielenosoittajiaan, sekä hyökkääjät että uhrit olivat israelilaisia.

* * *

Uutisoinnin seurauksena sekä palestiinalaisilta että israelilaisilta viedään ihmisyys. Israel käy sotaa ja sota on laillinen, joten israelilaiset eivät ole tappajia vaan kasvottomia koneita. Palestiinalaiset ovat yhtä lailla kasvotonta massaa. Näin voidaan helposti puhua pelkistä kuolonuhreista. Lasten kuolemakin on kollektiivista, hehän ovat "palestiinalaislapsia, jotka heittävät kiviä".

Millainen on median luoma kuva normaalista palestiinalaisesta, kun se pitää itsestäänselvänä sitä, että palestiinalaisten tällä hetkellä kuuluu elää saarron sisällä? Miten normaali palestiinalainen saa ruokansa, lääkkeensä? Miten kasvaa sukupolvi, joka ei käy koulua? Toinen itsestäänselvänä pidetty normaalin palestiinalaisen piirre on aggressio ja kuoleman ihannointi.

Kun uutisessa todetaan, että joidenkin lähteiden mukaan ramadanin aikana odotetaan lisää kuolonuhreja, koska jotkut haluavat marttyyrikuolemaa, siinä annetaan ymmärtää, etteivät palestiinalaiset ole tavallisia ihmisiä, joille elämä on arvokasta. Uskonnon avulla palestiinalaiset mystifioidaan ja tehdään pelottaviksi. Kuolema ja ahdinko on helppo ohittaa, sillä hehän nauttivat siitä, hehän ovat erilaisia kuin me.

Ruotsin kuningatar Silviakin julisti, etteivät palestiinalaisäidit välitä lapsistaan yhtä paljon kuin muut äidit. Myöhemmin hän pyysi anteeksi. Usein kuitenkin kuulee ihmeteltävän, että miksi palestiinalaiset lähettävät lapsensa ammuttavaksi. Eivätkö palestiinalaiset todella välitä? Harvoin kuulee kysyttävän, miksi israelilaissotilaat ampuvat lapsia. Miksi israelilaissotilaiden ampumien luotien haavoittamista lapsista yli 20 prosenttia on saanut osuman silmään ja yli 60 prosenttia ylävartaloon?

Punaisen Puolikuun tilasto osoittaa, että ampumiset ovat systemaattisia ja tahallisia. Israelin tarkka-ampujat käyttävät infrapunatähtäystä. Voiko näissä oloissa puhua ristitulesta ja kostokierteestä?

* * *

Onko media ollut liikaa Israelin vai arabien ystävä? Kun esitin kritiikkiä tv-uutisointia kohtaan, tuttu tv-tuottaja kertoi, että nyt olemme esittäneet ohjelman teidänkin näkökulmasta, mitä pidät? Meidän näkökulmasta? Hämmennyin ja kysyin, kenen näkökulmaa minä edustan, kenen puolella minä olen.

Toimittajana ja ihmisenä en ole lähtökohtaisesti kenenkään puolella. Moraalini sanoo, että miehitys ei ole normaali tila eikä näin ollen hyväksyttävissä. Hämmennyin siitä, että puolta otetaan etnisen taustan mukaan. Silloinhan uutistyössä ei saisi olla myöskään juutalaisia toimittajia. Joidenkin kansojen ystävyys yli moraalirajojen on hyvin pelottava lähtökohta.

Minun oikeudenmukaisuudentajuni perustuu demokratiaan ja ihmisoikeuksiin. Kun Israelin ja Palestiinan alueella taistellaan kansallisvaltioista eikä alue riitä kahteen kansallisvaltioon, oikeudenmukainen ratkaisu olisi demokraattinen ei-uskonnollinen tasavalta.

Israelin sisälläkin moni on samaa mieltä. Danny Rabinowitz kirjoittaa israelilaisessa Ha’aretz-lehdessä, että ongelman ydin on siinä, että Israelin valtio kiistää tyystin arabiväestön pakkosiirtojen ja muiden kärsimysten merkityksen Israelin valtion perustamisessa vuonna 1948.

"Israelin juutalaisväestö on itsekeskeinen ja tunteeton. Se kieltäytyy muistamasta, että palestiinalaiset aikoinaan pakotettiin sellaisen valtion kansalaisiksi, jollaista he eivät tahtoneet. Kollektiivinen muistinmenetys voi olla hyvin vaarallista, sillä se luo harhakuvan nykytilanteen normaaliudesta. Meidän on kuitenkin kyettävä tunnistamaan myös niiden kärsimys, jotka maksoivat suuren hinnan koko Israelin valtion synnystä."

* * *